Onnellisen elämän ongelma: hymyperäinen kasvojen rasitusvamma

Eräänä iltan kiinnitin huomiota siihen, että leukaperiä kiristi omituisesti ja muutenkin kasvojen alaosa tuntui kipuilevalta ja jäykältä. Kun sama ilmiö toistuis aina kaikkien kreeppisten kesäpäivien jälkeen, tajusin viimein, mistä oli kyse.

Minä hymyilen nykyään niin paljon, että saan siitä lihassärkyä kasvoihini. Sääliksi käy Hangon keksiä ja Naantalin aurinkoa. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että päiviini sisältyy liian paljon hyviä asioita? Vai onko kyse treeninpuutteesta? Olenko elänyt elämäni viimeisimmät vuodet naama vakituisesti myttyrällä?

Oli miten oli, niin aion jatkaa samaan malliin.

Eilen esimerkiksi aloitin päiväni nukkumalla pitkään ja makeasti. Eli hieman yli kahdeksaan. (Luksusta verrattuna arkiaamuihin, jolloin verkkari pirisee pirteästi joka aamu klo 5:45.)

Sitten pyöräilin torille ostamaan litran mansikoita, nappasin jääkaapista laukkuuni kirpsakan sitruunapiirakan, vaniljakastikkeen ja yön yli jäähdytetyn skumppapullon.

Ja kas, tunnin päästä istuin kimmeltävän meren ääressä, tunsin auringon porottavan niskaani entistä enemmän kahvipavun väriseksi ja iskin kiinni uskomattoman herkulliseen brunssipöytään.

Miljöö oli ihan jees.

Basilikat tietysti suoraan omasta maasta.

Sitruunapiirakkaa, vaniljakastiketta, mansikoita ja tuoretta ananasta!

Herkkuja kaipaavasti katsova koira.

Kuka nyt sisällä jaksaa kokata, kun grillikin on keksitty?

Heittämällä yli hellerajan!

Kuvassa eräs muki, josta taisteltiin lapsuudessa.

Punainen tupa oli myös paikalla.

Espanjalainen perunamunakas! Herkkua!

Juustokastikkeella sivellyt kanaleivät.

Kuvasta puutuu perunaretiisisalaatti. Vahinko korjattiin noin 30 sekuntia kuvan ottamisen jälkeen.

Talouspaperirulla oli täysillä messissä.

Hedelmiä, marjoja ja vaaleanpunaista skumppaa. Kesä tiivistettynä.

 Tuntikausien raukean herkuttelun jälkeen jaksoin juuri ja juuri siirtyä vaakatasoon aurinkotuolille ja lueskella vanhoja naistenlehtiä. Hetken päästä jaksoin jo heitellä mölkkyäkin. Ja olin siinä joko totaalisen huono tai superhyvä, riippuen kierroksesta.

Jossain vaiheessa siirryin veneeseen ihailemaan lähes naurettavan kauniita varsinaissuomalaisia saaristomaisemia.

Sitten juoksin suihkun läpi, hyppäsin pallolliseen kesähameeseen ja suuntasin askel keveänä kohti legendaarisia hippaloita. Kun aamuyöllä palasin kotiin, oli lämmintä ja valoisaa. Ja tällä en viittaa pelkästään ulkoilmaan.

Tänään sen sijaan roikuin vaijerin varassa puusta kahdenkymmenen metrin korkeudessa ja koetin hilata itseni turvaan käsilihakset tuskasta tutisten. Mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu.

Tämän päivän löydöt: kolme paitaa ja mielenrauha

Sitä sanotaan, että aika parantaa.

Sitä on vaikea uskoa silloin, kun oma elämä on yllättäen hulahtanut vessasta alas. Kun makaa peiton alla itkusta turvonneena ja toivoo, että voisi raapia sydämensä raastinraudalla hajalle, ettei enää sattuisi niin paljon.

Silloin on niin vaikea hengittääkin. Kylmä koura puristaa keuhkot kasaan sillä samalla sekunnilla, kun erehtyy ajattelemaan, kuinka paljon itsestään antoi ja kuinka sekään ei riittänyt. Kaikki yritykset rauhoittua kaatuvat kyyneliä ja räkää tyrskähteleviin itkukohtauksiin ja lopulta sitä tuupertuu hapenpuutteeseen kasvot tyynyyn painettuna. Laahustaa apaattisena huoneesta toiseen. Laihtuu. Harmaantuu. Pelästyy omaa peilikuvaansa, niin tyhjä ja iloton se on.

Tuntui, ettei siitä voisi päästä yli koskaan. Ja silloinkin, kun realiteetit varovasti koettivat ehdotella, että ehkä näin kuitenkin oli parempi, niin minä väänsiin kasvoilleni teennäisen hymyn ja ajattelin, että painukaa helvettiin siitä. Miten voisi päästä yli siitä, että joku on suunnitelmallisesti valehdellut, pettänyt ja johtanut harhaan? Miten voisi unohtaa sen, että kaikki mikä oli tärkeintä ja rakkainta paljastuikin pelkäksi mätäneväksi roskakasaksi?

Ja ennen kaikkea: miten voi jaksaa elää sen jälkeen, kun vuosia yhdessä rakennettu tulevaisuus yhden ainoa illan aikana katoaa maanpinnalta ikuisiksi ajoiksi?

Minä pistin naamarin ylleni aamuisin. Hymyilin töissä, keitin vahvaa kahvia, suunnittelin lomareissuja ja naureskelin Skypessä ystävien kanssa. Kävin treffeillä, kilistelin skumppalaseilla ja shoppailin vaatekaappiin uusia ihanuuksia.

Sen jälkeen purskahdin hysteeriseen itkuun kaupan kassajonossa. Sain paniikkikohtauksen metrossa. Vapisin raivosta tietokoneen äärellä. Huusin eläimellistä tuskaa tyynyn syövereihin ennen nukahtamista. Ja olin lamaantuneen, masentuneen, hyytävän varma siitä, etten koskaan voisi unohtaa.

Mutta kas kummaa. Olen tässä yllättäen huomannut muutamia asioita.

Vuosi sitten olin onneton. Epävarma. Ymmälläni. Yritin liikaa. Tunsin itseni epäonnistuneeksi. Pelkäsin. Minun oli vaikea nähdä missään mitään hyvää. Tuntui, kuin kaikki olisi voinut romahtaa hetkellä milllä hyvänsä. Ja sitten kaikki romahtikin.

Nyt minä olen onnellinen. Itsevarma. Innostunut. Iloinen. Energinen. Tyytyväinen. Itsenäinen. Toiveikas. Kiireinen. Tyyni.

Elämäni raastavinta, rajuinta ja raa´inta jaksoa on seurannut elämäni paras, positiivisin ja ennen kaikkea oikein ajanjakso. Kaikki on niin käsittämättömän hyvin, että yhä edelleen hämmästyn joka aamu herätessäni. Voiko ihminen tosiaan herätä näin hyvällä tuulella? Voiko askel oikeasti olla näin keveä, mieli näin valoisa ja suunta näin oikea? Onko elämä ihan todella näin naurettavan helppoa?

Kukaan ei kritisoi. Mikään ei pelota. Vääriä valintoja ei ole tehty. Kaikki on mahdollista. Jokainen suunta voi olla oikea.

Ja mitä tuohon otsikkoon tulee, niin mielenrauhan lisäksi löysin tällä viikolla alennusmyynneistä kolme ihanaa paitaa. Erään neonpinkin tekeleen taidan laittaa päälleni seuraavan kerran, kun lähden veneilemään Turun saaristoon. Sen väri näyttää hyvältä ruskettunutta ihoani vasten. Syön ehkä litran mansikoita ja juon pari lasia kuohuviiniä. Nautin hyvästä seurasta, kiireettömästä yhdessäolosta ja aina yhtä maagisen kauniista, vaaleista alkukesän öistä.

Tiedättekö mitä? Aika parantaa.