1,5 päivän loma Naantalissa

Kesätyörupeama on viittä vaille ohitse. Tarkalleen ottaen jäljellä on 24 tuntia töitä. Yksi ainoa häviävän lyhyt vuorokausi.

Ahkeran töiden paiskimisen kunniaksi lähdimme viikonloppuna Valiopojan kanssa Naantaliin. Ai miksi juuri sinne?

Oikeastaan en tiedä. Ehkä siksi, että se oli niin helppoa. Niin lähellä. Ja niin kaunis.

Aloitimme minilomaviikonlopun syömällä itsemme ähkyiksi heti aamulla. Tämän takia lähtö  viivästyi muutamalla tunnilla. Ruokakooma.

Huristimme Naantaliin bussilla. Samalla tarjoutui näppärä näköalakierros idylliseen Raisioon. Betonibunkkerihelvetti antoi kivan perspektiivin Naantalin puutaloille.

Koko viikonlopuksi oli luvattu kylmää ukkossäätä. Mietimme retken perumista viime hetkille saakka... Ja kuinkas sitten kävikään? Viimeinen kaunis kesäpäivä!

Skippasimme suosiolla muumimaailman ja keskityimme lähinnä....syömään? Ja juomaan myös. Omista pulloista toki, koska turiskikohteen hinnat, voi luoja. Ihan vaan vinkiksi, että siinä vanhan kaupungin kupeessa on sekä ääsmarket, koomarket että alko.

Lampsimme pitkin ikivanhoja katuja, kävimme museossa, kuikuilimme pressan takapihalle, ihailimme miljoonia maksavia luksusveneitä ja kuuntelimme ukkosmyrskyn riehumista katetulta hotelliparvekkeeltamme.

Ei huono!

Majoitumme hotelli Pusassa. Käsittämättömän symppis paikka. Pieni sokkeloinen puutalo, jossa on ihana sisäpiha ja kehuttu kahvila. Huone ei aiheuttanut lompakolle ahdistusta, omistaja oli mukava ("meillä yleensä alkaa aamupala kahdeksalta, mutta mihis aikaan te haluaisitte herätä?") ja se oma miniparveke ihana yllätys.

Pusa oli kaiken ytimessä.

Kattokaa ny tota parveketta! En kestä! Kyllä kelpasi skoolata.

Olimme vahingossa valinneet reissupäiväksi Naantalipäivän, eli kaupungin synttärit. Tämä oli erittäin jees, koska esim kaikkiin museoihin oli ilmainen sisäänpääsy. Ja jotain pelimannejakin siellä vissiin oli soittelemassa. En nyt oikein tiedä, koska keskityin pussailemaan Valiopojan kanssa.

Viikonloppu oli ihana. Mutta aiheutti vastareaktiona melko ison kaktuksen kurkkuun siinä vaiheessa, kun kymmenen aikaan sunnuntai-iltana Onnibussi kurvasi masentavan sateiselle linja-autoasemalle ja jouduin kiipeämään linjurin kyytiin yksin.

Valiopoika jäi kotimieheksi. Minä lähdin vielä viimeisen kerran kohti tätä tympeää kaupunkia, joka sitkeästi kolmen kuukauden ajan on kieltäytynyt toivottamasta minut tervetulleeksi.

Se oli sitten siinä

Tänä aamuna kiskaisin takin niskaani pyöräillessäni aamulla töihin. Näppejä nipisteli kylmässä aamuviimassa. Sattumalta löysin takintaskuista sormikkaani - siellä ne olivat odottaneet koleista kesäkuisista työmatkoista saakka.

Tyytyväisenä kiskoin kintaat käteeni ja jatkoin matkaa. Hetken päästä se kuitenkin iski. Se tunne. Tämä kesä oli muuten nyt tässä.

Mutta miten kesä voi olla ohi, jos en ole sitä ehtinyt vielä lainkaan viettääkään?

Kamerasta löytyvät kuvat todistavat muuta. On mansikoita, veneenkokkia, juhannusruusuja, hiekkarantoja. Puistossa on todistettavasti istuttu yhden sun toisenkin eväskassin kanssa, makkaraa on grillattu, varpaita ulkoilutettu nurmikolla. Pyörällä on retkeilty pitkin saaristoa, lossilla on ajeltu ja paljussa loikoiltu skumppalasi kädessä. Kirjoja on luettu auringonpaisteessa vino pino ja oluttölkkejä kumottu sekä savusaunassa että moottoriveneessä. Pellonlaitaa pitkinkin on kävelty vaaleassa kesäyössä ja autioita asfalttiviidakkoja ihailtu vaaleanpunaisessa valossa.

Ja silti on tämä tunne. Haikeus, väsymys, pala kurkussa. Miksen saanut pitää yhtään lomaa? Miksi töissä oli jatkuvasti niin raskasta ja koti niin kaukana? Miksi kepeät kesäiset tunnit valuivat hukkaan bussin ikkunoita tuijottaessa?

Nyt tulee toki syksy. Syksy omassa kodissa, onhan sekin jotain.

Ehkä ongelmana onkin se, että juuri mitään muuta tässä ei olekaan tiedossa. Syksy tulee ja samalla alkaa pudotus tyhjyyteen. Ei koulua, ei töitä, ei tekemistä, ei tuloja.

Olisin halunnut vielä yhden hyvän kesäviikonlopun. Sellaisen jossa olisi ollut sopivassa suhteessa heräämistä virkeänä oman murusen kainalosta. Kävelyretki aamuiselle torille, kaffet ulkona auringossa. Kojulta mukaan mansikat ja herneet, kirpputorilta uusi pokkari. Asettautuminen viltille puolivarjoon tuuhean puun alle. Kevyesti hulmuava kesähame, kasvoilla kaunis päivetys ja koko päivä paljain jaloin. Vielä yksi venereissu saaristossa, lounaaksi lohta vierasvenesatamassa. Kuuma sauna ja viileä pulahdus meriveteen. Valvomista rannalla aamutunneille saakka, seurana pullo kirpeää valkoviiniä ja muutama hyvä ystävä. Luotettava, tuttu olkapää, johon nojautua. Ja se maaginen valoisa kesäyö.

Mutta ulkona sataa vettä, työhakemukset odottavat lähettäjäänsä ja neuleet on viikattu takaisin vaatekaapin etualalle.

Ystävät ja kaverit palaavat koulunpenkille ja työpaikoille. Minneköhän minä menisin?

Imelähkö avautuminen

Viime perjantai suhahti ohi vauhdilla. Olin töissä, tulin kotiin, söin, lähdin Valiopojan kanssa crossfit-salille. Istahdin soutulaitteeseen, kiskaisin muutaman kerran oikein rivakasti, kuulin alaselästäni ikävähkön krunts-äänen, ulvahdin tuskasta, nilkutin penkille istumaan ja purin hammasta niin kauan, kunnes psykedeeliset tähdet eivät enää vilkkuneet näköalueen laitamilla.

Siinä hengitystä tasaillessani ja hiljaisia kirouksia luetellessani aloin katsella ympärilleni. Minne ihmeeseen oikein olin päätynyt? Painoja pursuavalle, mustanpuhuvalle undergound fitness -salille. Raskaiden metallitelineiden, magnesiumjauhopurkkien ja hienhajun keskelle. Mutta miksi?

Vastaus löytyi apinan lailla leuanvetotangosta roikkuvasta pitkänhuiskeasta mieshenkilöstä. Jep. Vuosi sitten myönsin sille keskellä yötä no että okei, seurustellaan vaan.

Valiopoika kävi treeniään läpi päättäväisesti. Välillä se tuli myötätuntoisesti taputtelemaan päätäni ja kyselemään, että koska lähdetään kotiin. Saattoi se heittää ilmoille jonkun lääkäriterminkin ja kysellä, että minne asti kipu säteilee. En oikein ehtinyt vastailla koska a) sattui niin perkeleesti että jalat meinasivat pettää alta ja b) oli liian kiire pohtia syvällisesti, minne tämä yksi vuosi yhdessä oli meidät ehtinyt viedä.

Tavatessamme minä elin elämäni kesää. Riekuin ystävien parissa kaikki mahdolliset vapaahetket ja rakastin samalla kiihkeästi omaa pikku yksiötäni. Kävin töissä ajatukset pilvissä harhaillen, karkailin mökille, kävin puolihuolimattomasti treffeillä ja kirjoittelin välillä gradua. Olin juuri muuttanut takaisin juurilleni ja tunsin yltiöpäisen suurta itsetyytyväisyyttä tekemästäni päätöksestä.

Olin päättänyt olla itsekseni. Järjestää kerrankin elämäni juuri niin, kuten itse halusin. Haaveilen viettäväni illat joko ylhäisessä yksinäisyydessäni omien harrastusteni parissa tai kotoisasti läheisten ystävien kanssa villasukkia kutoen. Olin ajatellut käydä enemmän kotikotona ja nähdä sukulaisia. Lukea paljon kirjoja ja kenties mennä taas kuvataidekursseille.

Sitten eräänä päivänä havahduin siihen, että tuijottelin hermostuksissani peiliä työpaikan vessassa, pöyhin hiuksiani ja lisäilin huulipunaa ennen iltavuoron saapumista töihin. En oikein itsekään halunnut ymmärtää mistä oli kysymys.

Sisälläni alkoi kihelmöidä, kun näin leveästi virnistelevän pitkäsäärisen hujopin harppovan sisään huoneeseen. Se tervehti kaikkia lähes epänormaalin innostuneesti, nauroi yllättäen ja äänekkäästi, vei paljon tilaa, puhui lakkaamatta ja toi auringon mukanaan huoneeseen.

Myöhemmin sain selville, että se oli myös ujo ja herkkä, hapuilevasti etenevä ja suurisydäminen. Puhetulvasta huolimatta se hiljeni kuuntelemaan eikä hiljaisuus ollut koskaan kiusallinen. Kaikki solahti kohdalleen lukuisista luonneroistamme huolimatta - tai ehkä niiden ansiosta. Ei kai kukaan nyt itsensä kanssa jaksaisi seurustella.

Vuodessa suhde eteni kesäromanssista syksyisiin koti-iltoihin. Talven myötä kahden kodin välillä ramppaaminen alkoi raivostuttaa, joten yksi yksiö sai mahduttaa sisäänsä kaksi henkilöä. Tuli ensimmäiset riidat ja ensimmäiset sovinnot. Tuli gradutuskaa ja tenttipaniikkia, tuli romahduksia, lohdutuksia ja tsemppausta.Tuli sukujuhlia, esittelykierroksia, kavereiden kommentteja ja tulevaisuuden pohtimista. Tuli ensimmäinen joulu, uusivuosi, ystävänpäivä, pääsiäinen, synttärit ja juhannus. Tuli arkea ja juhlaa.

Kevään korvalla tuli myös yhteinen asunto. Juuri sopiva meille kahdelle. Tuli muutto työn perässä muualle ja sopeutuminen ei-niin-miellyttävään-tilanteeseen.

Vaan selvittiinpä siitäkin. Pian alkaa jo toinen syksy yhdessä. Tällä kertaa ihan oikeasti ja virallisesti saman katon alla.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni tulin siihen tulokseen, että yksi reväytetty alaselkä on pieni hinta sattumalta kohdalle osuneesta rakkaudesta. Vaikka silloin joutuukin viettämään vuosipäivänsä crossfit-salilla.

Illalla Valiopoika hieroi selkääni kylmägeeliä, kuunteli kiukutteluani täysin tyynenä ja muistutti, että parin viikon päässä odottaa yhteinen minireissu pois arjesta. Hotelliyö, kauniit vanhat kadut, ilta-aurinko rannalla ja Itämeren liplattavat aallot. Skumppaa ja mansikoita.

Seuraavana päivänä selvisi myös, että selkäni olikin vain säikähtänyt ensimmäistä lihaskuntotreeniä muutamaan kuukauteen.

Tästä on hyvä jatkaa.

Mökkieleganssia heinäkuulta.

Harrastuksina syöminen ja crossfit

Perjantaina ostin mekon. Oi oi miten ihana se olikaan!

Todella onnistuneen shoppauskierroksen aiheuttaman onnentunteen tietävät varmasti kaikki naiset. Samoin he tunnistavat sen tympeän turhautuneisuuden, joka aiheutuu, kun antaa itselleen luvan "mennä ostamaan jotain kivaa", mutta kaupoissa myydään yhtäkkiä vain käsittämättömän rumia retkuja kokoa 32 tai 48.

Itse olin etsinyt mekkoa jo jonkun aikaa. Ostin sen itselleni palkinnoksi siitä, että olen hirveän valituksen ja kiukuttelun jälkeen niin hirveän reippaasti jaksanut käydä töissä jo kaksi (!!) kuukautta.

Ensin ajattelin, että koko palkka pitää säästää, koska minulla ei ole aavistustakaan, mitä syksy tuo tullessaan. Mutta sitten Valiopoika osti ex tempore itselleen monen sadan euron kännykän. Tulin kateelliseksi. Minäkin haluan käyttää rahoja  johonkin muuhun kuin asuntosäästötiliin, vessapaperiin ja aivan törkeän kalliisiin energiansäästölamppuihin, noin muutamia mainitakseni.

Joten ajattelin ostavani ensimmäisen eteeni osuneen kauniin mekon, hinnasta viis!

Sen jälkeen en luonnollisesti löytänyt kaupoista yhtäkään edes etäisesti kaunista mekkoa. Olin jo luopunut toivosta ja alkanut katsella no-tää-nyt-on-ihan-kiva-jos-vedän-vatsaa-sisään-enkä-koskaan-istu -mekkoja.

Kunnes! Siinä se oli! Zarassa! Piilotettuna syystakkien ja mammamallisten laatikkopaitojen väliin. Yksi kappale minun kokoani jäljellä.

Puin mekon päälleni ja hetken aikaa tunsin itseni hieman audreyhepburn-henkiseksi. Mikä onni! Aion laittaa mekon päälleni parin-kolmen viikon päästä, kun astelemme Valiopojan kanssa pitkin Naantalin vanhankaupungin katuja ja juhlimme muuttoa takaisin sivistyksen pariin.

Mekko-onnistuminen osui juuri oikeaan hetkeen myös siitä syystä, että näin juuri kasan itsestäni tänä kesänä otettuja kuvia. Ja hmmmmmmm. Vähän tuli sellainen olo, että valokuvat, ettekö voisi edes joskus vähän valehdella? Onko pakko aina olla niin raastavan rehellinen?

Onhan sitä tässä tullut nautittua kesäjuoma jos toinenkin. Ruuanlaitto on ollut retuperällä ja päivälliset on usein korvattu epämääräisillä ulkopiknikeillä, joilla nautitaan keksejä ja juustoja ja patonkia ja makeita hedelmiä ja kenties vähän sipsejä ja pähkinöitä ja.....

Joten nyt ostin taas kaapin täyteen kasviksia ja tonnikalaa. Paluu ruotuun odottaa.

Siihen liittyen lupauduin myös viettämään elokuun Valiopojan seurana crossfit-salilla. Vähän hirvittää jo valmiiksi. Ei muuten, mutta olisi ikävää, jos paljastuu, että vihaan mielitiettyni suosikkilajia.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin on vähän vaikea kuvitella, että ihastuisin korviani myöten joidenkin hiton traktorinrenkaiden pyörittelyyn pitkin jumppasalia.