Varautunut vatipää vauvajuhlissa

Pian on käsillä se suuri hetki, 

kun päättyy haikaran pitkä retki.

Syliin kahden onnellisen

laskee lapsen suloisen.

En ole koskaan aiemmin ollut vauvajuhlissa. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että ystäväni ovat hitaasti ja harkitsevasti lisääntyvää sorttia. 

Ajatus vauvajuhlista on minusta jotenkin vaivaannuttava. Mitä siellä oikein juhlitaan? Sitä, että jotkut harrastivat hyvinkin hedelmällistä seksiä muutamia kuukausia sitten? Vauvahan ei yleensä juhlien aikaan ole vielä poistunut vetisestä yksiöstään. 

Lisäksi minua on kammottanut juhliin liittyvä amerikkalaisuus. Hillitön kulutushysteriä, lahjojen vertailu, ökykalliit koristeet ja tarjoilut. Mukahauskat leikit, jossa maistellaan lievästi äklöttäviä soseita, leikataan langasta mahanympärysmittoja, tehdään mahakipsejä ja syödään kertakäyttövaipasta suklaamoussea. Hmmm. Ei kiitos. 

Juhlien herkulliset tarjoilut. Ei yhtään sosepurkkia!

Ja ehkä eniten minua on pelottanut oma reaktioni. Mitä jos olenkin surullinen ja katkera? Lasken omia menetettyjä vuosiani, vääriä valintojani ja niitä valheita, jotka minun olisi pitänyt tunnistaa jo kauan ennen katastrofia. Mitä jos kyräilen vihaisena nurkassa ja silppuan haikarakortit kateellisena pieneksi silpuksi? Mitä jos alan retostella villillä ja vapaalla opiskelijaelämälläni? Mitä jos en kykene olemaan onnellinen sen toisen puolesta?

Eilen lähdin matkaan vähintäänkin hämmentynein fiiliksin. Istuin auton takapenkillä ja koetin olla ajattelematta yhtään mitään. 

Ihan hyvin se onnistuikin. Tartuin hetkeen ja yleinen hyvä tunnelma tarttui minuun. Ja minä söin herkkuja ja join viiniä ja kuuntelin vauvajuttuja. Vaihdoin kuulumisia, ihailin pientä ensisänkyä ja silittelin pehmeitä potkupukuja. Nukuin makeasti siskonpedissä, rentouduin saunan lauteilla ja koetin arvailla uuden ihmisen sukupuolta, strategisia mittoja ja syntymäpäivää. 

Ja olin vilpittömästi onnellinen. Ei siinä muutakaan voinut. Onnen ja odotuksen määrä oli jotenkin niin käsin kosketeltava. Juuri sen lapsen kuuluukin syntyä juuri nyt, juuri näille vanhemmille. Juuri tähän vaaleankeltaiseen huoneeseen. 

Vaippakakku! Ja lisäksi liikuttavia yksityiskohtia huoneesta, joka vain odottaa asukkiaan.

Nyt kuitenkin vain makaan sohvalla ja tuijotan kattoa. Selaan puolihuolimattomasti niitä samoja työpaikka- ja asuntoilmoituksia, jotka olen lukenut jo moneen kertaan. Minun vatsassani asuu vain kurinaa. Ja välillä perhosia, mutta ei niitäkään ole näkynyt pitkään aikaan. Ehkä kohta, kun kevät astuu taas askeleen pidemmälle... Tänään näin sentään ensimmäiset leskenlehdet.

Pikkuihmiselle viemäni lahja. Itsekudotut lapaset ja sukat, jotka sujautin hurmaavaan lammaslaatikkoon. Kokonaisuuden kruunasi omin kätösin nyperrelty kortti.

Hampaita kiristellen käpyjä potkimaan

Nyt ottaa lievästi nuppiin. Ei ole töitä, kohta ei ole asuntoa, ei ole pysyvää otetta gradusta eikä ole oikein mitään suunnitelmia asiantilojen korjaamiseksikaan.

Tänään lähettelin kiukkuisia työhakemuksia pitkin kaupunkia. Aika ikävästi rajaa työmahdollisuuksia se, että on saanut ikijäähän jumahtaneen päähänpinttymän päästä juuri tiettyyn kaupunkiin. Tunnen itseni kiittämättömäksi ääliöksi, kun en tarttunut oikein mainioisiin työtilaisuuksiin vain siksi, että no mutta kun sitten mun kesästä tulisi niin tylsä!

Mutta kun se nyt sattuu olemaan totta. Ja vietin leppoisaa kesää ystävien seurassa viimeksi vuonna 2009. Joten annettakoon tämä typeryys nyt minulle anteeksi. Joskus on kertakaikkiaan pakko olla ajattelematta sitä, mikä olisi fiksua/oikein/taloudellisesti kannattavaa/tulevaisuuden kannalta hyödyllistä.

Silti, vaikka oikeastaan tunnenkin sisimmässäni tehneeni oikean ratkaisun, en voi mitään sille, että nyt vituttaa. Vituttaa siksi, että raha pyörittää maailmaa, ja minä olisin tänä kesänä nimenomaan halunnut pyöriä niin vinhasti, että yrjöttää. Nyt täytyykin ehkä tyytyä tekemään tylsiä kuperkeikkoja vanhempien kellarissa.

Yritin sitten keksiä jotain piristävää. Keksin äkkiseltään seuraavat asiat:

- Supersalmiakki. Jota ahtaa koko suun täyteen kerralla ja jäytää nautinnollisesti seuraavat kymmenen minuuttia.
- Kävelylenkit kevääseen
- Ja niiden valokuvaaminen
- Smoothien tekeminen
- Leffailta ystävän kanssa
- Kouluruokailu. Siksi, että siitä ei tule tiskiä
- Puhtaat lakanat

Salmiakin, kävelyn ja kuvaamisen toteutin eilen. Loput ovat ohjelmassa tänään. Kyl tää taas tästä. Jos ei tänään, niin viimeistään ensi syksynä...

Kaikkien lenkkien äiti, Kunto kolmonen

Ihan on hyvät maisemat siinä lenkin varrella.

Samaa mieltä olivat myös lenkkikaverit.

Kuinka ei kannata käyttäytyä työhaastattelussa

Työhaastattelussa EI kannata:

- Sanoa koko ajan öööööh
-Vastata niin laveasti, että kysytyn asian sijaan vastaa sekä siihen, että omakeksimiin jatkokysymyksiinsä.
- Juoda liikaa kahvia ja muuttua täriseväksi
- Innostua ylistämään sitä kaupunkia, jossa työpaikka sijaitsee. Se ei rekrytoijien mielestä liene kovinkaan painava syy juuri sinun palkkaamiseesi.
- Jähmettyä paniikissa paikoilleen, juuri silloin kun pitäisi repäistä ja improvisoida nokkelasti
-Alkaa vastata kysymykseen, johon ei oikeasti tiedä vastausta. Siinä näyttää vaan entistä tyhmemmältä.
- Vähätellä itseään
- Puhua ristiin itsensä kanssa

Ei niin, että nämä liittyisivät mitenkään itseeni... Minä en koskaan esim eksyisi matkalla työhaastatteluun tai rikkoisi viime hetkellä sateenvarjoani ja saapuisi haastattelutilanteeseen uitetun kissan näköisenä.

Sanonpahan nyt vaan kuitenkin, että voi paska.

Herkullisten synttärien resepti

Minulla oli melkoisen mallikkaat synttärihippaloinnit. Ajattelin jakaa teillekin niiden reseptin.

Hyvät hippalot Hilkkiksen malliin:
- Kevyttä ennakkosuunnittelua
- Innokasta askartelua kustannusten minimoimiseksi
- Sopiva määrä hyväntuulisia henkilöitä
- Makeaa mussutettavaa ja suolaista suuhunpantavaa omin kätösin leivottuna
- Lapsellista asennetta
- Terästettyjä juhlajuomia
- Tilava juhlalukaali
- Häiritsemätöntä muzakia, joka jättää tilaa myös keskestelulle
- Tiaroita ja töttöröhattuja

Ja siinäpä se. Noilla perusaineksilla onnistuu varmasti. Sitten voi halutessaa lisätä vielä ripauksen rakkautta, hyppysellisen hulluttelua ja kauhallisen krebailua.

Valmisteluhommia

 Ensinnäkin etukäteisvalmistelut. Väkersin vieraille ah-niin-huvittavia töttöröhattuja. Käytin niihin askarteluteippejä, pääsiäisoksista varastettuja sulkia, tarroja ja glitterkyniä. Sen lisäksi loin uskomattomilla pixlr-taidoillani drinkkilippuja ja tulostin juhlapaikan oveen sarjakuvan, josta selveni illan teema.

Ja sitten herkkuja.

Ja vähän lisää herkkuja.

Juhlien ruokalistalla taasen oli pätkismuffineja, hämmästyneesti tuijottelevia pikkupitsoja, pestojuustorullia, sipsiä, porkkanatikkuja, dippiä, keksejä, karkkia ja tietysti pirtelöshotteja. Tarjoiltuna prinssesalautasilta.

Juhlapaikkafiiliksiä.

Juhlapaikka oli mukavan tilava. Onni on pitää juhlia poismatkanneiden vanhempien luona! Oli olkkari-, keittiö- ja ruokailutilapileet samaan aikaan. Koristeeksi pistettiin hieman serpentiiniä ja viirinauhoja. Kiinnittäkää toki huomiota myös hurmaavasti kimmeltävään onkimiskoriin ja päivänsankareiden tiaroihin.
(Toisella synttärisankarilla oli söpö, pieni hiuskoriste ja minulla... ehem... jotain ihan muuta.)

Bileihmisiä!

Paikalle tuli kavereita niin yläasteelta, lukiosta, yliopistosta kuin vaihtarivuodeltakin. Aina sitä välillä hämmästyy itsekin, että miten paljon hienoa ihmisiä sitä tunteekaan. Ja jännintä on ehkä se, että ne ovat kaikki keskenään täysin erilaisia, mutta silti jotenkin minulle sopivia ja muutenkin mahtavia. Voi liikutuksen määrää! Nyyh!

Sain hienoja lahjoja.

Kuten kuvasta näkyy.

Näin vanhana ja viisaana pitäis tietysti teeskennellä, että lahjoilla ei ole mitään väliä. Mutta onhan niillä. On hienoa huomata, kuinka ihmiset jaksavat vaivata päätään ja koettaa keksiä jotain, josta juuri minä voisin ilahtua. Ja täytyy myöntää, että tämän vuoden saalis oli jotenkin aivan extraonnistunut.

Kiinnittäkää erityishuomiota esim. väritystehtävään ja luksuspuuväreihin. En ollutkaan päässyt hypistelemään kunnollisia kyniä vuosiin. Nyt sormenpäitä syyhyttää piirrellä vaan päivät pitkät.

Ainoa huono puoli syndeissä oli se, että nyt täytyy taas odottaa kokonainen VUOSI ennen kuin pääsen taas juhlistamaan niitä.

Oho, synttärit.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten äidilläni mahtoi olla melko tukala aamu. Puolen päivän aikaan synnyin nimittäin minä, tyylikkäästi pari kuukautta liian aikaisin. Olin pieni, kurttuinen, mustatukkainen ja isosilmäinen. Ja korvissani kasvoi karvatupsut.

Onneksi jotkin asiat ovat muuttuneet. Nykyään olen melko iso, suhteellisen sileä ja väritykseltäni tyylikkäästi maantienharmaa. Silmät eivät enää ole kovinkaan massiiviset, kun muu pääkoppa siitä silmien ympäriltä on kasvanut täysiin mittoihinsa. Korvatkaan eivät luojan kiitos ole enää karvaiset.

Välillä koen silti olevani edelleen henkisesti ruipelo. Jotenkin ennenaikainen. Pieni, kiukkuinen ja epäluuloisesti ympärilleen pälyilevä. En myöskään taida olla ihan ikätoverieni tasolla, mitä tulee esimerkiksi kypsyyteen, itsehillintään, järkevään päätöksentekoon tai vastuunkantamiseen. Voiskohan tästä vielä mennä keskustelemaan esim. neuvolaan? Että tää meidän tyttö ei nyt kehity ihan normaalisti, pitäiskö kokeilla jotain terapiaa?

Tänään ei tunnu erityisemmin syntymäpäivältä. Tuntuu maanantailta. Hmm.

Onneksi ennakoin tämän maanantaisynttäreiden sudenkuopan ja juhlistin vanhenemistani jo viime lauantaina. Varsin erinomaiset hippalot ne olivatkin. Niistä lisää sitten, kun saan kasaan tarpeeksi valokuvamateriaali tekstini tueksi. (Hei te kaikki jolla oli kamera mukana: lähettäkää mulle niitä kuvia!)

En ajatellut pistää pystyyn mitään ikäkriisiä, vaikka melko kunnioitettava luku ikämittariin tänään pärähtikin. Nyt kaikki on kuitenkin vielä melko huolettomasti levällään. Voisin harkita aikuistumista vaikka sitten syksymmällä, kun gradun dedis painaa päälle, osa-aikatyöt vievät kaiken vapaa-ajan ja opintotukikin lakkaa tipahtelemasta tilille. Sitten kun pakkaan opiskelijahaalarin laatikkoon ja piilotan ikiajoiksi kellariin, avaan säästötilin, ostan auton ja alan viettää lauantaipäiviäni brunssien sijaan Citymarketissa.

Nyt aion kuitenkin olla vielä ehdottomasti nuori ja tyhmä. Ainakin tämän tulevan kesän ajan.

Mitä lahjaksi ikälopulle?

Viikon päästä vanhenen hyvin ratkaisevalla vuodella. Olen puolessa välissä viittäkymmentä. Neljännesvuosisadan ikäinen. Pikkulasten mielestä ikäloppu täti. Ja Alkonkin myyjien mielestä jo aika vanha.

Perhepiiristä sain melko tiukkoja käskyjä kertoa, mitä mahtaisinkaan halajata syntymäpäivälahjaksi. En äkkiseltään keksinyt mitään ja lupasin palata asiaan blogin puolella. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Jaa-a. Mitä minä sitten kaikkein eniten itselleni tahtoisin?

No ensinnäkin kesätyöpaikan. Sen jälkeen ilmavan ja valoisan pikku vuokra-asunnon, jonka vuokraan minulla olisi varaa. Lämpimämpiä ilmoja. Aurinkoisen kesän. Iloisemman elämänasenteen. Kärsivällisyyttä. Sanavalmiutta. Aloitekykyä. Itsevarmuutta. Energiaa. Luovuutta.

Haluaisin myös loputtoman ison kirjahyllyn ja narisevat lautalattiat. Ikuisesti voimassa olevan lahjakortin Finnish Design Shoppiin. Aina tuoreita leikkokukkia maljakoihin. Haluaisin askartelu- ja ompelupöydän, jolle voisin jättää kaikki projektini levälleen kunnes saan ne valmiiksi. Haluaisin oman kaakeliuunin ja leveät ikkunalaudat. Haluaisin osata tehdä räsymattoja ja leipoa maailman parasta pullaa. Haluaisin, että iltani eivät koskaan olisi yksinäisiä.

Mutta en usko, että nuo toiveet yksien synttärien ansiosta toteutuvat.

Onneksi on olemassa myös paljon pienempiä ja materialistisempia onnen palasia.

Hyvin pieniä palasia:

Kesää vasten sitä kaipaa itselleen kirkuvanpunaista kynsilakkaa sekä iloisesti heliseviä rihkamakoruja. Tällä hetkellä kuten aina muutenkin himoitsen yksinkertaisia hopeaketjuja ranteisiin ja överi-isoja, pursuilevia sormuksia sormiin. Lahjaksi otan mielelläni myös kahvi- tai lounashetken ystävän seurassa.

Vähän isompia palasia:

 

 

Mikään ei piristä tavallista tympeää iltaa yhtä hyvin, kuin onnistunut elokuvakäynti. Leffalipuille on siis aina kysyntää tässä osoitteessa. Lisäksi keittiökaappini viisi muumimukia ja kaksi muumikulhoa kaipaisivat hieman tasapainoa keskinäisiin suhteisiinsa useampien kulhojen avulla.

Ja sitten ovat tietystikin kirjat. Pokkarit, kovakantiset, divarilöydöt, oman kirjahyllyn turhakkeet - kaikki käyvät. Paitsi siinä tapauksessa, että olen lukenut kyseisen opuksen jo joskus aikaisemmin. Tässä nyt esimerkinomaisesti neljä kirjaa, jotka haluaisin ehdottomasti lukea.

Isoimpia palasia:

Ikuisesti jumissa olevat olkapääni ja niskalihakseni kaipaavat tasaisin väliajoin reppua tilannetta helpottamaan. Ihanaa, nahkaista, pehmeää reppua. Ei haittaa, vaikka kantoväline olisi vinkeä, vanhanaikainen tai muuten vastustamaton.
Ja kun nyt kerran aloin siivota astiakaappiani parempaan järjestykseen, ovat Tuokio 24h -astiat tervetulleita. Erityisesti lautaset. Isot, pienet ja sopalle sopivat.

Olisko siinä teille tarpeeksi inspiraatiota? Itselleni tämän postauksen tekeminen aiheutti pahemmanlaatuisen eBay-kuumeen. Jävla skit.

Kohupannarit villitsivät keittiön

Olen niin totaaliurpo, etten ollut kuullut blogimaailmaa järisyttäneistä kohupannareista ennen eilistä. Nolouden huipentuma. Mutta nyt asia ainakin on korjattu.

Kohupannarit ovat kohupannareita siksi, että ne ovat helppoja, hyviä ja halpoja.

Ai että kuinka helppoja?

No näin helppoja: riko kulhoon kaksi kananmunaa ja heitä sekaan yksi kypsä banaani. Surauta vaikkapa sauvasekoittimella mössöksi. Paista. Nauti.

Jep. Kaksi ainesosaa. Helppo muistaa resepti ulkoa! Itse olen elämäni kolhuissa hukannut lättypannuni, joten en alkanut väkertää sellaisia söpöjä pulleita amerikkalaisia pannukakkuja, vaan tein vohveleita. Se vasta helppoa olikin. Pannu kuumenemaan ihan ensimmäisenä ja mössön ollessa valmis oli rautakin jo tarpeeksi lämmin. Sitten vaan sudin hieman Oivariinia pannulle ja se oli siinä.

Tuosta annoksesta tuli täsmälleen kaksi hyvää, paksua vohvelia. Sopiva aamupala-annos siis. Laitoin taikinaan piristeeksi vähän sitruunamehua ja aika paljon kanelia. Ensi kerralla saatan kokeilla vaniljasokeria tai kookoshiutaleita. Mutta siis pelkkä kananmuna ja banaani riittävät myös sellaisenaan.

Kyytipojaksi nautin maustamatonta jugurttia ja pakastemarjoja. Oli muuten melko hyvä alku päivälle. Ja aika terveellinenkin. Mutta onneksi kompensoin sitä syömällä välipalaksi sipsejä. Ettei vahingossa pääse vaikka laihtumaan. Hyi.

(Ja peeäs. Minä luin kohupannareista Eeva Kolun ruokablogista. Ja niin taisi lukea aika moni muukin, sillä kun lähdin kauppaan ostamaan banaaneja, niin sain taistella itselleni laarin viimeiset yksilöt.)

Olipa kerran yksi pääsiäinen

Pääsiäinen tuli, oli ja meni. Kevät on virallisestikin täällä. Tosin kukaan ei ole tainnut kertoa sitä tuolle meidän ulko-oven vieressä tönöttävälle lumikasalle tai pihatien jääkerroksille. Mutta ihan henkilökohtaisena protestina pistin jo tennarit jalkaan. Siitäs saat, maailma.

Pääsiäinen oli... hidas. Tuijottelin ulos ikkunoista ja potkiskelin pikkukiviä kävelylenkeillä. Nukuin sikeästi mummon vanhassa sivustavedettävässä sängyssä sinikellolakanoiden syleilyssä. Näin unta kesästä. Söin inkivääriltä, kardemummalta ja garam masalalta maistuvaa lammasta ja välipäivinä blogipastaa. Join punaviiniä hampaat punaisina ja istuin bussissa muistelemassa teini-ikää. Popsin suklaata kyllästymiseen asti, kävin asuntonäytössä kurkkaamassa mahdollisuuksia täynnä olevaan tulevaisuuteen ja lähetin vastahakoisesti pari työhakemusta.

Ihan peruspääsiäinen siis.

Aloitin pääsiäisen vierailemalla isosiskon luona. Hän on vissiin Keski-Euroopasta oppinut, että jälleennäkemistä kuuluu aina juhlia kuohuvan ja pienen naposteltavan kera. Ja antamalla siskolle pääsiäisylläri.

Kotona oli kaiketi parikin pääsiäistipua käynyt munimassa terveisiään kaikelle kansalle.

Narsissit kukkivat, munista kuoriutui lisää herkkuja, koirat nauttivat auringonpaisteesta ja yksi pääsiäistipu näytti kärsivän pahanlaatuisista vierotusoireista.

Vaan kaikki kiva loppuu aikanaan. Ihan liian nopeasti huomasin taas istuvani junassa...

Keväinen levottomuus tuntui valtaavan allekirjoittaneen jotenkin erityisen väkevästi vanhoille kotikonnuille palatessa. Kohta sinne pitäisi muuttaa itsekin. Mutta milloin? Ja minne? Millä rahalla? Jos samaan syssyyn vaihtuu kaupunki, asunto, ystäväpiiri ja elämäntilanne niin ei liene ihme, että vähän mietityttää. Töitä pitäisi saada, mutta eipä niitä vaan kuulu. Asunto lähtee alta parin kuukauden kuluttua. Opiskelu loppuu. Päivärytmi pitää rakentaa itse. Kohta edessä on siirtyminen opiskelijasta työttömäksi työnhakijaksi.

Ja silti pitäisi vaan olla että rai-rai-rai, eipä tässä huolen häivää. Hmmm.

En ikinä kuvitellut muuttavani yksin turkulaiseen keskustayksiöön. Sen elämäntilanteen piti olla ollutta ja mennyttä, mutta tässä sitä taas ollaan. Nollapisteessä. Paitsi että on sinne takataskuun tietysti ilmestynyt tutkintotodistus. Kai sekin jotain merkitsee.