Varautunut vatipää vauvajuhlissa

Pian on käsillä se suuri hetki, 

kun päättyy haikaran pitkä retki.

Syliin kahden onnellisen

laskee lapsen suloisen.

En ole koskaan aiemmin ollut vauvajuhlissa. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että ystäväni ovat hitaasti ja harkitsevasti lisääntyvää sorttia. 

Ajatus vauvajuhlista on minusta jotenkin vaivaannuttava. Mitä siellä oikein juhlitaan? Sitä, että jotkut harrastivat hyvinkin hedelmällistä seksiä muutamia kuukausia sitten? Vauvahan ei yleensä juhlien aikaan ole vielä poistunut vetisestä yksiöstään. 

Lisäksi minua on kammottanut juhliin liittyvä amerikkalaisuus. Hillitön kulutushysteriä, lahjojen vertailu, ökykalliit koristeet ja tarjoilut. Mukahauskat leikit, jossa maistellaan lievästi äklöttäviä soseita, leikataan langasta mahanympärysmittoja, tehdään mahakipsejä ja syödään kertakäyttövaipasta suklaamoussea. Hmmm. Ei kiitos. 

Juhlien herkulliset tarjoilut. Ei yhtään sosepurkkia!

Ja ehkä eniten minua on pelottanut oma reaktioni. Mitä jos olenkin surullinen ja katkera? Lasken omia menetettyjä vuosiani, vääriä valintojani ja niitä valheita, jotka minun olisi pitänyt tunnistaa jo kauan ennen katastrofia. Mitä jos kyräilen vihaisena nurkassa ja silppuan haikarakortit kateellisena pieneksi silpuksi? Mitä jos alan retostella villillä ja vapaalla opiskelijaelämälläni? Mitä jos en kykene olemaan onnellinen sen toisen puolesta?

Eilen lähdin matkaan vähintäänkin hämmentynein fiiliksin. Istuin auton takapenkillä ja koetin olla ajattelematta yhtään mitään. 

Ihan hyvin se onnistuikin. Tartuin hetkeen ja yleinen hyvä tunnelma tarttui minuun. Ja minä söin herkkuja ja join viiniä ja kuuntelin vauvajuttuja. Vaihdoin kuulumisia, ihailin pientä ensisänkyä ja silittelin pehmeitä potkupukuja. Nukuin makeasti siskonpedissä, rentouduin saunan lauteilla ja koetin arvailla uuden ihmisen sukupuolta, strategisia mittoja ja syntymäpäivää. 

Ja olin vilpittömästi onnellinen. Ei siinä muutakaan voinut. Onnen ja odotuksen määrä oli jotenkin niin käsin kosketeltava. Juuri sen lapsen kuuluukin syntyä juuri nyt, juuri näille vanhemmille. Juuri tähän vaaleankeltaiseen huoneeseen. 

Vaippakakku! Ja lisäksi liikuttavia yksityiskohtia huoneesta, joka vain odottaa asukkiaan.

Nyt kuitenkin vain makaan sohvalla ja tuijotan kattoa. Selaan puolihuolimattomasti niitä samoja työpaikka- ja asuntoilmoituksia, jotka olen lukenut jo moneen kertaan. Minun vatsassani asuu vain kurinaa. Ja välillä perhosia, mutta ei niitäkään ole näkynyt pitkään aikaan. Ehkä kohta, kun kevät astuu taas askeleen pidemmälle... Tänään näin sentään ensimmäiset leskenlehdet.

Pikkuihmiselle viemäni lahja. Itsekudotut lapaset ja sukat, jotka sujautin hurmaavaan lammaslaatikkoon. Kokonaisuuden kruunasi omin kätösin nyperrelty kortti.