Ja porsaita äidin oomme kaikki.

Aina näin dagen efterin koittaessa sitä  muistaa, miksi niitä pikkujouluja juhlitaankaan vain sen yhden ainokaisen kerran vuodessa.

Hengasin Pocahontasin ja itsemurhapupun kanssa. Kuten aina.

Niin hauskaa oli, että heikottaa. Teemana oli piirroshahmot ja meikä meni sieltä, mistä aita on matalin. Omat kledjut niskaan, vanhojentasseissa debyyttinsä tehneet kultahanskaat käteen ja tiimarista yksi arkki mustaa huopaa. Huikea kissanaisasuni maksoi siis suurinpiirtein 1,20 euroa.

On se vaan kätevää olla kätevä.

Vanhaa sydäntäni kyllä suuresti ilahduttaa se, kuinka paljon opiskelukamut olivat asuihinsa panostaneet. Tosin sekä jolupukin vierailu että stand up-esitys menivät vähän ohi, kun keskityin arvailemaan, ketä ihmiset esittivät olevansa. Henkilökohtaiset suosikkini olivat hämmästyttävän aidonnäköinen Tintti ja ihanasti mätsäävät Tehotytöt. Lisäksi yritin koko illan saada selville, oliko paksuun valkoiseen pötkyläpukuun pukeutunut henkilö olevinaan hattivatti, minulle tuntematon animehahmo vaiko kenties tamponi. (Ei, en tiedä, miksi joku luulisi tamponin olevan piirroshahmo. Mutta siltä se puku erehdyttävän paljon näytti.)

Tänä aamuna ei ihan superpaljon tehnyt mieli raahautua poskia purevassa pakkasessa yliopistolle kuuntelemaan luentoa aiheesta radiojournalismista kirjoitetut oppikirjat suomeksi, englanniksi ja saksaksi. Lisäksi sain palautetta eilen toimittamistani radiouutisista. Hyvät kärjet ja asiallinen ote, mutta kun on se narina...

Olin melko varma, että en tule poistumaan hengissä siitä luentosalista, koska kuolen sitä ennen traagisesti joko haukotuksen pidättämisestä johtuvaan hengenahdistukseen tai vaihtoehtoisesti nestehukkaan. Päivän pelastus tuli onneksi aivan yllättäen vastaan yliopiston ruokalassa. Kinkkua ja imellettyä perunalaatikkoa! Oi onnen päivää! Suolaisen tankkauksen jälkeen jaksoin helposti kuunnella opettajan monologia vielä parin tunnin ajan. Sitten pakenin studioon editoimaan karmealla narinaäänelläni tehtyä puolen tunnin ohjelmaa.

No ehkä esillepano ei ollut paras mahdollinen. Mutta niin hyvää ruokaa!

Loppupäivän olen maannut enemmän tai vähemmän koomassa sohvalla. Huomenna on kuitenkin vapaapäivä! Tai siis ei ole luentoja. Tekemistä kyllä piisaa. Pitää esmes siivota tämä räjähtänyt huoneeni, kirjoittaa yksi esseen alku, etsiä netistä graduuni sopiva artikkeli ja valmistella siitä suullinen tiivistelmä ruotsiksi, lukea artikkeli perjantain ryhmätyötä varten, käydä yliopistolla tulostamassa pari paperia ja haukkaamassa lounasta, valmistella erästä puheenraakiletta ja käydä salilla.

Hmm. Joululoma ei tule yhtään liian pian.

Kun teillä kuitenkin oli jo niin ikävä

Meikä on elossa! Ja Tampereella taas.

Matka meni tiivistetysti suunnilleen näin:
Bussimatkoja, tiukkoja aikatauluja, hyöhenpeittoja, viinifestareita, herkkuaamupaloja, salacroisantteja, kuohariöverit, suklaataivas, juoruilua, surkeita kännykkäkuvia, ihania kauppoja, jouluhössötystä, kielimuureja ja kauniita maisemia.

Lisää joskus sitten, kun olen saanut nukuttua. Kiitos K, että olet olemassa.

Tänään

Herätyskello soi.
Herätyskello soi.
Herätyskello soi.
Aamusämpylät.
Vaatetympääntyminen.
Radio-ohjelman suunnittelua.
Paniikki.
CD-levyjen etsimistä.
Kävely kouluun.
Ilahtuminen ja halaus.
Lounaaksi silakkapihvejä.
Venynyt hetki.
Studioon.
Excel-raivarit.
Konevika.
Ahdistus.
Kävely Klubille.
Lattea ja lasi jäävettä.
Suunnittelua ja naurua.
Kävely kouluun.
Palaveri.
Vertaistukea.
Suora lähetys.
Kävely kaverille.
Pala kakkua.
Kaupasta einestä.
Kävely kotiin.
Ruokaa.
How I met your mother.
Matkalaukun etsintää.
Passin etsintää.
Lentolipun etsintää.
Pyykkien viikkausta.
Tietokone.

Vielä tulossa:
Pakkaamista.
Selvittelyä.
Aikatauluja.
Kuppi teetä.
Kynttilä.
Erilaiset äidit.
Puolikas keltaista aurinkoa.
Nukkumaan.

Nähdään viikon päästä!

Hyvä kiertämään

Vuosi 2012 ei ole tähän mennessä ollut suosikkivuoteni. Maailmalla on vielä reilu kuukausi aikaa näyttää, että jotain hyvääkin voisi tapahtua tänä vuonna. Mutta jos ei tapahdu, niin onpahan pian ainakin aika vaihtaa kalenteri päivitettyyn versioon, ja toivottaa onnen vuosi 2013 tervetulleeksi. Heippa vaan nollakakstoista, ei tule ikävä.

Yritin äsken keksiä jotain, joka toisi hieman hyvää mieltä kaiken tämän marraskuufiiliksen keskelle. Surffailin kuukkeliin hakusanalla "joulumieli" ja löysinkin jotain, joka muutti maailman astetta paremmaksi paikaksi.

Yhdellä jos toisellakin paikkakunnalla järkätään joulukuun aikana Joulupuu-keräys. Siinä kerätään vähävaraisille suomalaisille lapsiperheille pientä extrailoa jouluaattoiltaan. Kyllä nyt jokaisen lapsen tulisi saada avata ainakin yksi paketti.

Joulupuun alle voi jättää uusia tai itse tehtyjä leluja ja tavaroita valmiiksi paketoituna. Ensin valkataan, että kenen silkkihapsen joulua haluaisi piristää. Ikäryhmät ovat 0-1, 2-4, 5-7, 8-10, 11-12, 13-15 ja 16-17-vuotiaat. Lisäksi valitaan joko tyttö tai poika.

Olenkin tänä iltana mietiskellyt, kenelle haluaisin itse lahjani käydä antamassa. Viisivuotiaalle vesselille? Tyttövauvalle? Kahdeksan vee pikkuprinsessalle? Entä mitä sinne pakettiin piilottaisi? Sormivärejä, muovailuvahaa vai puuhakirjoja? Petshoppeja vai pokemoneja? Lorukirjoja vai liukurin?

En tiedä vielä. Mutta se ainakin on varmaa, että jonkun pienen aarteen kääräisen joulunpunaiseen paperiin ja silkkinauhaan lauantaina 8.12 ja kiikutan sen sitten Teatteriravintola Kiveen, joulupuun alle.

Strömsö tässä hei

Vietin viime yön kieriskellen sängyssä tuskanhiki otsalla. Vatsa kramppasi, kuvotus tykytti jossain ohimoiden tienoilla ja kuumeaallot pyyhkäisivät ylitseni tasaisin väliajoin. Kävin mielessäni läpi mitä kaikkea pilaantunutta olin saattanut pistellä poskeeni, ja tulin siihen lopputulokseen, että yliopiston kirjastossa tarjoiltu tofupinaattipasta taikka mystinen tomaattichililevite olivat syypäitä nihkeään olooni. Saattoiko kyseessä olla ruokamyrkytys?

Olo on vieläkin enemmän tai vähemmän så där, joten hain piristystä päivään takuuvarmasta keinosta. Eli strömsöilystä.

Olettekin kaikki aivan takuuvarmasti odottaneet jännityksestä kihelmöiden, mitä mystistä näistä aineksista syntyikään.

Wot?

Oikea vastaus on luonnollisestikin jouluiset karkkikipot. Homma eteni niin, että ensin pesin kirpparilta pilkkahintaan haetut mitkälie vaasit sekä pari oliiveja tahi suolakurkkuja sisältänyttä lasipurkkia.

Sitten vuorasin parvekkeen lattian sanomalehdillä ja maalasin vaasit ja purkkien kannet valkoisella spraymaalilla. Suihkutuskertoja vaadittiin kolmesta neljään, ja kuivuminen kesti kaikkiaan pari päivää.

Kun maali oli täysin kuivaa, mallailin lasipurkit vaasien päälle ja ujuttelin vahvaa pikaliimaa yhtymäkohtaan. Sitten vaan karkit purkkiin, ompelulaatikosta löytynyttä silkkinauhanjämää ympärille ja dymolla naputeltu teksti purkin kylkeen kiinni. Ja siinä se. Tykkään lopputuloksesta jotenkin ihan älyttömästi.

Meni niin kuin Strömsössä.

Mukaan jouluasetelmaan ovat päässeet myös yli-ihana pöllötuikku ja risteilyltä mukaannapattu Blossa. Ilmeisesti jokainen itseäänkunnioittava bloggari mainostaa jossain vaiheessa tätä kulttimaineen saanutta blogi-glögiä, eli blögiä. Nähtäväksi jää, onko joulujuoma maineensa veroista.

Strömsöhengessä voisin vielä antaa vinkin ensi vuoden isänpäiväkorttia varten. On hankalaa, kun kaikki perheenjäsenet stalkkaavat blogia, kun sitten täällä ei voi laverrella mainioista lahjaideoista tai korttikikoista muuten kuin jälkikäteen.

Kortissa on siis origamipupu, skräppipaperitausta ja paperille piirretty rusetti. Helppoa kuin lätty.

Hra Jussi. Pupu Jussi.

 Inspiraation korttiin sain Suuri Käsityö-lehden lokakuun numerosta. Tosin lehden versiossa pupu oli lätkäisty yksiväriselle paperille, ja sillä oli napeista liimatut silmät ja neulalla tikattu x-muotoinen suu. Se oli musta hieman ahdistavan näköinen, mutta kukin tyylillään.

Päässä pyörii parhaillaan yksi jos toinenkin käsityö- tai askarteluidea. Mutta ehkä ensin kuitenkin hieman luentopäiväkirjaa ja särkylääkettä.

Rakas Joulupukki

Nythän on niin, että parhaillaan eletään (melkein) marraskuun puoliväliä. Se oikeuttaa kirjoittamaan toivelistan julgubbelle.

En tiedä, olenko ollut tänä vuonna mitenkään erityisen kiltti. On ollut kaikenlaista hermojaraastavaa elämänmullistusta, surua ja pettymystä. On tullut tonttuiltua oikein urakalla itsekin.

Tämä joulu tulee jotenkin erityisen paljon tarpeeseen. Ihana, ihana joulu! Saa oikein luvan kanssa vaan olla ja nauttia elämästään. Katsella kynttilänliekkien tanssia, kuunnella lumen (toivottavasti!) narskuvan kenkien alla ja antaa hengityksen kohota höyrynä pakkasiltaan. Saa nuuskia kuusen, kinkun ja rätisevän takkatulen tuoksua. Maata saunan lauteilla hävyttömän kauan. Juoda kuumaa punaviiniglögiä posket hehkuen.

En kertakaikkiaan vaan tajua, miksi joulu on joidenkin mielestä stressaavaa aikaa. Miten se on mahdollista? Miten tunnevammainen hermokimppu silloin oikein pitää olla? Joulusta voi aivan rauhassa tehdä itsensä näköisen. Sen ei tarvitse olla teennäisen tapakristillinen uskovaisuusjuhla tai pinnallisen kaupallinen törsäysfestari. Se ei vaadi maanista siivousurakkaa tai hikistä kaupparumbaa. Hyvät ihmiset, tehkää jouluna juuri sitä, mistä itse nautitte. Niin helppoa se on.

Joskus harmittaa, että Suomessa ei vietetä kiitospäivää. Tekisi hyvää ihan itse kullekin säädylle joskus pysähtyä miettimään, mistä kaikesta itse voisi olla kiitollinen. Elämässä on niin uskomattoman monta juuri oikealle paikalleen loksahtanutta palasta, pientä ja suurta. Itse olen vaivihkaa, keneltäkään kysymättä, ympännyt kiitospäivän joulun yhteyteen. Varsinkin joulunaluspäivinä ja erityispaljon aatonaaton iltana tunnen suurta kiitollisuutta. En kohdista sitä tunnetta millekään mystiselle korkeammalle voimalle, kunhan vaan muistutan itseäni, että kaiken arkisen murjottamisen keskellä minun tulee olla henkeäsalpaavan kiitollinen siitä, kuinka rakkaudentäyteistä ja helppoa oma elämäni onkaan.

Joko sain teidät sopivan herkistyneeseen mielentilaan? Voinko nyt alkaa listata älyttömän pitkää lahjatoivelistaani ilman, että vaikutan maailman pissapäisimmältä pintaliitäjältä?

Tänä jouluna toivelistani liikkuu hämmentävän paljon astiakaapin lähistöllä. Olen kuolettavan kyllästynyt rumiin eriparisiin Ikea- ja Vapaa Valinta-kippoihin. Naarmuisia lautasia, kiikkeriä juomalaseja. Olisi vissiin pitänyt tajuta jo joskus rippikouluikäisenä, että sukulaisilta olisi voinut kinuta lahjaksi osia astiasarjaan. Se tilaisuus valitettavasti tuli ja meni. Hääjuhliakaan ei nyt ole ihan lähitulevaisuudessa luvassa. Hmph.

Olen menettänyt sydämeni Marimekon astioille. Oiva- ja Siirtolapuutarha-astiat ovat kauneimpia ikinä! Samoin nuo tajuhienot tarjoiluastiat. Seuraksi juomalaseja Iittalan Sarjaton-sarjasta (hah!). Essence-punkkulaseja on kaapissa kaksi. On vähän noloa tarjoilla loppuvieraille viiniä muumimukista, joten viinilasejakin kaipaisin lisää.

Riemunkirjavaa Siirtolapuutarhaa ja tasapainottavan valkoista Oivaa.

Eikö muka ole hienoja, mitä?

Huoh. Niin kaunista muotoilua. Ja vaaleanpunapilkullisia teemukeja!

Keittiö kaipaisi kipeästi kalustoonsa myös tehokasta sauvasekoitinta. Sillä voisi niin kätsysti hurautella tulemaan erilaiset sosekeitot ja hedelmäsoseet. Aivan välttämätön ei tuo sähäkkä vaaleanpunainen väritys ole, mutta ei siitä nyt varsinaisesti haittaakaan liene. Lisäksi romanttinen keittiöminäni haikailee puisten kauhojen ja kapustojen perään. Niitä minulla on jo yksi (1!) kappale. Kauha nimittäin. Mutta missä paistinlasta ja puuhaarukka? Ei missään!
(Lisäksi sisäinen keittiömarttani itkee verta, kun pullataikina täytyy kaulia viinipullon avulla. Toimiva sähkövatkainkin olisi kiva. Ja kuivakakkuvuoka. Ja...)

Keittiövälineiden kanssa hieman epäloogisesti samaan kuvaan on ängetty myös Fjällrävenin Kånken-reppu. Olen sinnikkäästi YRITTÄNYT hankkiutua eroon tästä ikuisuustoiveestani. Mutta ei vaan onnistu. Kånken-kaipuun suurin haittapuoli on tietysti se, etten mitenkään pysty päättämään, mikä väri olisi se kaikkein ihanin. Kirpeä keltainen? Makea marjapuuronpunainen? Turvallinen tummansininen?

Minulle niin tarpeellisia turhakkeita <3

Kaupallinen sydämeni väräjää ihastuksesta myös aina silloin, kun teennäisissä sisustuslehdissä vilahtaa sympaattista pilvikuviointia. Färg&Form -merkin pumpulipilviset lakanat näyttävät siltä, että niiden syleilyssä voisi nähdä vain hattarankevyitä, hyväntuulisia unia. Ikuisuushaikailulistalla on myös luonnollisesti Snö of Swedenin hopeinen ranneketju. Yksinkertaista muotoilua, helppoa yhdisteltävyyttä.
Listalle mahtuu myös hämmästyttävää kyllä yksi ihan oikeasti tarpeellinen toive. Pirtsakka ulkoilupuku mahdollistaisi lenkkeilyn myös pakkassäällä. Hyvien varusteiden avulla voisin kiertää pururadan kuntokolmosta vuoden ympäri ilman, että pohkeet jäätyvät tunnottomiksi jo ekan  puolenkilsan aikana.

Samaan sarjaan kuuluu myös seuraava toive - urheilullinen aluskerrasto. Ja ettei vahingossa pääse talven aikana kunto liikaa kohenemaan tai kilot tippumaan, niin jouluna täytyy syödä ahkerasti suklaata. Ei ole Fazerin konvehtien tai Talvi-suklaiden voittanutta.

Jokaisen ihmisen tulisi jouluna saada neljä lahjaa. Nimittäin
1. Jotain, mitä voi syödä
2. Jotain, mitä voi pukea
3. Jotain, mitä sydämensä pohjasta toivoi
4. Jotain, mitä voi lukea

Oma suosikkini on tuo neljäs kohta. Joulu ei tule, ellei lahjapaperin kätköistä paljastu houkuttelevaa romaania, jonka maailmaan voi kevyin mielin syventyä joulunpyhien aikaan. Yleensä minulla on (kirjakauppojen onnistuneiden mainoskampanjoiden takia?) yksi ehdoton kirjatoive, joka kiilaa toivomuslistan ekalle sijalle. Tänä vuonna tuollaista mahtikirjaa ei tunnu löytyvän. Mutta ei se silti toki tarkoita, ettenkö keksisi jotain mukavaa luettavaa...

Esimerkiksi Tuomas Kyrön Miniä, Regina Raskin Jouluihminen, Torey Haydenin Viattomat tai Satu Grönroosin Lumen syli kiinnostavat. Kovin näyttää olevan kevyttä ja viihteellistä, pitäisikö sittenkin toivoa jotain tiiliskivenpaksuista klassikkoteosta?

Toivomuslistasi pursuaa kohtuuttomasti yli äyräidensä tänä talvena. Onneksi se onkin toivomus- eikä vaatimuslista. :D Toivoahan saa aina, vai mitä? Kunhan tässä ei nyt vaan kävisi niin, että ahneella on astetta ikävämpi loppu, ja aattoiltana paketista paljastuu pelkkiä risuja...

Jaakko ja Marika 4-ever

Niin siitä kirjastolöydöstä. Oli melkoinen yllätys löytää yhdellä kolikolla ostamansa kirjan välistä sydänverellä kirjoitettuja vuodatuksia.

Itselläni meni ihan kylmät väreet pitkin selkäpiitä, kun ajattelin, että joku täysin vieras ihminen saisi käsiinsä niitä tekotaiteellisia äklömakeita tunteenpurkauksia, joita itsekin on joskus romanttisessa mielentilassa tullut rustattua.

Mutta kuka on niin huolimaton, että myy henkilökohtaisia kirjeitään kirpputorilla? Hullua toimintaa. Minun silmieni eteen levitettiin hyvin seikkaperäinen kuvaus Jaakon ja Marikan (nimet muutettu!) arjesta. Mukana oli esimerkiksi Jaakosta valokuvaamossa otettu kuva sekä Marikan koko nimi ja osoite. Pitäisikö mennä käymään? Että hei tässä on pala sun menneisyyttä, pidä siitä jatkossa hieman parempaa huolta?

Toisaalta lappuset oli yksipuoleisesti pelkästään Jaakon kirjoittamia. Ehkä kyseessä olikin Marikan melko persoonallinen tapa kostaa mahdollisen eron jälkeen. Kieltämättä siirappisia lepertelevä Jaakko näyttäytyi hieman koomisessa valossa.

Oli miten oli, niin tämä yllättävä kurkistus toisten ihmisten yksityiselämään avarsi maailmaani taas hitusen verran. Omat suhdekiemurat ja ongelmat asettuivat jotenkin parempaan perspektiiviin kun tajusin, että hei ei se taida olla kovin helppoa muillakaan.

Elämäntarinoita myynnissä

Mutta tarinan opetus lienee se, että kannattaa tarkistaa ne kirpparille vietävät tavarat huolella. Muuten sitä saattaa myydä vanhojen kamojensa lisäksi pienen palan sieluaan mukana.

Kuva-arvoitus

Haisen tällä hetkellä niin pistävästi maalilta, että saatan kohta varmaan leijailla jossain ihan uusissa ulottuvuuksissa.

Syy on tämä:

Mystistä toimintaa.

Arvaattekö, mitä tästä vielä on syntymässä? Valmiin tuloksen näette täällä ehkä muutaman päivän päästä. Paitsi jos siitä tulee ruma. Siinä tapauksessa vaikenen koko episodin kuoliaaksi, ja joudutte elämään loppuelämänne raastavassa epätietoisuudessa. Sori vaan.

Tänään on ollut hyvä päivä, sillä olen tapahtunut monia hämmästyttäviä asioita.
1. Aurinko paistoi
2. Söin pitkän kaavan mukaan ja vieläpä hyvässä seurassa
3. Kävin Clas Ohlsonilla shoppailemassa. (!!)

Clasulle suuntasin siksi, että ostoslistalla oli sellaisia jännittäviä asioita kuin magneetteja, pikaliimaa ja spraymaalia. Mukaan tarttui myös vuositolkun haikailun jälkeen oma Dymo! Ehkä maailman turhin asia, mut ah kuinka mukavaa se onkaan omistaa.
(Tämän päihittää ehkä vain se kerta, kun ostin Clasulta laminointikoneen. Mutta jos on syntymässään saanut hullut askartelijageenit, niin mitäs sille sitten voi.)

Tampereen paras lounasmesta - Maruseki. Alkukeitto, salaatti, pääruoka ja jälkkärikahvit. (Kiinnittäkää huomiota tuohon maailman söpöimpään kahvikuppiin! Ihana!)

Näin talven tullen kannattaa tietysti syödä hieman enemmän kuin yleensä. Kunnon rasvakerros lämmittää paukkupakkasilla. Ja vaatekaupoissakin saa sitten paremman diilin - enemmän kangasta samalla hinnalla!

Nyt pitäisi jaksaa paiskia kouluhommia... mutta entäs jos enemmän huvittaisi syventyä kirjastosta haettuihin kirjoihin tai jämälangoista taiteillun tuubihuivin virkkaamiseen? Dymokin syyhyttelee sormia, haluaisin nimetä kaikki kotini esineet.

Jee, mun vapaa-aika on parasta! Kuten myös mun aamupalat, mmm!

Kirpputorilta tarttui eilen mukaan myös hillittömän mahtava löytö - ihan vahingossa. Ostin kirjan, ja huomasin myöhemmin, että sen sivujen väliin oli talletettu kasa pieniä paperilappuja. Mitä noissa salaperäisissä lapuissa lukikaan, siitä lisää ensi postauksessa...

Kekrikekkerit

Suomen kieli on niin mahtava asia. Vai keksitkö äkkiseltään itse bileille parempaa nimeä kuin kekrikekkerit?

Sellaiset meillä eilen siis oli. Sadonkorjuujuhlat. Juhlittiin hyvää ruokaa ja mennyttä kesää. Toivotettiin talvi ja pimeys tervetulleiksi ja sytyteltiin kynttilöillä valonpilkahduksia kaamoksen keskelle.

Omituiset juhlat on usein niitä parhaimpia. Jos olisimme tyytyneet pitämään halloweenpippalot, olisi paikalle ilmestynyt pari silmänsä epätavallisen tummiksi meikannutta tyyppiä ja joku olisi ehkä juuri ja juuri jaksanut kiskaista päällensä penkkariajoista asti vaatekaapissa hautuneen naamiaispuvun. Lampusta olisi roikkunut yksi surullinen lepakko ja itse olisin saattanut paremman puutteessa askarrella nakeista ja manteleista todella pelottavia tekosormia.

Kun nyt taas sitten. Ihmiset olivat panostaneet. Vai mitä sanotte iskulauseita julistavista herkkupaloista (öhöm siitä kunnia meidän taloudellemme), puolukkakinuskijuustokakusta, porkkanapannarista ja lantturösteistä?

Yksi ilta siinä vierähti noita lippuja väkertäessä.

Mutta kyllä ne sitten tekivätkin kauppansa.

Voin kertoa, että hyvää oli.

Illan kruunaamaton kuningas oli kuitenkin ehdottomasti herra Lanttu. Silmät tuikkien hän tarkasteli hyväksyvästi illanviettoamme, ja levitti ympärilleen joulutunnelmaa. Ilmassa nimittäin leijui koko ajan vieno paistuvan lanttulaatikon tuoksu.

Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä surumielisemmäksi hra Lanttu muuttui. Ilme alkoi nimittäin pikkuhiljaa painua kasaan Lantun lämmetessä.

Tänään koko kauupunki on kiinni, ja Tampere tuntuu vajonneen raukean saamattomuuden taikapiiriin. Ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Täydellistä.