Hyväosaisen haihattelijan joulutoivelista

On jälleen se aika vuodesta!

Viime vuonna joku katkerahko henkilö loukkaantui syvästi blogiin tekemästäni joululahjatoivelistauksesta. Hänen mielestään olin no, lyhyesti sanottuna, ahne paska.

Tälle henkilölle haluaisin terävöitää eron toiveiden ja vaatimusten välillä. Mikäli sanojen merkitystä ei ymmärrä, voi ne kätevästi käydä tarkastamassa vaikkapa sanakirjasta. Tai kysyä kaverilta.

No, asiaan.

Minulla oli itse asiassa hyvinkin kirkkaana mielessä, mitä olisin tänä jouluna halajannut löytää kuusen alta. Rannekello ja Nappula-kynttilänjalat olivat ykkösenä toivelistalla.

Ja sitten tulivatkin valmistujaiset. Sain molemmat toivomani tavarat ja niiden lisäksi vielä aimo kuorman kaikenlaista muutakin ihanaa. Joten homma onkin jo hoidossa! (Valmistujaisista lisää kuvamateriaalia seuraavassa päivityksessä! Pysykää kanavalla!)

Minä tarvitsisin itselleni oikeastaan vain yhtä asiaa. Kallista, teknologista valokuvakansiota! Eli toisin sanoen ulkoista kovalevyä.

En tiedä ulkoisista kovalevyistä mitään. Kysyin asiaa Valiopojalta. Hänellä oli selkeä vastaus - hanki Buffalo.

Itsehän kuvittelin buffalon olevan melko villiintynyt häränpuolikas. Mutta ehkä se onkin puhveli.

Joku tämmöinen, kenties. Vaikka tämä ei nyt taida olla se kehuttu Buffalo. 

Niin, siinäpä oikeastaan se onkin. Muuta en tarvitse. Mutta se ei toki tarkoita, etten haluaisi kaikenlaista turhaa ylellisyyttä.

Mitä vanhemmaksi tulen (siis olenhan jo lähestulkoon kolmekymmentä, ryppyvoiteita voi alkaa lähetellä tähän suuntaan) sitä enemmän pidän turhasta pikku luksuksesta.

Tällä hetkellä kaikki luksushaaveeni liittyvät arkipäivien piristämiseen ja työpäivien jälkeiseen rentoutumiseen. Hyvään yöuneen, mahdollisuuteen levätä ja rentoutua. Hyvään ruokaan ja juomaan, kivoihin kulttuurielämyksiin. Yleiseen onnellisuuteen. (onnellisuus, muuten! Siinäpä olisi hyvä lahja! Taitaa tosin ylittää joulupukinkin valtuudet.)

Koneellakyhjöttämisen jäykistämät lihakseni rentoutuisivat hierontalahjakortista! Tosin en kuvasta poiketen haluaisi esitellä varpaitani, mutta sellainen kunnon jurmotus niska-hartiaseudulle maistuisi kyllä.

Toisekseen haluisin helliä stressistä kukkivaa ihoani kaikin mahdollisin keinoin. Kuten herkullisilla kasvonaamioilla, ihanan ruttuisilla pellavalakanoilla tahi käsittämättömän pehmoisilla kashmir-villapaidoilla.

Myös esimerkiksi teatteriliput tai ravintolalahjakortit ovat enemmän kuin tervetulleita. 

 Mitäs muuta sitten? No vaikka villahousut! Ja pipa! Ei palele sitten päätä tai peppua pakkasilla.

Olen ihaillut Uhana-designia kyllästymiseen asti. Mutta kun jotenkin niillä vaan on homma hallussa. Ja sitä paitsi se nimi! Uhana! Ja jotenkin olisi aika siistiä marssia toimiston jakkupukujen ja kotelomekkojen keskelle villahousuissa.

Kattokaa ny noita printtejä!

 Ja sitten onkin jäljellä enää jokajouluinen klassikkotoive - jotain superkiinnostavaa luettavaa, jonka kanssa viettää tunnelmallisia hetkiä sohvannurkassa, toinen käsi suklaakonvehtirasiaan haudattuna.

Oikeastaan voisin lukea mitä vaan. Tässä nyt kuitenkin muutama esimerkki siitä, mihin haluaisin syventyä.

Vahvoja, vahvoja naisia. Kiinnostavia tarinoita.

Tai sitten poikamaisia kasvukipuilutarinoita. Tai miksei vanhaa kunnon Härköstä, kevyttä välipäivälukemista.

Odotan jo innolla viikonloppua, kun voin itse vihdoin lähteä hieman jouluostoksille. Listakin on jo valmiina, ja työpaikan ansiosta tilillä on jopa hieman ylimääräistä rahaa. Enää puuttuu vain aikaa.

Yhden hengen urpoilutiimi

Mikäli yhtään selaa blogini arkistoa, voi helposti huomata, että noin 3/4 loka-helmikuun välisistä kirjoituksistani käsittelee väsymystä. (Loput käsittelevät joulua, käsitöitä tai ruokaa.)

Ihmiset reagoivat kaamokseen eri tavoin. Jotkut eivät sitä juuri huomaa, jotkut valittavat väsymystä ja ostavat kirkasvalolampun ja jotkut muuttavat kolmeksi kuukaudeksi Fuengirolaan.

Ja sitten on minä. 

Pimeys saa koko kroppani aivan sekaisin. "Herään" aamulla puoli seitsemältä. Nuokkuminen, silmien särkeminen ja aivojen puuroisuus jatkuu puoleen päivään. Silloin ulkona on periaatteessa valoisaa, eli vähän vaaleamman harmaata kuin muulloin. Silloin saan energiaa. Ja teen esimerkiksi tehokkaimmin töitä.

Kahden aikaan alkaa taas pimetä. Ja samaa tahtia pimeyden laskeutumisen kanssa laskee myös oma aivokapasiteettini.
Kun pääsen töistä varttia yli neljältä, voisin mennä suoraan nukkumaan. Yöpuku vaan päälle ja päivä on pulkassa!

Valitettavasti se ei oikein ole mahdollista, eikä myöskään hyödyttäisi mitään. Nukun joka yö 8-9 tunnin unia, mutta silti väsyttää.

Hortoilen siis kaamospäissäni pitkin kaupunkia ja yritän elää normaalia elämää. Tällä viikolla urpoilin yhtenä iltana aivan erityisen paljon.

Ensin väsymys iski iltapäivän kahvitunnilla. Kaadoin kahdesti kahvit itseni päälle, koska unohdin pidellä kupistani kiinni tarpeeksi napakasti. Sen jälkeen meinasin lähteä töistä ilman työlaukkuani.

No, sitten suuntasin kauppaan. Kassalla huomasin, etten ollut punninnut ostamiani hedelmiä.
En lannistunut, vaan lähdin salille. Sinne päästyäni aloin syytellä henkilökuntaa siitä, että etälukuavaimeni oli lakannut toimimasta enkä päässyt kirjautumaan sisään salille. Asiaa tutkittiin. Vika oli siinä, että yritin päästä salille työpaikkani avaimella.

Sitten päätin, että urpoilu saa tältä päivältä olla tässä, loppuillan makaan vain sohvalla. Lähdin kotiin. Ja yritin mennä väärään rappukäytävään.

En tajua. Nukun hyvin, syön hyvin, juon hyvin. Vedän vihanneksia ja vitamiineja, liikun säännöllisesti kolme kertaa viikossa. Hemoglobiinikin on huippuluokkaa.

Ja silti noin kolmasosa vuodestani menee täysin hukkaan. Ainoa, mikä kiinnostaa, on nukkuminen. Kavereiden tapaaminen, harrastukset, jopa leffassa käyminen tuntuvat uuvuttavilta ponnistuksilta, jotka vievät energiaa ja -herranjumala- ovat pois nukkumiseen käytettävästä ajasta.

Kunpa vaan voisin mennä talviunille marraskuun ensimmäisenä päivänä! Jouluna voisin mielelläni olla pari viikkoa hereillä ja painua sitten takaisin untuvaisiin pehkuihin. Nukkuisin ja nukkuisin päivästä toiseen ja avaisin silmät sitten, kun ensimmäiset leskenlehdet ilmestyvät pellonpohjille.

Syksyllä viimeinkin, voin ottaa iisimmin

Aamulla kun heräsin, oli tullut syksy.

Sade hakkasi ikkunoihin, sumu kiemurteli pitkin katuja. Aurinko ei edes yrittänyt paistaa harmaan pilvimassan läpi.

Pistin villapaidan päälle ja villasukat jalkaan. Kasasin selkäni taakse kaikki taloudestamme löytyvät tyynyt ja rakensin peitoista mukavan lämpömuurin ympärilleni. Katselin Netflixiä yhteentoista saakka ja nautin siitä, että tänään ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Syksyinen sunnuntai!

Kovin kauaa en toki jaksanut ihanasta joutilaisuudesta nauttia, koska keskittymiskykyni on yhtä hyvä kuin kärpäsellä. Oli pakko ryhtyä puuhailemaan jotakin. Vaihdoin lakat, pistin pyykki- ja tiskikoneet laulamaan, otin pitkän suihkun ja löysin ilahduttavasti keittiön yläkaapista pullollisen viimevuotista glögiä. Entä jos heittäytyisinkin aivan kreisiksi ja leipoisin tänään pipareita? Homejuustoakin löytyisi sopivasti jääkaapista.

Voi te harmaantympeät sunnuntait, kuinka olenkaan teitä kaivannut!

Ei minkäänlaista pakkoa suorittaa yhtään mitään. Ei tarvetta bailata tai matkustaa tai aloittaa uusia harrastuksia tai käydä töissä tai ulkoilla aamusta iltaan.

Nyt voi vaan olla. Voi vihdoinkin viettää tunnin lajitellen sukkalaatikkonsa erakot takaisin pariensa luokse. Voi käydä läpi vaatekaapin ja varata turhille rytkyille kirpparipöydän. Voi kutoa villapaidan. Tai virkata räsymaton. Voi leipoa sämpylöitä vaikka joka ilta. Shoppailla uusia teemakuja (siis tee-maku, ei teema-kuja) ja tehdä iltapalaksi syntisiä uunivoikkareita, joissa on päällä sekä cheddaria että homejuustoa. Koska tarvitaanhan sitä nyt eristävä ihrakerros talvipakkasten varalle.

Nyt voi pelata iltakaudet Huojuvaa tornia poikkiksen kanssa ja katsoa Netflixistä kaikki ne kymmenen uutta sarjaa, joiden pariin ei vielä kesällä ehtinyt. Nyt voi viettää perjantai- ja lauantai-illat ystävien kanssa kotona, juoda viiniä ja parantaa maailmaa. Ei tarvitse lähteä klubeille, koska ulkona sataa, tukka menee huonosti ja matkalla tulee kuitenkin kylmä.

Ah.

Toki kaipaan aurinkoa. Välistä niin paljon, että tekisi mieli syödä aamupalaksi purkillinen d-vitamiineja ihan vaan testatakseen, tulisiko siitä vihdoinkin vähän pirteämpi olo. Eikä nyt olisi yhtään hullumpaa lähteä rantalomalle. Ja niin edelleen.

Mutta silti. On syksyssä puolensa. Esimerkiksi se, että saatan mahdollisesti ehtiä jopa päivittää tätä blogia useammin kuin kerran kuussa.

Viikko sitten oli vielä keltaistakin. Nyt lähinnä harmaata.

Perinteinen seliseli-postaus

Mitä nöyrimmät pahoitteluni siitä, että en ole lähes kuukauteen ehtinyt tänne vaikeroimaan gradun tekemisen vaikeudesta, työttömyysahdistuksesta ja kammottavan epävarmasta tulevaisuudestani. Olisin kyllä halunnut piehtaroida kirjallisessa epätoivossa, mutta en ole mitenkään ehtinyt. On ollut niin kiire suunnitella valmistujaisjuhlia ja käydä töissä.

Niin.

Voi olla että liioittelin työllistymisen vaikeutta hieman. Kohta olen kaivellut uraputken lähtökuoppia jo kuukauden verran. Tuntuu oudolta. En ole tottunut aamuisin peilistä katsovaan tiukkanutturaiseen jakkunaiseen. En osaa kantaa nahkasalkkua luontevasti ja liukastelen korkkareissani työpaikan liukkaalla lattialla. Palavereissä piirteen puolihämmennyksissä vihkoni täyteen epäselviä ajatuskarttoja ja lounaspaikoissa unohdan maksaa lounasseteleillä.

Mutta olen innoissani. Ja onnellinen. Myös aivan pihalla ja helkkarin väsynyt, mutta tästä se lähtee. Joko ylä- tai alamäkeen, mutta lähtee kuitenkin. T

Ansioluettelo uusiksi

Parisen viikkoa sitten päivitin ansioluetteloni. Oikein revittelin. Viivoja, laatikoita, palloja, valokuvia. Pelkkiä ydinjuttuja, kaikki turhuudet poistettu ja ehkä osa tarpeellisistakin tiedoista. Halusin saada ytimekkään, taitoltaan ilmavan, nopeasti silmäiltävän ja mieleenjäävän läpyskän.

Välittömästi sen jälkeen, kun olin lähetellyt tätä hengentuotettani ympäriinsä, iski katumus.
Mitä ne nyt musta kuvittelee!
Ihan kuin olisin jotain parempaa kuin muut!
Olikohan se nyt ihan totuudenmukainen! 
Liian värikäskin se oli! Miksen luottanut mustaan valkoisella!

Kun sitten pääsin työhaastatteluun asti, näin ansioluotteloni pinon päällimmäisenä. Nolotti. Mutta sen jälkeen haastattelija totesikin, että pakko muuten kehua tätä sun CV:tä! Sitä oli kyllä mukava lukea!

Jee!

Faktahan on, että CV:t on tylsiä. TYLSIÄ! Eivätkä oikeastaan kerro mitään muuta kuin sen, että hakija on opiskellut jossain ja tehnyt välillä jotain töitä.

Jos minä haastattelisin uusia työntekijöitä, niin vaatisin heitä kertomaan ansioluettelossaan seuraavat asiat:

- Kuinka monta läheistä ystävää sinulla on?
- Tuletko toimeen sukulaistesi kanssa?
- Saatko huonekasvit pysymään hengissä?
- Luetko sanomalehtiä?
- Mikä on suurin haaveesi ja miten aiot sen toteuttaa?
- Tykkäätkö enemmän kissoista vai koirista?
- Minkä nimen antaisit lapsellesi?
- Miten käyttäydyt, jos häviät lautapelissä?

Mutta ehkä enste pitäisi hankkia se työpaikka, ennen kuin voin alkaa palkata sinne alaisia...

Kriikunoita, luumuja, vadelmia, gradu ja pakkoloma

Olen kotona ja aivan yhtä sekaisin kuin tämä syyskuinen säätila, joka epätoivoisesti koettaa teeskennellä olevansa helteinen heinäkuinen kesäpäivä.

Jotenkin ajattelin, että syksyllä sitten pistetään tuulemaan! Syksyllä alkaa toden teolla Uusi Elämä. Sellainen, jossa kaapistani löytyy ryhdikäs bleiseri viikon jokaiselle päivälle ja olallani roikkuu elämäni ensimmäinen nahkainen työsalkku.

Siihen elämään kuului myös palavereja ja neuvotteluja, punaista huulipunaa, korkojen kopsetta ja joka kuukauden viimeisenä päivänä paisuva pankkitili. Myös pitkät vapaat viikonloput, lomamatkat, säästötilien kerryttäminen ja henkinen kasvu kuuluivat suunnitelmiin.

Mutta ei kaikki mene ihan niin kuin haluaisi.

Nyt arkeeni kuuluu tylsämielinen surffailu työnhakusivustoilla. Tasainen mielialan ja motivaation lasku, kevyt ahdistuminen tulevasta, ammatillinen epävarmuus, nopeat nousut ja vielä nopeammat laskut. Silkkaa vuoristorataa.

Venyn ja vanun aamuisin liian pitkään sängyssä. Katselen kateellisena ikkunasta niitä, jotka kiiruhtavat torin poikki töihin. Pesen pyykkiä ja astioita kun mitään muutakaan järjellistä tekemistä ei ole.

Ai niin, paitsi sitten on se yksi gradu. Riippakivi, joka ei irrota. Tänään avasin gradutiedoston ensimmäistä kertaa 3,5 kuukauteen. Tuntui kuin olisin hypännyt avantoon. Miksi tämän projektin loppuunvieminen on nyt niin hankalaa? Kahden viikon työ! Sitten voisin lähettää koko roskan painoon.

Ja niin aion tehdäkin. Proffa lupasi valmistumisen ensi kuuksi. Opinto-oikeuttakin venytettiin vuodenvaihteeseen saakka, helei! Mutta jävlar, mikä rutistus pitää ensin tehdä. Viimeisen kerran. Koetan toitottaa sitä itselleni noin viiden minuutin välein. Viimeisen kerran! Viimeisen!! Sitten se on ohi ja voin hylätä kaikki ajatukset mediatutkijaksi ryhtymisestä.

Aamupäivällä Valiopoika nautti vapaapäivästään ja itse velloin tummissa vesissä ja päättelin, etten koskaan tule saamaan ainuttakaan työpaikkaa. Kompromissina suunnattiin torille. Jotain maagista siinä paikassa on pakko olla, koska aina askeleesta tulee kevyempi ja seuraavasta hengenvedosta edellistä helpompi. Aurinko paistoi, mummot vaihtoivat kanttarellireseptejä ja kotimaisia hedelmiä ja kasviksi myytiin eurolla litra.

Valiopoika osti laukun täyteen vadelmia, luumuja ja kriikunoita. Erityisesti nuo jälkimmäiset saivat mielialan nousemaan. Kriikunat! Siitä tuli mieleen Anni Swanin sadut ja vanha hyvä aika. Haluan välittömästi lähteä kriikunalomalle. Poimia kriikunoita suoraan puusta ja syödä niistä vatsani kipeäksi. Kiivetä puuhun ja asettua asumaan oksanhaaraan.

Se voisi ratkaista myös tämän ammatillisen dilemmani. Jospa ryhdynkin kriikuna-asiantuntijaksi. Kaupan päälle voin lukea ääneen niitä satuja.

1,5 päivän loma Naantalissa

Kesätyörupeama on viittä vaille ohitse. Tarkalleen ottaen jäljellä on 24 tuntia töitä. Yksi ainoa häviävän lyhyt vuorokausi.

Ahkeran töiden paiskimisen kunniaksi lähdimme viikonloppuna Valiopojan kanssa Naantaliin. Ai miksi juuri sinne?

Oikeastaan en tiedä. Ehkä siksi, että se oli niin helppoa. Niin lähellä. Ja niin kaunis.

Aloitimme minilomaviikonlopun syömällä itsemme ähkyiksi heti aamulla. Tämän takia lähtö  viivästyi muutamalla tunnilla. Ruokakooma.

Huristimme Naantaliin bussilla. Samalla tarjoutui näppärä näköalakierros idylliseen Raisioon. Betonibunkkerihelvetti antoi kivan perspektiivin Naantalin puutaloille.

Koko viikonlopuksi oli luvattu kylmää ukkossäätä. Mietimme retken perumista viime hetkille saakka... Ja kuinkas sitten kävikään? Viimeinen kaunis kesäpäivä!

Skippasimme suosiolla muumimaailman ja keskityimme lähinnä....syömään? Ja juomaan myös. Omista pulloista toki, koska turiskikohteen hinnat, voi luoja. Ihan vaan vinkiksi, että siinä vanhan kaupungin kupeessa on sekä ääsmarket, koomarket että alko.

Lampsimme pitkin ikivanhoja katuja, kävimme museossa, kuikuilimme pressan takapihalle, ihailimme miljoonia maksavia luksusveneitä ja kuuntelimme ukkosmyrskyn riehumista katetulta hotelliparvekkeeltamme.

Ei huono!

Majoitumme hotelli Pusassa. Käsittämättömän symppis paikka. Pieni sokkeloinen puutalo, jossa on ihana sisäpiha ja kehuttu kahvila. Huone ei aiheuttanut lompakolle ahdistusta, omistaja oli mukava ("meillä yleensä alkaa aamupala kahdeksalta, mutta mihis aikaan te haluaisitte herätä?") ja se oma miniparveke ihana yllätys.

Pusa oli kaiken ytimessä.

Kattokaa ny tota parveketta! En kestä! Kyllä kelpasi skoolata.

Olimme vahingossa valinneet reissupäiväksi Naantalipäivän, eli kaupungin synttärit. Tämä oli erittäin jees, koska esim kaikkiin museoihin oli ilmainen sisäänpääsy. Ja jotain pelimannejakin siellä vissiin oli soittelemassa. En nyt oikein tiedä, koska keskityin pussailemaan Valiopojan kanssa.

Viikonloppu oli ihana. Mutta aiheutti vastareaktiona melko ison kaktuksen kurkkuun siinä vaiheessa, kun kymmenen aikaan sunnuntai-iltana Onnibussi kurvasi masentavan sateiselle linja-autoasemalle ja jouduin kiipeämään linjurin kyytiin yksin.

Valiopoika jäi kotimieheksi. Minä lähdin vielä viimeisen kerran kohti tätä tympeää kaupunkia, joka sitkeästi kolmen kuukauden ajan on kieltäytynyt toivottamasta minut tervetulleeksi.

Se oli sitten siinä

Tänä aamuna kiskaisin takin niskaani pyöräillessäni aamulla töihin. Näppejä nipisteli kylmässä aamuviimassa. Sattumalta löysin takintaskuista sormikkaani - siellä ne olivat odottaneet koleista kesäkuisista työmatkoista saakka.

Tyytyväisenä kiskoin kintaat käteeni ja jatkoin matkaa. Hetken päästä se kuitenkin iski. Se tunne. Tämä kesä oli muuten nyt tässä.

Mutta miten kesä voi olla ohi, jos en ole sitä ehtinyt vielä lainkaan viettääkään?

Kamerasta löytyvät kuvat todistavat muuta. On mansikoita, veneenkokkia, juhannusruusuja, hiekkarantoja. Puistossa on todistettavasti istuttu yhden sun toisenkin eväskassin kanssa, makkaraa on grillattu, varpaita ulkoilutettu nurmikolla. Pyörällä on retkeilty pitkin saaristoa, lossilla on ajeltu ja paljussa loikoiltu skumppalasi kädessä. Kirjoja on luettu auringonpaisteessa vino pino ja oluttölkkejä kumottu sekä savusaunassa että moottoriveneessä. Pellonlaitaa pitkinkin on kävelty vaaleassa kesäyössä ja autioita asfalttiviidakkoja ihailtu vaaleanpunaisessa valossa.

Ja silti on tämä tunne. Haikeus, väsymys, pala kurkussa. Miksen saanut pitää yhtään lomaa? Miksi töissä oli jatkuvasti niin raskasta ja koti niin kaukana? Miksi kepeät kesäiset tunnit valuivat hukkaan bussin ikkunoita tuijottaessa?

Nyt tulee toki syksy. Syksy omassa kodissa, onhan sekin jotain.

Ehkä ongelmana onkin se, että juuri mitään muuta tässä ei olekaan tiedossa. Syksy tulee ja samalla alkaa pudotus tyhjyyteen. Ei koulua, ei töitä, ei tekemistä, ei tuloja.

Olisin halunnut vielä yhden hyvän kesäviikonlopun. Sellaisen jossa olisi ollut sopivassa suhteessa heräämistä virkeänä oman murusen kainalosta. Kävelyretki aamuiselle torille, kaffet ulkona auringossa. Kojulta mukaan mansikat ja herneet, kirpputorilta uusi pokkari. Asettautuminen viltille puolivarjoon tuuhean puun alle. Kevyesti hulmuava kesähame, kasvoilla kaunis päivetys ja koko päivä paljain jaloin. Vielä yksi venereissu saaristossa, lounaaksi lohta vierasvenesatamassa. Kuuma sauna ja viileä pulahdus meriveteen. Valvomista rannalla aamutunneille saakka, seurana pullo kirpeää valkoviiniä ja muutama hyvä ystävä. Luotettava, tuttu olkapää, johon nojautua. Ja se maaginen valoisa kesäyö.

Mutta ulkona sataa vettä, työhakemukset odottavat lähettäjäänsä ja neuleet on viikattu takaisin vaatekaapin etualalle.

Ystävät ja kaverit palaavat koulunpenkille ja työpaikoille. Minneköhän minä menisin?

Imelähkö avautuminen

Viime perjantai suhahti ohi vauhdilla. Olin töissä, tulin kotiin, söin, lähdin Valiopojan kanssa crossfit-salille. Istahdin soutulaitteeseen, kiskaisin muutaman kerran oikein rivakasti, kuulin alaselästäni ikävähkön krunts-äänen, ulvahdin tuskasta, nilkutin penkille istumaan ja purin hammasta niin kauan, kunnes psykedeeliset tähdet eivät enää vilkkuneet näköalueen laitamilla.

Siinä hengitystä tasaillessani ja hiljaisia kirouksia luetellessani aloin katsella ympärilleni. Minne ihmeeseen oikein olin päätynyt? Painoja pursuavalle, mustanpuhuvalle undergound fitness -salille. Raskaiden metallitelineiden, magnesiumjauhopurkkien ja hienhajun keskelle. Mutta miksi?

Vastaus löytyi apinan lailla leuanvetotangosta roikkuvasta pitkänhuiskeasta mieshenkilöstä. Jep. Vuosi sitten myönsin sille keskellä yötä no että okei, seurustellaan vaan.

Valiopoika kävi treeniään läpi päättäväisesti. Välillä se tuli myötätuntoisesti taputtelemaan päätäni ja kyselemään, että koska lähdetään kotiin. Saattoi se heittää ilmoille jonkun lääkäriterminkin ja kysellä, että minne asti kipu säteilee. En oikein ehtinyt vastailla koska a) sattui niin perkeleesti että jalat meinasivat pettää alta ja b) oli liian kiire pohtia syvällisesti, minne tämä yksi vuosi yhdessä oli meidät ehtinyt viedä.

Tavatessamme minä elin elämäni kesää. Riekuin ystävien parissa kaikki mahdolliset vapaahetket ja rakastin samalla kiihkeästi omaa pikku yksiötäni. Kävin töissä ajatukset pilvissä harhaillen, karkailin mökille, kävin puolihuolimattomasti treffeillä ja kirjoittelin välillä gradua. Olin juuri muuttanut takaisin juurilleni ja tunsin yltiöpäisen suurta itsetyytyväisyyttä tekemästäni päätöksestä.

Olin päättänyt olla itsekseni. Järjestää kerrankin elämäni juuri niin, kuten itse halusin. Haaveilen viettäväni illat joko ylhäisessä yksinäisyydessäni omien harrastusteni parissa tai kotoisasti läheisten ystävien kanssa villasukkia kutoen. Olin ajatellut käydä enemmän kotikotona ja nähdä sukulaisia. Lukea paljon kirjoja ja kenties mennä taas kuvataidekursseille.

Sitten eräänä päivänä havahduin siihen, että tuijottelin hermostuksissani peiliä työpaikan vessassa, pöyhin hiuksiani ja lisäilin huulipunaa ennen iltavuoron saapumista töihin. En oikein itsekään halunnut ymmärtää mistä oli kysymys.

Sisälläni alkoi kihelmöidä, kun näin leveästi virnistelevän pitkäsäärisen hujopin harppovan sisään huoneeseen. Se tervehti kaikkia lähes epänormaalin innostuneesti, nauroi yllättäen ja äänekkäästi, vei paljon tilaa, puhui lakkaamatta ja toi auringon mukanaan huoneeseen.

Myöhemmin sain selville, että se oli myös ujo ja herkkä, hapuilevasti etenevä ja suurisydäminen. Puhetulvasta huolimatta se hiljeni kuuntelemaan eikä hiljaisuus ollut koskaan kiusallinen. Kaikki solahti kohdalleen lukuisista luonneroistamme huolimatta - tai ehkä niiden ansiosta. Ei kai kukaan nyt itsensä kanssa jaksaisi seurustella.

Vuodessa suhde eteni kesäromanssista syksyisiin koti-iltoihin. Talven myötä kahden kodin välillä ramppaaminen alkoi raivostuttaa, joten yksi yksiö sai mahduttaa sisäänsä kaksi henkilöä. Tuli ensimmäiset riidat ja ensimmäiset sovinnot. Tuli gradutuskaa ja tenttipaniikkia, tuli romahduksia, lohdutuksia ja tsemppausta.Tuli sukujuhlia, esittelykierroksia, kavereiden kommentteja ja tulevaisuuden pohtimista. Tuli ensimmäinen joulu, uusivuosi, ystävänpäivä, pääsiäinen, synttärit ja juhannus. Tuli arkea ja juhlaa.

Kevään korvalla tuli myös yhteinen asunto. Juuri sopiva meille kahdelle. Tuli muutto työn perässä muualle ja sopeutuminen ei-niin-miellyttävään-tilanteeseen.

Vaan selvittiinpä siitäkin. Pian alkaa jo toinen syksy yhdessä. Tällä kertaa ihan oikeasti ja virallisesti saman katon alla.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni tulin siihen tulokseen, että yksi reväytetty alaselkä on pieni hinta sattumalta kohdalle osuneesta rakkaudesta. Vaikka silloin joutuukin viettämään vuosipäivänsä crossfit-salilla.

Illalla Valiopoika hieroi selkääni kylmägeeliä, kuunteli kiukutteluani täysin tyynenä ja muistutti, että parin viikon päässä odottaa yhteinen minireissu pois arjesta. Hotelliyö, kauniit vanhat kadut, ilta-aurinko rannalla ja Itämeren liplattavat aallot. Skumppaa ja mansikoita.

Seuraavana päivänä selvisi myös, että selkäni olikin vain säikähtänyt ensimmäistä lihaskuntotreeniä muutamaan kuukauteen.

Tästä on hyvä jatkaa.

Mökkieleganssia heinäkuulta.

Harrastuksina syöminen ja crossfit

Perjantaina ostin mekon. Oi oi miten ihana se olikaan!

Todella onnistuneen shoppauskierroksen aiheuttaman onnentunteen tietävät varmasti kaikki naiset. Samoin he tunnistavat sen tympeän turhautuneisuuden, joka aiheutuu, kun antaa itselleen luvan "mennä ostamaan jotain kivaa", mutta kaupoissa myydään yhtäkkiä vain käsittämättömän rumia retkuja kokoa 32 tai 48.

Itse olin etsinyt mekkoa jo jonkun aikaa. Ostin sen itselleni palkinnoksi siitä, että olen hirveän valituksen ja kiukuttelun jälkeen niin hirveän reippaasti jaksanut käydä töissä jo kaksi (!!) kuukautta.

Ensin ajattelin, että koko palkka pitää säästää, koska minulla ei ole aavistustakaan, mitä syksy tuo tullessaan. Mutta sitten Valiopoika osti ex tempore itselleen monen sadan euron kännykän. Tulin kateelliseksi. Minäkin haluan käyttää rahoja  johonkin muuhun kuin asuntosäästötiliin, vessapaperiin ja aivan törkeän kalliisiin energiansäästölamppuihin, noin muutamia mainitakseni.

Joten ajattelin ostavani ensimmäisen eteeni osuneen kauniin mekon, hinnasta viis!

Sen jälkeen en luonnollisesti löytänyt kaupoista yhtäkään edes etäisesti kaunista mekkoa. Olin jo luopunut toivosta ja alkanut katsella no-tää-nyt-on-ihan-kiva-jos-vedän-vatsaa-sisään-enkä-koskaan-istu -mekkoja.

Kunnes! Siinä se oli! Zarassa! Piilotettuna syystakkien ja mammamallisten laatikkopaitojen väliin. Yksi kappale minun kokoani jäljellä.

Puin mekon päälleni ja hetken aikaa tunsin itseni hieman audreyhepburn-henkiseksi. Mikä onni! Aion laittaa mekon päälleni parin-kolmen viikon päästä, kun astelemme Valiopojan kanssa pitkin Naantalin vanhankaupungin katuja ja juhlimme muuttoa takaisin sivistyksen pariin.

Mekko-onnistuminen osui juuri oikeaan hetkeen myös siitä syystä, että näin juuri kasan itsestäni tänä kesänä otettuja kuvia. Ja hmmmmmmm. Vähän tuli sellainen olo, että valokuvat, ettekö voisi edes joskus vähän valehdella? Onko pakko aina olla niin raastavan rehellinen?

Onhan sitä tässä tullut nautittua kesäjuoma jos toinenkin. Ruuanlaitto on ollut retuperällä ja päivälliset on usein korvattu epämääräisillä ulkopiknikeillä, joilla nautitaan keksejä ja juustoja ja patonkia ja makeita hedelmiä ja kenties vähän sipsejä ja pähkinöitä ja.....

Joten nyt ostin taas kaapin täyteen kasviksia ja tonnikalaa. Paluu ruotuun odottaa.

Siihen liittyen lupauduin myös viettämään elokuun Valiopojan seurana crossfit-salilla. Vähän hirvittää jo valmiiksi. Ei muuten, mutta olisi ikävää, jos paljastuu, että vihaan mielitiettyni suosikkilajia.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin on vähän vaikea kuvitella, että ihastuisin korviani myöten joidenkin hiton traktorinrenkaiden pyörittelyyn pitkin jumppasalia.

Haisevia salamoita ja muuta sellaista

Haisevatko salamat? Kävin äsken kääntymässä ovella, tarkoituksenani käväistä kaupassa. Astuessani ulos taivas oli tummanharmaa ja keltainen. Jostain kaukaa kuului jo hiljaista, pahaenteistä jyrinää ja ilmassa kohisi tavalla, joka enteilee sadetta.

Ja lisäksi siellä haisi ukkoselta. En tiedä mikä se haju oli. Sähkö? Monen päivän painostava helle? Zeus?

No, oli miten oli. Jäinkin sitten kotiin katselemaan, kuinka taivas pikkuhiljaa muuttuu harmaasta täysin mustaksi ja kadulla kävelevät ihmiset kiihdyttävät tahdin puolijuoksuksi ehtiäkseen suojaan ennen kuin taivas repeää.

Aika siistiä.

Ukkonen tulee tarpeeseen. Porissa on ollut kaikin tavoin painostavaa jo pari viikkoa. Öisin alkavissa trooppisissa olosuhteissa ei pysty nukkumaan, työpäiviä on liikaa ja vapaa-aikaa aivan liian vähän. Tuntuu kuin viettäisin viikonloppuni pelkästään istumalla bussissa ja ryntäilemällä päättömästi paikasta toiseen.

Viimeisen kuukauden aikana olen viettänyt omassa kodissani suunnilleen...hmmm. Yhteenlaskettuna vuorokauden? Tai korkeintaan kaksi. Jotenkin se ei nyt ihan riitä.

Töissä on sinänsä ihan kivaa, jos vain hyväksyy sen, että koskaan ei tule valmista ja aina joku on nopeampi, parempi ja kekseliäämpi kuin itse. Mutta tämä kaupunki.... Voipi olla, etten ainakaan ihan heti ole syytämässä asuntolainarahojani juuri tähän sivistyksen kehtoon.

Ehkä reipas kesämyrsky on nyt omiaan puhdistamaan ilmaa. Loppuisi tämä tykyttävän painostava päänsärky, alituinen hikoilu ja epämääräinen tympeys. Olisi hetken aikaa viileää, raikasta ja puhdasta!

Vaikka ei sillä, viime viikonloppuna olin mökillä nauttimassa helteistä. Jotenkin siellä idyllisessä saaristolaismaailmassa kuumuuskaan ei tuntunut ahdistavalta, vaan oli pelkästään leppoisaa.

Huomatkaa nimikoitu pyyhkeeni! Se on sitä varten, jos mökillä iskee äkillinen eksistentiaalinen ja/tai identiteettikriisi. Sitten voin kätevästi pyyhkeen nurkasta tarkistaa, kuka oikein olenkaan.

Puudelien valtakuntaa vartioi oikeutetusti villakoiraviiri. Jo vuodesta 2012.

Kas tässä liikuteltava makuuhuoneemme!

Venekuvat taitavat kyllä olla jo muutaman viikon takaa. Sen voi päätellä esim siitä, että puolen yön jälkeen veneen ikkunasta napatussa kuvassa taivas on yhä täysin vaalea, oi haikeus!

Pääsisinpä taas aalloille torkkumaan. Oli melko metkaa heijata vene vauhtiin ja keinutella itsensä uneen samaa tahtia veneen kylkeen lyövien pärskyjen kanssa. Mikään kauhean tilava ratkaisu venemakkari ei ehkä ole, mutta riitti minimalistiselle varrelleni hyvin.

Toisin ehkä oli Valiopojan laita. Kun 185 cm ruhon koettaa asetella mukavasti 160 cm pitkälle patjalle, niin onhan siinä hieman haastetta. Niin että kyllä se vissiin musta vähän tykkää, kun ei edes valittanut ollenkaan.

Kesätempoa

Blogistaniassa liikkuu kesätempo-haaste. Eli kasa kesäisiä kysymyksiä. Ajattelin vastata niihin. 

Päivän suunnitelma: On vielä hieman muotoutumassa. Alkuperäinen suunnitelma oli ponkaista aikaisin ylös sängystä ja lähteä aamulenkille. Mutta näin jälleen hämmentävän pelottavia painajaisia ja heräsin valmiiksi väsyneenä, joten käänsin herätyskellon pois päältä ja nukuin yli yhdeksään. Vapaapäivä!
Nyt ajattelin kenties tehdä vähän kotijumppaa, käydä suihkussa, maksaa laskuja ja syödä lounasta. Sitten tapaan kaupungilla erään ihanaisen ystäväni ja lähdemme yhdessä koluamaan Porin kirppiksiä. Mahtijee!

Lounaani tulee koostumaan: En tiedä. Kaapissa oli....ehh... nuudelia. Joten luultavasti käyn kaupassa.

Vois kyl kans maistua taco-vuoka, taattu perjantai-iltojemme ilo. Ensin saunareissu alle, sitten tacoja ja joku kylmä juotava. Toimii.

Kun katson ikkunasta sää näyttää tältä:Sininen taivas ja auringonpaiste. Käy!

Viime yönä näin unta: No sitä ahdistavaa painajaista. Erityisen ahdistavaa siinä oli se, että Valiopoika oli pahiksen roolissa ja yritin kertoa asiasta perheelleni, joka ei suostunut uskomaan ja aaaaaargh. Oli mukava herätä.

Eilen tapahtui seuraavaa: Hmmmm. No nukuin silloinkin pitkään ja luin antaumuksella nurkkiin kerääntyneitä sanomalehtiä ja netin uumenissa odottavia blogeja. Siivosin pitkästä aikaa. Kävin torilla ostamassa mansikoita. Söin Valiopojan kanssa täytetyt patongit puistossa. Mentiin myös elokuviin katsomaan Kesäkaverit. Ja haahuiltiin illalla juoppojen seassa jazz-kadulla. Siemailtiin yhdet huurteiset ja minä vedin koko annoksen himoitsemiani neulamuikkuja valkosipulimajon kanssa. Ja kuunneltiin me hieman musiikkiakin.

Päivän asu: Öööh, tällä hetkellä edelleen yöpuku. Kohta ehkä Valiopojan farkuista pätkäistyt shortsit ja joku t-paita todella vaatimattomasta kesäpaitavarastostani. Toivon tähän asiaan tulevan muutoksen siellä kirpparikierroksella.

Lempparibiisini juuri nyt: Juuri nyt?? Ei minulla ole päivittän vaihtuvia lempibiisejä. Kesällä uppoaa yllättäen kesäisen kipaleet. Nyt soi päässä PMMP:n kesäkaverit, sen eilisen leffan takia nimittäin.

Tänä kesänä olen oppinut jotain uutta: No miten olis vaikka lehden verkkosivujen pyörittäminen täysin yksin? Se on ollut ihan mielenkiintoinen taito oppia.

Seuraavat pippalot joihin olen menossa: Oho, en tiedä. Miksei kukaan pidä kesäpippaloita? Jos oikein huonosti käy, niin omat tuparimme syksyllä voivat olla seuraavat isot pippalot. Ja ai niin pitäisihän tässä valmistuakin jossain vaiheessa. Hmmm.

Ensimmäinen kuva asunnostamme. Silloin oli vielä melko tyhjää.

 Tänään ärsyttää: Ooh, saako sanoa monta? Ärsyttää, etten mennyt sinne lenkille. Tosin harkitsen vielä mahdollisesti iltalenkkiä. Lisäksi ärsyttää sähkölasku, joka ilmeisesti ei kuulu meille, vaan asunnon entisille asukkaille. Ärsyttää myös se, että huomisesta alkaa kahdeksan päivän työputki ilman mitään taukoja. Väsyttää jo valmiiksi pelkkä ajatuskin.

Onneksi työlounaan voi syödä piknik-henkisesti näissä maisemissa.

Toisaalta haluan suositella:Niin paljon mansikoiden nauttimista kuin mahdollista. Täällä ne on nyt torilla 3 euroa litralta, ei ne siitä varmaan enää halpene. Käykää kimppuun!

Mansikoita! Parhaita ehkä vaniljajäätelön kera tai sitten aivan sellaisinaan.

Vaaleanpunaisen kesäyön aikaansaamia aatoksia

Nyt olisi kuulkaa kamera täynnä ihania kuvia! Kuvia kuninkaallisesti uiskentelevasta joutsenpariskunnasta, kuvia kauniisti tummuneesta savusaunasta, kuvia kesäillassa riemuikkaasti virnestelevistä kavereista pelastusliivit päällä.
Olisi myös kuvia hennoista kukkasista, rantakiviin lyövistä pärskeistä ja vaaleanhaaleasta kesäyöstä laiturilla.
Ja jos oikein kauan jaksaisi plärätä muistikorttia eteenpäin niin olisi siellä kuvia myös vauhdikkaasta tennisottelusta, sympaattisesta saaristolaiskahvilasta, vanhasta uljaasta kirkosta ja hiekkaan hautautuneista varpaista.

Mutta koska asun Porissa ja kamerani jäi viettämään yksineloa Turkuun, ette saa nähdä niitä kuvia. Ainakaan vielä. Ja seuraavan kerran kun parin viikon päästä ehdin sinne Turkuun asti, olen varmaan jo unohtanut koko asian. Joten sori.

Asian ydin on kuitenkin se, että oli mainio viikonloppu. Ehkä mainioin pitkään aikaan. Se alkoi sillä, että livistin takaisin kotiin jo torstaina.

Ehdin kotiovelle melko myöhään illansuussa. Raotin ovea varovaisesti ja potkin ensitöikseni kasan postia hieman syrjemmälle. Kolmen viikon postit. Siitä on todella kolme viikkoa kun viimeksi sain käydä kotona.

Hieman haikeissa fiiliksissä sitten pyörin ympäri kämppää. Säälittelin ikkunalaudalle kuolleita yrttejä ja koetin ollan näkemättä joka nurkassa leikkiviä pölykoiria. Kurkistin tyhjään jääkaappiin ja annoin pyykkikoneen laulaa kuusi tuntia putkeen.

Haahuilin hämmentyneenä ympäriinsä koko illan. Emme ehtineet asua uudessa kodissamme kuin vajaan kuukauden, ennen kuin koitti lähtö seuraavaan paikkaan. Kaikki on vielä niin kesken. Tyhjää, autiota ja rempallaan. Mutta jo nyt voi nähdä, että kyllä tästä tulee meidän koti. Sitten joskus. Sitten syksyllä.

Nukuin koiranunta. Ihmettelin liian tilavaa sänkyä ja tuhisevan unikaverin puutetta. Kuuntelin tyytyväisenä, kuinka Tuomiokirkon kello löi kaksitoista ja nukahdin vasta sitten.

Aamulla huomasin kirjamarkkinoiden avautuneen suoraan ikkunani alle. Sinne siis! Ja sieltä suoraan lounaalle siskon kanssa. Buffettia auringonpaisteessa jokirannassa. Ei huono.

Sitten kotiin pakkaamaan kamppeita viikonlopun ensimmäistä mökkivierailua varten. Valiopoika mukaan bussiasemalta ja äkkiä pyyhkeet ja uikkarit reppuun. Auto täynnä kaveraita ja autoradiossa Summer hits 90-luvulta. Matkan varrelta grilliherkkuja ja matkajäätelöt.

Perillä mökki-idylliä, johon tutustuin ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Oi aikoja. Ja edellään saan olla täällä, näiden ihanien tyttöjen kanssa. Ja tällä kertaa matkassa mukana myös pari melkoisen mainiota poikaa. Hyvin ollaan asiamme hoidettu.

Soutelua, saunavuoroja, pari huurteista. Sitten äkkiä kaikki takaisin autoon, karkkipussi kiertämään ja matka kohti kotia. Tyytyväisenä nukkumaan, taas niitä samoja kirkonkelloja kuunnellen.

Lauantaina laiska aamu. Vihdoin yhteinen aamu omassa kodissa Valiopojan kanssa. Melkein liian hyvää ollakseen totta.

Aamupalan jälkeen tankattiin Turkuenergiaa jokirannasta. Torilta mukaan makeita mansikoita ja Teatterisillalta pehmikset. Jäätelönmakuisia suukkoja ja täydellistä rentoutumista. Kellokin meni kerrankin hitaasti eteenpäin, ehdittiin juoda lattet CafeArtin terassilla. Päätettiin, että kyllä tämä on meidän kaupunki, nyt ja aina.

Sitten reppuun mökkikamat vol 2. Kolmen auton kisa kohti Hiittisiä. Lounasta vierasvenesatamassa ja valokuvausta lossin kannelta. Perillä ihana kartanomainen mökkitunnelma. Perinteiset grillit, saunat, rannat ja terassit, mutta mukana myös tenniskentät, moottoriveneet, sisäkylpyhuoneet ja rannassa tönöttävä palju.

Ilta meni liian nopeasti pallon perässä juostessa, paljua täyttäessä, kirjaa lukiessa ja kuulumisia vaihdellessa. Mikä tuuri, että valvottiin aamuyöhön asti. Juostiin saunasta mereen, sieltä paljuun (juomaan skumppaa!), paljusta takaisin mereen ja sitten kierros uudestaan alusta.

Yöllä vielä tikun nokassa käristettyä makkaraa ja rapeaksi paistunutta vohvelia. Kenties hieman haaveilua siellä laiturilla ja lopulta yöunet kauniissa pienessä kamarissa.

Sunnuntai sen sijaan ei ehkä ollut ihan niin loistava. Tuskaa viikonlopun päättymisestä ja arjen alkamisesta. Työasioiden pyörittelyä ja laskupinon selvittelyä. Viiden tunnin bussissa istuminen ja yhteinen huokauskuoro. Liian lyhyiksi jääneet yöunet ja karu paluu takaisin maan pinnalle.

Tunnelmat sahaavat siis tuttuun tapaan ylös ja alas. Kultainen keskitie on pysyvätsti hukassa. Tämä kesä mennään joko täydellisessä vitutuksessa tai vaaleanpunaisilla pilvillä tanssien. Keskiarvo lienee siis neutraali ihan ookoo, mutta ääripäästä toiseen heilahtelu pistää välillä vähän väsyttämään.

Kesä, olet ihana, mutta jotenkin viet voimani kerta toisensa jälkeen. Odotan jo syksyä ja sen seesteisyyttä.

Yksin kotona

Töissäkäyminen on siitä kivaa, että ei saa paniikinomaista hengenahdistuskohtausta aina, kun klikkaa itsensä verkkopankkiin laskuja maksamaan. Ja joskus voi jopa kierrellä hieman huolettomasti kaupungilla ja ostaa pilkullisia sukkia, mokkasiinit ja uuden huulipunan.

Toisaalta töissä pitää tehdä esim ilta- ja viikonloppuvuoroja. Se puolestaan johtaa täysin debiileihin vapaapäiväaikoihin. Kuten siihen, että on vapaalla yhden tiistain. Jolloin Valiopoika on ensin töissä ja sitten salilla ja itse tuijottelee harmaata porilaista taivasta ja pohdiskelee, että lämmittäisikö lounastonnikalan kaveriksi herne-maissi-paprikaa vai porkkanaa ja papuja.

Seurana on vain joku surkea dekkarinretale, jota lukiessa myötähäpeä kurtistaa otsan niin ryppyyn, ettei lukemisesta meinaa tulla mitään. Unohdin jopa murhatun tyypin henkilöllisyyden kesken romaanin. Se kertoo jo jotain.
(Ehkä sen, että Valiopojan ikuinen levottomuus onkin ihmisestä toiseen leviävää ja kohta käymme molemmat niin suurilla ADHD-kierroksilla, että tapetit tippuvat seinistä?)

Minun pitäisi jaksaa viihtyä ylhäisessä yksinäisyydessäni vielä viikko loppuun. Pelkkää iltavuoroa. Eli Valiopoika lähtee töihin seiskalta aamulla ja minä palaan sieltä kymmeneltä illalla. Laatuaika on jotenkin hivenen enemmän kortilla kuin viime kesänä... Miten silloin oli niin paljon aikaa hihitellä ihastuneesti jossain rantalaitureilla heinänkorret suunpielissä? Vai muistanko vain väärin?

On sitä paskempiakin työmatkoja ollut.

Tarkoitus oli panna tähän kollaasi kaikista ensimmäisen kuukauden aikana napatuista suhruisista kännykkäkuvista. Esimerkiksi nimelläni varustetusta studiosta, karhu-tölkeistä, kohtaamisesta alpakan kanssa sekä aina niin kauniista Kokemäenjoesta.

Mutta kone ei nyt ole lainkaan yhteistyöhaluinen. Vissiin hänenkin työaikansa on nyt jotenkin huonosti synkroniassa kanssani. Joten, no - sori. Kuvitelkaa maisemat päässänne. Samalta täällä näyttää kuin kaikissa muissakin suomlaisissa kaupungeissa, joita halkoo joki.

Kesällä kerran.... iski identiteettikriisi

On vapaapäivä! Tosin jo toinen putkeen. Porissa. Eilen tein pyörälenkin, kävin alennusmyynnissä, hoidin ruokaostokset, kävelin torilla, katsoin yhden dokumentin, luin yhden kirjan, kävin valiopojan kanssa piknikillä kukkapuutarhassa ja kävelin maisemareittiä ympäri keskustan.

Joten tälle päivälle ei enää jäänyt mitään tekemistä.

Nukuin pitkään. Sitten kävelin torille ostamaan litran herneitä. Tulin rantaan, levitin viltin ja asetuin nauttimaan tästä huumaavasta +12 asteen lämmöstä.

Olen lueskellut ja kirjoitellut. Sain aikaan pienen identiteettikriisinkin. Tänä kesänä kaikki on yhtäkkiä vaikeaa ja vakavaa, kun vielä viime kesänä kaikki oli helppoa ja hauskaa.

Mitä jos ei haluakaan mennä töihin, ostaa asuntoa ja hankkia 1,7 lasta? Jos haluaakin vaan maata rannalla syömässä herneitä?

Aurinko tosin meni sopivasti pilveen tätä kirjoittaessani. On siis vissiin aika heittää herneenkuoret roskiin, pakata kamat ja mennä kiltisti kotiin tiskaamaan ja työhakemuksia täyttämään.

Juhannusjärkytys

Odotin juhannusta lähes maanisella innolla. Rankka kesätyönaloittamisrupeama, liikaa muuttoja pienen ajan sisään, gradutuskan loppumetrit ja noin miljoona uutta ihmistä saivat minut kaipaamaan parin päivän offline-tilaa kesämökillä.

Ei jussista tullut nyt kuitenkaan ihan sellaista kuin ajattelin. Ei ollut uimareissuja tai pitkiä brunsseja auringonpaahteessa. Ei ollut aurinkorasvan tuoksua, pihanurmikolla lojuten luettuja dekkareita tai mato-ongella kyhjöttämistä.

Kaikkea muuta toki oli sen sijaan. Saunareissuja, villasukkia, herkullisesti reunoista käristyneitä lättyjä. Lohivoileipiä, skumppalaseja ja yhteisen viltin alle käpertymistä. Aivan kelpo juhannus. Minulle sopiva. Ihana. Rentouttava.

Jotenkin se vaan päättyi taas kesken. Työt kutsuivat ennen kuin ehdin kokonaan päästä irti päässä pyörivistä työajatuksista. Vielä yksi lisäpäivä olisi tehnyt mielenrauhalle hyvää, mutta velvollisuus kutsui jo sunnuntaina.

Pieni juhannusjärkytys tuli myös siitä, kun tajusin keskikesän todella olevan nyt tässä. Miten se on mahdollista? Olen käyttänyt shortseja kerran. Miten keskikesä muka VOI olla jo ohi? Nyt painetaan täyttä höyryä kohti lyhyempiä päiviä, pimeämpiä iltoja ja kylmiä syystuulia. Vaikka kesä ei ole vielä alkanutkaan.

 Viikon päästä alkaa heinäkuu. Ensimmäinen kolmasosa kesätyöstäkin on sitten jo takana. Liekö se sitten hyvä vai huono asia, en tiedä. Koti-ikävä ainakin on jo nyt valtaisa. En tiennytkään, että jotakin rakennusta voisi kaivata näin paljon...

Koetamme Valiopojan kanssa suunnitella viikonloput mahdollisimman täyteen toimintaa. Reissuja, ihmisiä, kokemuksia. Kotiraukka jää sivurooliin. Käymme siellä änkeässä koneen täyteen pyykkiä, nukumme koiranunta puolikkaan peiton alla, tungemme aamulla kosteat vaatteet reissukassiin ja hyppäämme taas uuteen bussiin. Ei siinä paljon ehdi omasta kodistaan nauttia.

Joten toisaalta, ehkä tänä vuonna en ahdistu lainkaan syksyn saapumisesta. Tulkoon vaan. Syksy tarkoittaa kotiinpaluuta, vapaita aikatauluja, lähellä asuvia ystäviä ja perhettä. Syksyllä minulla on aikaa itselleni ja meille.

Yötön yö oli saaristossa erityisen kaunis ja hieman vaaleanpunainen.

Sillä siunatulla sekunnilla kun aurinko pilkisti pilvien raosta, ryntäsin pihalle. Villasukat toki jalassa.

Saaristolaispapat pystyttivat salon, juhannusruusu kukki täsmällisesti, ruokaa oli jopa liikaa ja seura taattua laatua.

Eräänä kesäaamuna

Kesäkuinen aamu. Kostea nurmikko, linnunlaulua, ilmassa jo pientä väreilyä keskipäivän kuumuudesta.

Ja minä istun alivuokratun porilaiskämpän tympeänpunaisella sohvalla ja syön liian makeaa mysliä. En tiedä mihin ryhtyä. Valiopoika on töissä, rahat lopussa ja suuntavaisto hukassa. Tässä olisi nyt tarjolla viisi tuntia hlökohtaista laatu aikaa ennen iltavuoroa. Mutta kun....

Voi kunpa olisin taas mökillä. Istuisin terassilla lämmin kahvikuppi käsieni välissä ja katsoisin, kuinka aallot hiljalleen keinuttavat venettä rantakaislikossa. Aurinko lämmittäisi niskaa ja pörröinen villakoira syliä. Olotila olisi hiljaisen tyytyväinen ja raukea.

Tai olisinpa edes kotona. Ottaisin repun selkään ja kävelisin torille hakemaan aamupalaa. Mansikoita, herneitä ja tuoretta leipää. Kävelisin pitkin jokivartta käsi kädessä valiopojan kanssa. Kiipeäisin Vartiovuoren huipulle supisemaan ystävien kanssa salaisuuksia ja viipyisin siellä koko valoisan kesäyön.

Mutta nyt olen täällä. Tunnen ajan valuvan hukkaan sormieni välitse. Kesä älä mene! Ota minut kyytiin!

Pitäisi tutustua tähän kaupunkiin. Vaan kuka lähtisi kanssani tutkimusretkelle?

kun tulet Porii, sut laitetaan pärekorii ja vedetään pitkin Porin torii

...totesi työpaikan tarjoaman kaupunkijunakierroksen kuljettaja melkoisen leveällä murteellaan.

Olen ollut kaksi päivää töissä. Olen jo ollut työpaikan bileissä, Kirjurinluodon keitailla ja eksyksissä. Olen saanut kännykän, kulkukortin, informaatioähkyn, kymmeniä työkavereita sekä naaman täydeltä stressifinnejä. Olen juonut lukemattomia kuppeja kahvia, syönyt pomon piikkiin, törmännyt tuttuihin vieraassa rappukäytävässä ja kirjoittanut yhden lehtiön täyteen toimintaohjeita.

Olen lytistynyt pomon kritiikistä ja kärsinyt alemmuudentunteesta. Olen yrittänyt sisäistää kaiken ja epäonnistunut surkeasti. Olen saanut vertaistukea ja syönyt jäätelön ajattelematta mitään. Olen kaivannut kotiin ja ilahtunut valiopojan näkemisestä työpaikkaruokalassa. Olen yrittänyt olla hyvä.

Tällä hetkellä väsyttää niin yltiömäisen paljon, että koko kesän selvittäminen ilman totaalista burn outia tuntuu utopistiselta. Odotan viikonloppua, juhannusta, heinäkuuta ja syksyä. Melkein jo jouluakin. Tai oikeastaan mitä tahansa aikaa, jolloin saisi nukkua.

Tietysti kaikki johtuu vain uuden työn mukanaan tuomasta jännityksestä ja pingottamisesta. Liikaa uutta infoa liian lyhyessä ajassa.

Ehkä huomenna jaksan töiden jälkeen olla hereilläkin.

Blogi ilman sisältöä

Kun aloitin tämän blogin, sillä oli idea. Olin lähdössä vaihtoon. Halusin kätevästi kuitata kuulumiseni suuremmalle joukolle ystäviä, tuttavia ja perheenjäseniä. Kirjoittamalla muutaman hassun rivin ja painamalle julkaise-nappulaa hatarat ajatelmani ja hajattelmani pläjähtivät yhdelle jos toisellekin ruudulle Itämeren toisella puolen.

Silloin niitä kuulumisia riittikin. Uusi ystäviä, uusi paikkoja, uusia haasteita. Retkiä ja matkoja. Kulttuurieroja, koti-ikävää ja kaukosuhdetta. Opiskelua ja elämänkoulua. Kirjoittaminen oli kivaa!

Mutta nyt sitten.... hmmm.

Elämässäni ei oikeastaan ole pitkään aikaan tapahtunut mitään sellaista, josta haluaisin päästä purkamaan tänne näin. Tämä blogi ei käsittele sisustusta, matkailua, muotia, käsitöitä, ruuanlaittoa, häitä, kotiäiteyttä tai valokuvausta. Täältä ei saa lifestyle-vinkkejä tai ohjeita kaikin puolin parempaan elämään. Täällä eivät räjähtele messevät mielipidekirjoitukset tai provokatiiviset kommenttiketjut. Herää kysymys, että miksi ihmeessä tämä blogi oikein on edes olemassa.

Pitäisikö keksiä joku projekti? Toki voisin vaihtaa blogin nimeksi vaikka että Elämää kivitalossa ja alkaa kirjoittaa äklöttävän ajan hermolla olevaa tekosyvällistä tekstiä täältä narisevien lankkulattioideni keskeltä. Voisin joka aamu käydä Cafe Artissa kuvaamassa lattekupilliseni (juovatko siistis tyypit lattea? Ei varmaan. Pakuriteetä? Raakamaitoa? Mimosaa?) ja kuvailla sitten jokirannan pittoreskisti ränsistyneitä puistonpenkkejä, mutta jotenkin sekin tuntuu nyt vähän kaukaa haetulta.

Mutta kun ei tässä elämässä nyt tapahdu mitään. Tänä aamuna olen noussut ylös, paahtanut pari viipaletta ruisleipää ja juonut lasin maitoa. Olen sopinut aikatauluja pyykkikoneenostajan kanssa. Olen tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen ja laittanut pyykit pyörimään. Olen kastellut basilikan. Olen tiskannut eväsrasioita ja palautusjuomapulloja. Olen saanut kesän työvuorolistan ja suunnitellut viikonloppumenoja. Olen kirjoittanut sähköpostin ruotsalaisperheelleni, sopinut facebookissa kahvitapaamisesta ja whatsappannut Valiopojan kanssa. En ymmärrä, miten tällaiset puuhat saisi muutettua bloginkestävään muotoon. Miksi kukaan haluaisi lukea toisen ihmisen tylsääkin tylsemmistä arkipuuhista?
(Toinen pohdinnan arvoinen asia on luonnollisesti se, että miksi itse jaksa niistä kirjoittaa juuri tälläkin hetkellä. Tuntemattomia ovat minun tieni.)

Seuraavaksi ajattelin jatkaa tätä huippujännittävää päivää viemällä roskat ja maksamalla laskuja. Sitten syön lounaaksi eiliseltä jäänyttä kanaa. Ehkä sen jälkeen keitän kahvit ja luen taas pinon nurkkaan kerääntyneitä Satakunnan Kansoja.

Woop woop!

(Sattuneista syistä tämä postaus ei sisällä kuvia. Jos haluatte nähdä miltä meidän tiskikone näyttää, niin olette tervetulleita katsomaan.)

Sadepilven hopeareunukset apilankukkien kera

Yhtä vastoinkäymistä ei jaksa murehtia ikuisesti. Vaikka lamaannuin tulenpalavasta gradupalautteesta niin totaalisesti, että sain vatsataudin/ruokamyrkytyksen/minkäliekuvotusynnävatsakouristelukohtauksen, päätin nyt jättää asian vatvomisen vähemmälle.

Mitäpä siitä, jos kaikki maailman proffat vihaavat juuri minun graduani. Enhän minä pidä siitä edes itse. Ja myönnän avoimesti, jos minulla olisi ollut enemmän aikaa/kunnianhimoa/apurahoja, olisin ottanut laajemman aineiston, jonka olisin voinut rajata tiukemmin ja asianmukaisemmin, enkä niin löysästi ja rajoja venytellen, kun nyt olen tehnyt.

Korjausten tekemiseen tulee kulumaan monta kaunista kesäiltaa. Se vähän harmittaa. Mut ehkä senkin kestää ihan vaan sillä voimalla, että elo-syyskuussa odottaa valmistuminen ja työttömäksi työnhakijaksi julistautuminen. (Ja hei siitä puheen ollen - tarkistin juuri, kuinka paljon minun alani työpaikkoja oli tarjolla Varsinais-Suomessa. No tietysti nolla.)

Synkeäntympeän sadepilven hopeareunukset olen repinyt tästä uudesta asunnostamme. On mainio ikivanha hissinrahjus, jossa on istuinpenkki ja kattokruunu, sekä asukkaiden nimet listattuna kerrosnappuloiden viereen. On kaunis vanha rappukäytävä, jonka ikkunalaudoilla kukkii ties kenen istuttamia kasveja. On pitkiä aamupaloja Valiopojan kanssa.

Sisäkuvia maan parhaasta hissistä tulossa myöhemmin!

 Ja sen lisäksi on uudet verhot, joita Eurokankaan ompelija parhaillaan hurisuttelee sopimaan tähän kolmemetriseen huonekorkeuteen. Meille ei tietenkään kelvanneet mitkään muut, kuin julkkisverhot.

Päivän olotila: lamaannus

Kuinka pelottavaa voi olla yhden word-tiedoston klikkaaminen auki?

No, hyvin pelottavaa. Niin pelottavaa, että siihen täytyy ensin kerätä rohkeutta kahden päivän ajan ja sitten lukea koko satasivuinen dokumentti läpi viidessä minuutissa, koska yhtäkään punakynällä loistavaa moitetta ei kestä katsella nanosekuntia pidempään.

Niin. Puhun siis tietenkin gradusta. Tai tarkemmin sanottuna gradun esitarkastusversiosta, joka palasi takaisin minulle hengattuaan proffan syynättävänä kuukauden päivät.

Nyt olisi kaksi viikkoa aikaa muovata tuosta lyttyyn litistetystä tutkimuksentekeleestä sellainen versio, jota kehtaisi edes kutsua tutkimukseksi. (Sillä tällä hetkellä se ei kuulemma täytä tutkimuksen kriteerejä. Tutkimuskysymyksetkin ovat huonoja. Luokittelu pitää tehdä uusiksi, rakennetta selkeyttää, pari kappaletta poistaa, kirjoitusvirheet korjata, omaa asennetta muuttaa ja mieluiten tehdä uusiksi koko roska.)

Voisin kuvata tätä olotilaa sanalla lamaannus.

Mitä ihmettä nyt sitten? Korjaamiseen tulee kulumaan huomattavasti enemmän aikaa, kuin nämä pari hassua viikkoa. Ensinnäkin siksi, että olisi tässä vähän muitakin hommia kesken. Asunto pitäisi löytää ennen kesätöiden alkua. Samoin paria uutta tietokoneohjelmaa pitäisi opetella hallitsemaan sujuvasti. Uutisia pitäisi lukea aivan eri silmällä, aiheita miettiä, tulevaan työpaikkakuntaan ja työnantajaan perehtyä ja eräs mediakonserni ottaa haltuun kokonaisuutena...

Ja ai niin sen lisäksi pitää käydä töissä.

Oi kuinka unelmoinkaan sellaisesta ajasta, että ei olisi tällainen saatanallinen vatsahaavaa aiheuttava ja kyynelkanavia herisyttävä maailmanlopun stressi päällä koko ajan.

Olen pistänyt toivoni syksyyn. Valmistun mahdollisesti elo-syyskuun vaihteessa. (Jos siis graduni ylipäänsä menee läpi. Tällä hetkellä se tuntuu hippasen epävarmalta.) Sen jälkeen edessä on, no, työttömyys.

Tällä hetkellä työttömyys kuulostaa hyvältä. Ajatella, että Kelalta saisi taas tukea! Sen jälkeen, kun opintotuki loppui, olen painanut töitä hiki hatussa minimipalkalla. Vuokran jälkeen käteen ei ole jäänyt juuri mitään. Olisipa outoa, jos tilille alkaisikin tipahdella kolikoita siitä hyvästä, että istuu kotona kutomassa sukkaa.

On se luojan lykky, että työtilanne tällä alalla ja tässä kaupungissa on niin surkea!

Kainoja kurkistuksia

Meillä on netti! Tai siis tässä yhdessä läppärissä on. Pari tablettia ja pöytäkonet odottelevat vielä pelastajaansa. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa... Tärkeintähän on luonnollisesti se, että pääsen itse taas päivittämään blogiani.

Olemme vähitellen saaneet tavaroita paikoilleen. Siellä täällä ammottaa tyhjiä koloja, joita kalustamme mielikuvitusmaailmassa iltaisin. Tähän tämmönen sohva, joka sopii hienosti olemattomiin verhoihin, jotka taas täydentävät potentiaalisesti vielä joskus hankittavaa kirjahyllyä...

Vaan eihän meillä tietysti vielä olekaan mikään hoppu. Loppuelämä aikaa sisustella.

Kokonaiskuva on kyllä edelleen melko kaaosmainen ja äänet kaikuvat ikävästi verhojen puuttuessa. Tosin paljaiden varpaiden alla narisevat lattialaudat tasapainottavat sympaattisesti äänimaisemaa. Ja paksut ikkunat pitävät keskustan metelin kiviseinien ulkopuolella! Tervetuloa, paremmat yöunet!

Vielä en viitsi ikuistaa asuntoamme laajakuviin. Napsin kuitenkin kaikkein uteliaimmille lukijoilleni (tunnistatte kyllä itsenne. Myöntäkää heti!) hieman kurkistuskuvia arjestamme.

Sohvaa ei ole, mutta toki rucola ja ruohosipuli kukoistavat jo ikkunalaudalla.

Ihanaa ajan patinaa.

Ja samaa tunnelmaa myös lattianrajassa.

Mitään muistettavaa meillä ei ole.

Valiopojan shoppaama tarra pääsi omalle paikalleen. Osaavat sitten vieraatkin suunnistaa suoraan vessaan, eivätkä mene eteisen hämäysovesta (kyllä! sellaisia on olemassa!) makuuhuoneeseemme.

Mitä olisi koti ilman neilikoita?

Uusi matto odottaa sohvaa. Nojatuolit pitävät sille seuraa siihen asti.

Oi verhot, tulkaa jo ikkunoihimme.

Tämän asunnon teema taitaa välillä olla valkoista valkoisella... väripilkkujakin tarvitaan, jotta Valiopoika ei sotke työpaikkaa ja kotia keskenään.

Tänään kävin hinkkaamassa vuoden aikana kertyneet liat irti vanhan asunnon kaakeleista ja keittiönkaapeista. Siinä kun rystyset ruvella kiroili hellan kimpussa, niin alkoi se vanhaa asuntoa kohtaan tuntemani hellämielisyys ja haikeus ripeästi kadota. Että heippa vaan vanha luukku, ei tuu ikävä! Meikä asuu nyt täällä!

Tajuttoman tiivis tilannepäivitys

Voi veikkoset, ette arvaamaan kuinka mieluusti esittelikin tätä uutta palatsiani teille kaikille! Valitettavasti se ei ole nyt mahdollista, sillä kameran piuha on muuttoteknisistä syistä ns. varmassa tallessa. Eli täysin kadoksissa. Tietokone sen sijaan on edelleen vanhassa asunnossa. Joten hetki jos toinenkin saattaa vielä vierähtää ennen kuin pääsen sukeltamaan takaisin blogimaailmaan.

Tänä aamuna täällä kuitenkin kävi ensimmäinen vieras. Ennen aamukahdeksaa. Valiopoika oli koulussa ja minä vetelin ansaittuja virsiä, kun sähkömies pöllähti ilmoittamatta paikalle.

Ei siinä sitten mitään. Oli mulla kuitenkin melkein puoliksi jo vaatteet päällä.

Haikeita hyvästejä ja hienoinen hermoromahdus

En ollutkaan pakannut omaisuuttani pahvilaatikoihin lähes 11 kokonaiseen kuukauteen, joten kyllä sitä taas alkaa olla aika karistaa tämän kämpän tomut jaloistaan, kaivaa jätesäkit kaapista esille ja vaihtaa maisemaa. En jaksa enää laskea, monesko muutto nyt on kyseessä. Lopetin kirjanpidon jossain siinä kahdennenkymmenennen muuton tienoilla.

Varsinaista matkalaukkuelämää. Huoh.

Usein muuttoihini on sekoittunut jonkinlainen ahdistus. Ero, muutto maasta, vieraalle paikkakunnalle painuminen työn perässä ja vastahakoisesti, koti-ikävä, kaverikaipuu ja uupumus kaiken tutun jättämisestä taas kerran.

Tällä kertaa lähtökohdat ovat huomattavasti positiivisemmat. Vuokra alenee, neliöt lisääntyvät ja saman katon alle muuttaa laadukasta seuraa. Muuttomatkakin on vajaat pari sataa metriä, joten mistään varsinaisesta kulttuurishokista ei voitane tämän muuton yhteydessä puhua.

Vaan on tässä silti jonkinlaista haikeutta ilmassa. Tässä asunnossa on ollut hyvä olla. Ehkä paras vuosi elämästäni. Omituista, että seuraavaksi tänne muuttaa joku aivan vieras ihminen. Minun kotiini, hyvänen aika sentään.

Toivon, että seuraavakin asunto tuntuisi yhtä paljon kodilta. Toivon, että siellä olisi samanlainen ystävällinen valo ja kodikkaasti narisevat kynnykset. Vaikka eipä se kai toiveista ole kiinni, ehkä koti on siellä, minne sen itse päättää tehdä... Eikö vain?

Kuvailin muutamia otoksia tästä kaikkien aikojen suosikkiasunnostani. Hienoja muistoja tästä yhdestä pienestä huoneesta, johon hetken aikaa mahtui koko elämäni.

Keskeneräiseksihän tämä lopulta jäi. Mutta silti viihdyin täydellisesti.

Alkovi taisi olla eniten suosikkini. Ihana rauhallinen unikulma.

Ja tuo käsittämättömän pieni keittiö liian vähine kaappeineen! Viha-rakkaussuhde, ainakin kokatessa.

Söpö pieni eteiseni ja huikea itsensäpaljastelukylpyhuone, jonka suihkusta avautui ikkuna suoraan pihalle.

Kaikki turhat pienet koristeesineeni.

 Huoh. Jos olisin rikas kuin piru, ostaisin tämän asunnon. Ja samaten tuon rappukäytävän viereisen kämpän. Kaataisin asuntojen väliltä seinän pois ja remppaisin tästä minulle ja Valiopojalle oman kaupunkikaksion.

Mutta niin. Ihan kaikkea tässä elämässä ei vissiin voi saada. Ja oikeastihan tästä asunnosta tekevät niin ihanan kaikki ne muistot ja hienot hetket, jotka olen täällä kokenut. Eritoten se, kuinka tutustuin näiden seinien sisällä siihenkin yhteen pöllöpäähän, joka tuli minua vastaan yhdeltätoista illalla itavuoron päätyttä ja halusi varmistaa, että pääsen ehjänä töistä kotiin.

Ja nyt muutan sen tyypin kanssa yhteen. Eiköhän tää ihan hyvin mene.

Ja sitä paitsi. Kauneus on katoavaista. Tällä hetkellä en mitenkään malta odottaa, että pääsen tästä yksiöstä pois, sillä juuri nyt täällä näyttää hieman vähemmän idylliseltä.

Mitä hakukoneesi tietää sinusta?

Pitkän työpäivän jälkeen selkään sattuu niin, että hädin tuskin kävelemään pystyy. Joten istuin takaisin koneelle. Järjen riemuvoitto jälleen kerran. Onneksi huomenna on ohjelmassa hieman tervehenkisemmin mökkeilyä. Voisin ottaa tämän kannettavan mukaan ja heittää sillä vesilintua, mutta en raaski, koska meidän mökkirannassa ui niin kauniita joutsenia.

Törmäsin verkossa pohdintaan "mitä googlehakusi kertoo sinusta". Ideana on mennä (yllätys yllätys!) mennä Googleen ja kopioida talteen kaikki viimeisimmät hakusanat. Sen jälkeen voi leikkiä keittiöpsykologia ja pohdiskella, millaisen mielikuvan vaikkapa joku ventovieras pulliainen juuri sinusta voisi saada hakujesi perusteella.

Aivontonta. Ajanhukkaa.

Joten kokeilin tietty heti.

Minä olen tiivistetysti:

lohkoperunat
karu izikaya
sushi turun kauppahalli
turun vuokra-asunnot
enkeliravintola
golding elliot
ekotori turku
yh kodit pori
vuokra-asunto kesäksi pori
makia huppari
gym2000
virkatun pipon kaventaminen
opintotukilautakunta turku
sonera
toisen kanssa
värikartta
kantola 1988 laadullinen tutkimus
konstruktiivinen ajattelu
laatikko paperista
leenamaija rossi
lundia keittiötuoli
marimekon raitapaita pesu
sähköisiin lähteisiin viittaaminen leipätekstissä
crosstrainer kalorinkulutus
virkattu kori
maapähkinävoinuudelit
uff keräyspiste
kikherne kasvis uunivuoka
bjj treeni
hauskat urheilutrikoot
sushi turku
hansamania
tee se itse reppu

Kyyyyllä tässä nyt jotain ideaa on. Tostahan vähemmän ryppyisillä aivoillakin varustettu henkilö voisi vetää sen johtopäätöksen, että luultavasti pyörin jossain Turun seudulla ja olen muuttamassa Poriin. Kokkailen enemmän tai vähemmän säännöllisesti omat ruokani ja harrastan kaikenlaista näpertämistä ja käsitöitä. Pidän suomalaisesta suunnittelusta, kannustan kierrättämiseen, teen jonkinlaista lopputyötä tai tutkimusta, käyn ulkona syömässä ja saatan välillä eksyä salille.

Meikähän se on.

Juuri oikeanlainen syntymäpäivä.

Minuun iski syntymäpäivän jälkeinen masennus. Oli jotenkin keväisen kepeä ja ihana päivä. Kaikki oli helppoa ja mukavaa ja ilahduttavaa ja herkullista. Ja sen jälkeen pitikin palata takaisin arkeen! Vääryys! Onneksi Valiopoika vanhenee parin viikon päästä, joten saadaan taas uusi syy syödä kakkua aamupalaksi.

Itse heräsin huhtikuun viidentenätoista siihen, että Valiopoika suurin piirtein löi minua kaasuilmapallolla päähän ja virnisteli kuin vajaamielinen henkilö. Hän oli melko innoissaan. Se innostus oli kyllä hyvin tarttuvaa laatua, ja pian jätin itsekin aamupalan kesken päästäkseni availemaan lahjoja mahdollisimman pikaisesti. (Välihuomautus: loppuuko syntymäpäivien herättämä lahjainnostus koskaan? Voisi kuvitella, että nyt kun saavutin näin käsittämättömän korkean iän, niin osaisin nauttia juhlapäivästäni myös ilman paketteja, mutta kun ne on niin kivoja...!)

Ja oi mitä lahjoja sainkaan! Kyllä kannatti täyttää 25 vuotta jo toisen kerran peräkkäin. Valiopoika oli piilottanut riemunkirjavien pääsiäispapereiden alle vinkeän marimekkopaidan, muumipurkin ja Google Nexus tabletin. Tulee pieniä paineita tässä meikäläisen päälle, itsehän olin ajatellut lahjoittaa mielitietylleni lähinnä hyvää mieltä ja suklaata. Täytynee pohtia asiaa vielä uudemman kerran ennen toukokuun alkua.

Kaikkein liikuttavinta taisi kuitenkin olla muumipurkkiin kätketty viesti tulevista tapahtumista - oi oi oi, pian me muutetaan yhteen...!

Huomatkaa myös taka-alalle kätketty sisustustarra, joka jo odottaa uutta ovea.

Muistamisia tuli myös muilta perheenjäseniltä, niin nykyisiltä kuin tulevilta. Sisko ja vävymies lisäsivät köyhää astiavarastoani, samoin vanhempani, joilta olin kylläkin saanut toisenkin lahjan jo etukäteen, kun sitä malttamattomuuksissani ruinasin. No jaa. Kerrankos sitä.

Valiopojan perhe puolestaan muisti suloisilla pienillä sisustustavaroilla ja komealla purjehduspaidalla, joka vei välittömästi ajatukset tulevaan kesään, suolaiseen merituuleen ja pärskyviin laineisiin. Kesä, tule jo pian! Täällä on nyt kaikki releetkin valmiina sua varten.

Piti ottaa kuva tabletista, mutta kamera oli taiteellisella tuulella ja tarkensi taulusta tulevaan heijastukseen.

Lahjojen paljastuttua kätköistään koristelin katastrofaalisesti kootun kakkuni (koittakaa hei itte vatkata sokerikakkutaikinaa sauvasekoittimella, ei oo helppoa) ja lähdettiin Valiopojan kanssa aurinkoiselle kevätkävelylle. Tepasteltiin pitkin häikäiseviä ja kevätpölyisiä katuja ja pohdittiin mistä saisi hyvän synttärilounaan. Valinta kohdistui lopulta meille kummallekin uuteen tuttavuuteen Di Treviin - ja voi jisses että oli oiva valinta.

Herkuteltiin sitten kolmen ruokalajin lounas paikassa, jossa tarjoilijat olivat melkein liiankin ystävällisiä ja vesimukit niin kauniita, että melkein alkoi itkettää. Tänne tullaan kyllä vielä toistekin. Alkupalana ollut salaattibuffet oli herkkujen herkku!

Minä valitsin lohta ja Valiopoika possua. Kasvisvaihtoehtokin kuulosti taivaallisen hyvältä, sitä sitten ensi kerralla.

Ruuan jälkeen vyöryttiin jokirannassa sinne ja tänne ja harkittiin terassikauden avaamista. Tuuli puhalsi kuitenkin aina silloin tällöin niin purevasti, että käytiinkin vain torilta hakemassa kimppu tulppaaneja kahvipöytään ja tallustettiin kaikessa rauhassa takaisin kotiin. Käsi kädessä, totta kai.

Iltapäivällä leipaisin vielä kinkkupiirakan, latasin kahvikoneen valmiiksi ja loikoilin sängyllä suosikki-ihmiseni kainalossa. Erinomainen tapa viettää syntymäpäiviään, sanoisin. Iltapäivän kääntyessä kohti iltaa pärähti ovikello pari kertaa ja perheenjäseniä alkoi tipahdella kylään. Vieraita kutsuttiin tasan niin monta, kuin ylimääräisiä lautasia oli. Eli neljä. Ensi vuonna voisi ehkä käydä astiaostoksilla ennen synttäreitä ja kutsua hieman enemmän porukkaa.

Kinkkupiirakka oli kuulemma ranskalaista. Ei se kovin ranskalaiselta maistunut, mutta oli silti ihan hyvää.

Ette varmaan lainkaan arvaa, että koristelin kakun ihan itse. Huom. tämä ei ole leivontablogi.

Illalla vieraiden lähdettyä käväistiin vielä kerran Valiopojan kanssa pikaisesti ulkona ja käperryttiin sen jälkeen nojatuoleihin loppuillaksi. Avattiin pullo kuohuvaa, lastattiin pöydälle patonkia, barcelonalainen juustolajitelma ja viinirypäleitä. Katsottiin telkkarista varta vasten juhlaa varten säästetty Satuhäät ja oltiin onnellisia.

Sain myös pääsiäishyasintin. Keltaisen! Se tuoksui hämmentävästi joululta.

Tämä vanheneminen ei ole lainkaan hassumpaa. Minusta on mukava päästä eroon kaikesta siitä halvaannuttavasta epävarmuudesta, tehottomuudesta, epätietoisuudesta ja keskeneräisyydestä, mikä näitä nuoruusvuosia leimaa. Odotan malttamattomana sitä, että joskus pääsen eläkkeelle. Silloin mummosieluni on vihdoin oikeassa ajassa ja paikassa.