Kalliita unia

Voisiko joku kertoa, miksi pussilakanat ovat niin ylihinnoiteltuja? Paitsi tietty ne Ikean rumat ja kuppaset lakanat, mutta niissä en halua nukkua.

Minulle on tullut hinku ostaa uusia lakanoita. Ei niin että sellaisia tarvitsisin. Mutta vuosikausia palvelleet Finlaysonin muumit alkavat pikkuhiljaa nukkaantua ja sen lisäksi olen kyllästynyt ällösöpöihin sydänlakanoihini. Ikuisesti virnistelevät hymynaamalakanatkaan eivät aina oikein sytytä. Kaipaan jotain graafisempaa ja tyylikkäämpää. Suoraviivaisempia unia!

Mutta kukkaro ja periaatteet pistävät vastaan, kun kahdesta yhteenommellusta kankaanpalasta pitäisi maksaa seitsemänkymppiä. Kyllä tulee nokosille hintaa. Oman kullan kuvia vaan kaikille!

Onneksi ostosvalikoiminen nettitirkistely on huokeaa hupia. Ja jos rikas mies mä oisin, niin saattaisin klikkailla kotiini jotain seuraavista:

Ellos

Ellokselta löytyi jotenkin yllättävän paljon kivoja lakanoita. Väripalikkalakanat tuovat mieleen yliopiston taidehistoriankurssin. Selkeä mustavalkoisuus on myös tällä hetkellä todella pop, ainakin pääni sisällä. Sen sijaan pinkkejä bambilakanoita en osaa perustella mitenkään. Graafista ja tyylikästä? Tuskin. Pirtsakkaa ja lapsellista? Ehdottomasti!

Zalando

Zalandolta löysin ihanat voikukkaiset kevätfiilislakanat. Onko söpömpää nähty! Luulisi, että tuollaisissa pehkuissa unetkin olisi sellaisia höyhenenkevyitä ja tuulenmukana tempoilevia. Kirsikkalakanat on muuten vaan mainiot ja väri-ilottelevat raitalakanat voisivat helpottaa sitä ikävää, jota yhä tunnen mystisesti kadonneita Marimekkolakanoitani kohtaan.

Marimekko, Hemtex ja Färg&Form

 Ikävä kyllä niitä kadonneita Marilakanoita ei enää taideta myydä missään. Puljun tämänhetkinen valikoima oli yllättävänkin surkea. Vain kahdet kivat lakanat! Nimittäin hiirenkorvalla olevat Kaiku-lakanat ja trikoosta valmistetut, polkkakarkkiraidalliset Tasaraidat.

Muita ihania olivat myös Hemtexin merelliset lainelakanat ja vuodesta toiseen yhtä mahtavat Färg&Formin pilvenhattarat.

Huoh. Voi kun olisi kiva hankkia kotiin jotain uutta ja hienoa. Tai toinen vaihtoehto olisi periä jostain sellasia ylihienoja riemunkirjavia kukkalakanoita 70-luvulta. Mutta niitä ei taida olla tarjolla.

Virvon varvon. Toiveajatuksissani.

Palmusunnuntai. Kello 10.52. Lapsuudessani juuri nämä hetket olivat yksiä parhaista.

Virpomispäivänä herättiin aikaisin. Hieman samalla lailla kuin jouluaattona ja syntymäpäivänä. Kiemurreltiin sängyssä ja touhotettiin menemään ilman järjen hiventä.

Näihin lisättiin karkkipapereita, kreppipaprua, höyheniä, piippurasseja ja lahjanarukiemuroita. Muistaakseni.

Virpomispäivänä vanhemmat etsivät jostain kaapin perukoilta naamiaisvaatepahvilaatikon. Sitä tongittiin älyttömän suurella innolla, kun ottaa huomioon, että laatikon sisältö oli tismalleen sama kuin kaikkina aikaisempinakin vuosina.

Laatikosta valittiin pitkä, riemunkirjava hame. Joku paksu ja pörröinen villapaita. Hassunhauska essu. Ja tietysti mahdollisimman pöljän näköinen huivi päähän solmittavaksi. Äiti sipaisi huulipunaa nenänpäähän (siis meidän neniimme. Ei omaansa, muistaakseni.) ja piirsi kajalkynällä pisamia poskille. Sitten vielä kumpparit jalkaa, punottu puukori käteen ja erittäin taiteellisesti koristellut virpomisvitsat kainaloon.

Virpomaan sai lähteä kello kymmeneltä. Kai. Vai oliko se vasta puoli yhdeltätoista? Joka tapauksessa aivan liian myöhään. Muistan vahdanneeni ikkunasta naapuruston parhaita virpomisapajia ja ahdistuneeni, mikäli naapuritalon kakarat saivat luvan lähteä kierrokselleen ennen minua. Nyt ne saavat kaikki parhaimmat herkut! Kindermunat ja virvonvarvon-patukat! Minulle jää ehkä vain pahoja kurkkupastilleja, tai mikä pahinta, omenoita.

Pääsiäistunnelmaa helposti ja halvalla.

Virpominen oli jännittävää. Ainakin kaikissa vieraissa taloissa. Vähän kinasteltiin siitä, kuka joutui pimpottamaan ovikelloa ja kysymään, että "saaks täällä virpoa?"

Melkein aina sai. Siinä sitten sopotettiin nopeasti yhteen ääneen että virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle. Oikeastaan melko ytimekäs sanoma tuossa lorussa. Kaikkea hyvää tulevalle vuodelle.

Koulussa yritettiin ujuttaa aivoihimme toisenlaista lorua. Se oli pitkä ja tylsä. Mutta jotain pääsiäisorientuneisuudestani kertonee se, että muistan senkin lorun yhä edelleen, lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Vaikka en sitä ikinä edes käyttänyt. Kuunnelkaa nyt, miten typerä se oli:

Virvon varvon, vitsallani,
pienoisella palmullani.
Nuoret virvon nuorehiksi,
vanhat ylen viisahiksi.
Siis ripsis ropsis vaan,
palkaksi mä varmasti
kauniin munan saan.

Muistan, että erityisesti tuo palmukohta epäilytti minua jo ala-asteella. Ja mitä järkeä on virpoa nuoret nuoriksi? Ja mikä helvetin ripsis ropsis? Aivan älytöntä.

No, oli miten oli. Virpominen oli mahtavaa. Reissun jälkeen oli yleensä kylmä. Sekin jotenkin kuului asiaan. Sormet kohmeessa oli mukava istahtaa alas, kumota korin sisältö lattialle ja ihmetellä, kuinka suunnattoman monta suklaamunaa, lakupatukkaa, pääsiäiskonvehtia ja viiden markan kolikkoa sitä olikaan saanut itselleen ihan tuosta vaan.

Nyt kun asun alaoveltaan visusti lukitussa keskustakerrostalossa, virpojat tuskin tulevat pimpottelemaan ovikelloani. Se on niin sääli. Täällä olisi Rölli-suklaamunia ja pupuneidin hedelmärakeita. Ja minä. Joka ilahtuisin kömpelösti koristellut oksanräähkästä aivan liian paljon.

Mutta saa sitä asiaankuuluvaa keväistä tunnelmaa luotua ympärilleen vielä näin tylsänä aikuisenakin. Voi nimittäin järjestää pääsiäispileet. Ystävät, suklaaherkut, höyhenet ja pirskahtelevat kuplajuovat sopivat yhteen kuin koivunoksa Aaltomaljakkoon. Eli siis hyvin.

Kiinnittäkää erityishuomiota etikettiin, jossa lukee BITTER. Ei sopinut illan teemaan se. Onneksi.

"Onneksi olkoon ja energiaa opintoihin!"

Tänään kävin viemässä kandidaatintutkintohakemuksen (!!) opintovastaavalle. Nolotti jo valmiiksi. Itse tutkielmanhan sain valmiiksi jo kaksi vuotta sitten. Ja sen jälkeen olen....hmmm... no, laiskotellut. Unohtanut koko asian. Kriiseillyt sivuainevalintojen kanssa ja kohdannut yllättäviä vastoinkäymisiä.

Mutta suurimmaksi osaksi tämä vuosikausien perseily johtuu ihan vain omasta saamattomuudestani. En millään jaksanut hakea kokonaismerkintöjä perus- ja aineopinnoista. En myöskään ollenkaan viitsinyt ottaa selville, miten saan vaihtarivuoden opinnot siirrettyä omaan opintorekisteriini. Saatikka että olisin yhtään tajunnut täyttää niitä hakemuspapereita ja laskeskella opintopisteitä.

No, eilen kuitenkin täytin sen hakemuksen. Siihen meni pari tuntia aamupäivästä. Oikein hyvä, että olin kerännyt voimia tätä koitosta varten kahden vuoden ajan.

Tänään vein hakemuksen perille. Olin valmistautunut selittelemään viivytyksiä ja puolustautumaan loppusuoralla olevilla maisteriopinnoilla. Vaan eipä tarvinnut. Aurinkoisesti hymyilevä opintovastaava tarkisti hakemuksen ja totesi, että "Oi, mahtaa susta nyt tuntua hyvältä, tosi hieno suoritus. Onneksi olkoon ja energiaa vielä näihin maisteriopintoihin!"

Niin, totta. Onneksi olkoon, minä. Onhan se nyt ihan kiva saada joku tutkinto. Kaksi viikkoa ja virallisen läpyskän pitäisi tipahtaa postiluukusta lattialle. Iih!

Kas, kasvatanpa ruohoa

Rairuohon kasvattaminen on  leppoisaa. Kuulehan sen jo nimestäkin. Rai rai rai!

Mitään mullalla pelleilyä tai erityisen vihreitä peukaloita ei tähän hommaan tarvita. Riittää, kun kotoa löytyy talous/wc/sanomalehtipaperia, siemeniä, vettä ja jonkinlainen astia.

Silppua paperi paloiksi ja asettele haluamasi astian pohjalle. Tai jos olet erityisen laiska, niin älä silppua. Pääsiäisenä kaikki on mahdollista.

Kastele paperi märäksi. Ei nyt tarvitse mitään lainehtivia lätäköitä saada aikaan, mutta läpimärkää paperia kuitenkin.

Ripottele siemenet. Älä kitsastele. Kukaan ei halua katsella säälittävän harvaa rairuohoa.

Pistä halutessasi kelmu astioiden päälle ja anna siementen itää pari kolme päivää. Sen jälkeen kelmun voi heittää mäkeen.

Muista kastella tasaisin väliajoin lämpimällä vedellä. Lämmin kasvupaikka on myös plussaa.

Koristele tipuilla ja muulla krääsällä. Ja muista heittää kivikovaksi kuivettunut ruohomöykky kompostiin viimeistään vappuna.

Tässä minun taidonnäytteeni:

Muutaman päivän päästä pitäisi jo vihertää.

Se aika vuodesta

Kun koko ajan tekisi mieli laulaa Tipitii tipitipitii, kevät on vallaton.

Vaikka ulkona sataa lunta. Hmph. Eikä vallattomuuksiakaan ole viime aikoina tapahtunut.

Eräs tietty juhlakausi on alkanut hiipiä kotiimme. Heleänvaaleanpunainen sulka siellä ja veikeä tiputiskirätti täällä. Kirkasvärisiä hedelmärakeita ja pasha-ohjeiden googlailua. Terhakkaan pörheitä tekokanoja ja sormenpäitä syyhyttäviä ruohonsiemeniä.

Haluaisin mennä metsään keräämään valtavan maljakollisen koivun- tai pajunoksia. Haluaisin kuorruttaa ne piippurasseilla, kreppipaperilla, lahjanarulla, kuvioteipeillä ja sulkaröykkiöillä. Keväällä ei tartte hillitä itseään. Kaikkea vaan niin paljon kuin sielu sietää.

Lisäksi haluaisin mennä virpomaan, mutta se taitaa olla poissa laskuista. Onneksi voin silti toteuttaa ne virpomiseen kuuluvat parhaat osiot, eli oksien koristelun ja suklaamunien syömisen. Tässä saattaa käydä niin, että ostan koko viikon ruokarahallani Kinder-munia ja riekun pääsiäiseen asti hirveässä sokerihumalassa.

Pari viikkoa pääsiäiseen.

Synttäreitä ja salaperäisiä suunnitelmia

Ilmassa tuntuu väreilevän jännitys. Siis minun henkilökohtaisessa ilmatilassani. Teistä muista en tiedä.

En tiedä myöskään sitä, mistä salaperäinen ilmapiiri johtuu. Ehkä olen keksinyt sen huomaamattani, ihan vain tylsähkön tavallisia arkipäiviä piristämään.

Tuntuu kuitenkin siltä, että kohta jotain tapahtuu. Jännittävää! Mitäköhän se voisi olla?

Onhan tässä tietysti tulossa kaikenlaisia muutoksia. Kuten se, että opiskelut pitäisi suorittaa kunnialla päätökseen. Opiskelukaupunki Tampereelle pitäisi sanoa kiitos ja näkemiin. Pitäisi etsiä oma uusi asunto. Päättää, että millaista elämää uudessa asunnossa haluaisi asua. Kompakti pieni keskustayksiö? Isompi lähiöluukku? Boheemi puutalokommuuni? Kimppakämppä tutun tai tuntemattoman kanssa?

Työhakemuksetkin muhivat aivoissa aivan lähtövalmiina. Samoin apurahahakemus. Niitten vierellä väreilee kutkuttavia kevätsuunnitelmia. Kotimaanmatkoja, juhlavalmisteluja ja höyhenenkevyitä hattarahaaveita.Talvihorroksen jälkeen perhosetkin ovat palanneet vatsanpohjalle.

Kohta minusta tulee minä. Ei opiskeleva minä, vaan aikuinen, itsenäinen, työssäkäyvä minä. Tsiisus. Pitää ehkä ostaa jakkupuku.

Mutta en ole huolissani. Ei tällä naamalla voi ikinä kovin vakavastiotettavaksi muuttua. Saatika näillä harrastuksilla.

Armas isäni täytti juuri vuosia. Pohdin ensin kiivaasti, että veisinkö hänelle suklaata vai sukkia vai peräti molempia, mutta sitten tajusin onneksi mennä kirjakauppaan. Valitsin huumoriveikko Roope Lipastin uusimman käärittäväksi punaiseen lahjapaperiin.

Ja koska kuulun strömsöuskontokuntaan, halusin lisätä pakettiin vielä pienen laminoidun loppusilauksen. Puudelikirjanmerkin. Innostuin siitä niin, että tein samassa hötäkässä itsellenikin sellaisen.

(Välihuomautus: harva asia herättää minussa yhtä suurta kammoa, kuin kannet levälleen lojumaan jätetty kirja. Tunnen suurta sääliä katsoessani kirjaparkaa, jonka nidottu selkä natisee liitoksistaan ja sivut alkavat salakavalasti irtoilla. Kirja menettää ryhtinsä ja lörpähtää ikävästi. Inhoan myös koirankorville taitettuja sivuja ja muita sottaamisia. Ihmiset, käyttäkää kirjanmerkkejä!)

Mutta tässä siis vielä havaintokuva mahtavasta lahjasta:

Puudelimannekiininä tietysti maailmankaikkeuden paras puudeli Heta

Nyt pitäisi kirjoittaa graduhops. Ja päivittää ideapaperi. Ja lähettää ne kirotut työhakemukset. Ja käydä palauttamassa metodikirjallisuutta yliopiston kirjastoon. Ja tulostaa yksi todistus. Ja käydä neuvottelemassa pohjoismaisten kielten opintosihteerin kanssa. Ja soittaa hammaslääkärille.

Jos ensin kuitenkin Facebook...

Tekosyvällistä shaibaa ja makaronia

Ihan ensiksi haluan kiittää tietokoneen keksijää. Kuka hän sitten lieneekään. Elettyäni kolmisen viikkoa ilman omaa armasta kannettavaani, tajusin, kuinka surullisen riippuvainen tästä rakkineesta olenkaan.

Eilen illalla, kun postipoika pimpotti ovikelloa ja palautti huollossa olleen läppärini ilahduin niin suunnattomasti, että lähes syöksähdin halaamaan häntä. Sitten onneksi muistin olevani suomalainen ja kaihtavani kaikenlaista fyysistä läheisyyttä tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa. Huh.

Nyt olen aivan onneni kukkuloilla. Avain onneen on siis toimiva läppäri. Se on epämiellyttävä totuus. Kuvittelisin mielelläni olevani semisivistynyt ja kultturelli henkilö, jonka vapaa-ajan täyttävät kaikenlaiset pienet hyödylliset askareet, kuten liikunta, käsityöt, lukeminen, sosiaalinen kanssakäyminen ja ruuanlaitto.

Olin väärässä. Olen nettiriippuvainen ahdistunut pikku addikti, jonka elämä sortuu palasiksi ilman Facebookia, Bloggeria, Googlea, Utamailia, Pixlriä, Flickriä, Pinterestiä ja lukuisia nettilehtiä. Mutta hyvä, että tuli tämäkin asia nyt sitten selvitettyä.

Pakollisen nettitauon aikana minulla kyllä oli aikaa tehdä muita asioita. Aloitin pari käsityötä, kävin kirjastossa ja otin vähän valokuviakin pitkästä aikaa. Yhtenä iltapäivänä kevätaurinko lämmitti parvekelasejamme ja minä sain mahtavan tekosyvällisen ajatuksen:

Ihminen voi katsoa joko lähelle tai kauas. 

Eikö olekin vaikuttavaa? Kummassakin katsomistavassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Lähelle katsoessa huomaa oman elämänsä pienet hienot hetket. Kuten vaikka sen parvekelasissa läikehtivät auringonsäteen. Toisaalta sitten pyörii helposti vain oman napanöyhtänsä ympärillä ja ahdistuu aivan turhista asioista. Suurentelee ja stressaa, vaikka kaikki on oikeasti hyvin.


Kauas katsoessa saa hieman perspektiiviä elämäänsä. Suuret linjat selkiyttävät ajatuksia ja asettavat ongelmat oikeisiin mittasuhteisiin. Kyllä tämä tästä. Jos ei vielä tänään, niin ehkä jo huomenna. Tai viimeistään juhannuksena.
Mutta toisaalta liian suuret ympyrät pistävät eksyksiin. Nykyhetkessäkin on oltava kiinni edes jotenkuten. Kaikki ei ole omalla vastuulla eikä koko maailmaa tarvitse pelastaa. Kunhan pitää itsestään huolen. Sillä pääsee jo pitkälle.

Varmemmaksi vakuudeksi otin kuvaesimerkit pohdintani tueksi.

Lähellä näkee sekä pöytäliinan ryppyisyyden että kauniisti kimmeltävän lasituikun.

Kaukana näkee Tampereen vaikuttavat vanhat rakennukset, mutta myös ikävästi tupruttavat tehtaanpiiput.

Tämän hyvin lyhyen filosofisen hetken jälkeen unohdin luonnollisesti kaikki ylevät ajatukseni ja menin keittämään makaronia. Siitä tuli hämmästyttävän hyvää.

Resepti menee suurin piirtein näin: ota jääkaapista ja pakastimesta kaikki vihannekset ja kasvikset, jotka käteen sattuvat. Muista myös maukas fetajuusto. Heitä ne pannulle. Keitä makaronit. Sekoita kaikki keskenään. Syö tyytyväisenä.

Oi nam.