Syksyllä viimeinkin, voin ottaa iisimmin

Aamulla kun heräsin, oli tullut syksy.

Sade hakkasi ikkunoihin, sumu kiemurteli pitkin katuja. Aurinko ei edes yrittänyt paistaa harmaan pilvimassan läpi.

Pistin villapaidan päälle ja villasukat jalkaan. Kasasin selkäni taakse kaikki taloudestamme löytyvät tyynyt ja rakensin peitoista mukavan lämpömuurin ympärilleni. Katselin Netflixiä yhteentoista saakka ja nautin siitä, että tänään ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Syksyinen sunnuntai!

Kovin kauaa en toki jaksanut ihanasta joutilaisuudesta nauttia, koska keskittymiskykyni on yhtä hyvä kuin kärpäsellä. Oli pakko ryhtyä puuhailemaan jotakin. Vaihdoin lakat, pistin pyykki- ja tiskikoneet laulamaan, otin pitkän suihkun ja löysin ilahduttavasti keittiön yläkaapista pullollisen viimevuotista glögiä. Entä jos heittäytyisinkin aivan kreisiksi ja leipoisin tänään pipareita? Homejuustoakin löytyisi sopivasti jääkaapista.

Voi te harmaantympeät sunnuntait, kuinka olenkaan teitä kaivannut!

Ei minkäänlaista pakkoa suorittaa yhtään mitään. Ei tarvetta bailata tai matkustaa tai aloittaa uusia harrastuksia tai käydä töissä tai ulkoilla aamusta iltaan.

Nyt voi vaan olla. Voi vihdoinkin viettää tunnin lajitellen sukkalaatikkonsa erakot takaisin pariensa luokse. Voi käydä läpi vaatekaapin ja varata turhille rytkyille kirpparipöydän. Voi kutoa villapaidan. Tai virkata räsymaton. Voi leipoa sämpylöitä vaikka joka ilta. Shoppailla uusia teemakuja (siis tee-maku, ei teema-kuja) ja tehdä iltapalaksi syntisiä uunivoikkareita, joissa on päällä sekä cheddaria että homejuustoa. Koska tarvitaanhan sitä nyt eristävä ihrakerros talvipakkasten varalle.

Nyt voi pelata iltakaudet Huojuvaa tornia poikkiksen kanssa ja katsoa Netflixistä kaikki ne kymmenen uutta sarjaa, joiden pariin ei vielä kesällä ehtinyt. Nyt voi viettää perjantai- ja lauantai-illat ystävien kanssa kotona, juoda viiniä ja parantaa maailmaa. Ei tarvitse lähteä klubeille, koska ulkona sataa, tukka menee huonosti ja matkalla tulee kuitenkin kylmä.

Ah.

Toki kaipaan aurinkoa. Välistä niin paljon, että tekisi mieli syödä aamupalaksi purkillinen d-vitamiineja ihan vaan testatakseen, tulisiko siitä vihdoinkin vähän pirteämpi olo. Eikä nyt olisi yhtään hullumpaa lähteä rantalomalle. Ja niin edelleen.

Mutta silti. On syksyssä puolensa. Esimerkiksi se, että saatan mahdollisesti ehtiä jopa päivittää tätä blogia useammin kuin kerran kuussa.

Viikko sitten oli vielä keltaistakin. Nyt lähinnä harmaata.

Perinteinen seliseli-postaus

Mitä nöyrimmät pahoitteluni siitä, että en ole lähes kuukauteen ehtinyt tänne vaikeroimaan gradun tekemisen vaikeudesta, työttömyysahdistuksesta ja kammottavan epävarmasta tulevaisuudestani. Olisin kyllä halunnut piehtaroida kirjallisessa epätoivossa, mutta en ole mitenkään ehtinyt. On ollut niin kiire suunnitella valmistujaisjuhlia ja käydä töissä.

Niin.

Voi olla että liioittelin työllistymisen vaikeutta hieman. Kohta olen kaivellut uraputken lähtökuoppia jo kuukauden verran. Tuntuu oudolta. En ole tottunut aamuisin peilistä katsovaan tiukkanutturaiseen jakkunaiseen. En osaa kantaa nahkasalkkua luontevasti ja liukastelen korkkareissani työpaikan liukkaalla lattialla. Palavereissä piirteen puolihämmennyksissä vihkoni täyteen epäselviä ajatuskarttoja ja lounaspaikoissa unohdan maksaa lounasseteleillä.

Mutta olen innoissani. Ja onnellinen. Myös aivan pihalla ja helkkarin väsynyt, mutta tästä se lähtee. Joko ylä- tai alamäkeen, mutta lähtee kuitenkin. T