Nariseva mumisija

Olen edelleen jotenkin poikki siitä eilisestä suorasta lähetyksestä. Kun stressi poistui systeemistäni, lösähdin sekä henkisesti että fyysisesti kasaan kuin surullinen vappupallo. Oisko se ny sitten tää talvi vai ne huijaus-d-vitamiinit, joita syön, mutta hitto kun aina vaan väsyttää.

Äsken kun tulin Yleisradiolla viettämäni päivän jälkeen kotiin, huomasin, että Tampere oli jotenkin dramaattisella päällä.

Keekoileva Tampere

Luonnon tarjoama valoshow toi hieman kipeästi kaivattua piristystä päivään. Radiotyön palautetunnilla sain tänään nimittäin kuulla että muuten ihan kiva, mutta kun sulla on noin nariseva ääni, niin eihän se pitempii ohjelmiin oikein sovi...

Nariseva ääni? Voisin allekirjoittaa sen, että ääneni on usein mariseva, ainakin silloin, kun näen kaupassa jotain kivaa ja haluan jonkun toisen ostavan sen minulle. Mutta että nariseva? Wot?

Nyt kun sitten lisää tämän vähemmän mairittelevan uuden infon siihen, että kuulin jo ekana opiskeluvuonna puheopettajan moittivan liian laiskaa kieltäni, niin ura radion parissa vaikuttaa olevan hieman hataralla pohjalla. Vai haluaisitko sinä kuunnella radiosta narisevaa mumisijaa?

Kävin hakemassa Ääsmarketista lohdutukseksi irtokarkkeja. Tein tiukan periaatepäätöksen, että saan ostaa noita ihani väriainepommeja vain yhdellä eurolla. Ja kas, kahdenkymmenen vuoden pituinen karkkipussienhypistely tuottaa vihdoin tulosta, ja arvioni osui melko napakasti kohdalleen.

Ammattitaito kohdillaan

Nyt istun sohvalla villasukat melkein polviin asti kiskottuna ja mupellan karkkia. Välillä koetan kahlata läpi ensimmäistä Hemingwaytani, mutta alan tulla siihen lopputulokseen, että me ei sen äijän kanssa oikein sovita yhteen. Saattaa johtua siitä, että minä olen mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, kun taas Henkka ei ole.

Monipuolinen ja ravitseva välipala

Taidanpa tässä aikani kuluksi varata minulle ja tytöille pikkujouluristeilyn. Onhan tässä jo vierähtänyt kohta jo melkein kaksi kuukautta siitä kun viimeksi pääsin ihastelemaan niitä oksennuksen läikittämiä kokolattiamattoja. 

Tekniikan ihmelapsi

Vissiin vähän hermostuttaa, kun äänitysstudio tunkeutuu uniin asti. Tekniikkaan ja teknologiaan liittyvät kinkkiset haastattelukysymykset parveilevät pääkopassa, mutta kieltäytyvät asettumasta loogisiksi kokonaisuuksiksi. Luultavasti saan kakaistuksi ulos vain "hei ootsä huomannu et aika monet käyttää nykyään paljon kännykkää?" -tyyppisiä journalistisia helmiä.

Onneksi huomenna tähän aikaan koko radioshow on ohitse ja voin keskittyä olennaisempiin asioihin. (Eli mandariinien syömiseen, Teiniäidit-ohjelman kattomiseen Areenasta, neulomiseen, jugurttirusinoihin...kyllähän te nyt tiiätte.)

Tänään iski ensimmäisen kerran tajuntaan se, kuinka suunnattoman pimeää nyt jo taas on. Lähdin yliopistolta kotia kohti hieman ennen kuutta. Ulkona tuiskutti lunta, mutta silti oli lähes säkkipimeää. Tuuli kiskoi pipoa irti korvilta ja sormenpäitä palelsi. Teki mieli jäädä lämpimään S-markettiin hengailemaan hedelmäpelimummojen ja energiajuomateinien kanssa. Brrr. Natustelen ahkerasti D-vitamiinia, mutta epäilen, ettei tähän marrasmasikseen oikein voi auttaa muu kuin loma aurinkoisella paratiisisaarella.

Miksei jotain tapahdu? Haluan elämääni uuden käänteen. Mielellään sellaisen, joka antaisi paljon iloa ja energiaa.

Hei Pyynikistä munkin minä löysin

Tampereen syksyyn ja kaikkiin muihinkin vuodenaikoihin kuuluu reippailuretki Pyynikin näkötornille.

Kaikkein parasta on lähteä liikkeelle sellaisena päivänä, kun tuuli ulvoo erityisen purevasti, mutta silti raikkaasti. Kavereiden kanssa astellaan läpi Tampereen keskustan. Pikkuhiljaa autojen möykkä hiljenee hiljenemistään. Vastaan kävelee teräsmummoja, koirienulkoiluttajia ja mammakerholaisia. Kaikilla on sama suunta ja tavoite. Lämmin sokerimunkki ja mukillinen höyryävää lämmikettä.

Näkötornille kiivetessä mieli jotenkin rauhoittuu. Kaikki stressit ja ongelmat jäävät jonnekin sinne mäen alkupäähän. Ehkä ne ovat niin raskaita, ettei niiden kanssa jaksaisi ylämäkeen raahustaakaan. Mäen huipulla voi antaa katseen kiertää yli koko Tampereen. Jotenkin siitä saa perspektiiviä olla kaahottamatta turhista.

Niin kauan, kuin onni löytyy kahvikupista ja munkkirinkilästä, on asiat kutakuinkin kohdallaan.



Kuvia nimetessäni naputtelin nimiriville reteästi että Pispala. Hups. Enhän toisaalta ole ehtinytkään asua täällä kuin vaivaiset neljä vuotta. Eihän sellaisessa ajassa mitenkään voi oppia kaupunginosien nimiä.



Eilisiltana Tampereelle satoi hyvin salavihkaa ensilumi. Vaikka tarkkailin maisemaa lähestulkoon koko illan, onnistuin silti missaamaan ne ratkaisevat minuutit, jolloin lumi pölähti kertaheitoilla maahan kesärenkaiden iloksi.

Tänä aamuna tuntui omituisen nostalgiselta kävellä yliopistolle. Lumi narskui kenkien alla niin kotoisasti, että hetken kuvittelin eläväni helmikuussa. Tuntui kuin talvi olisi ollut täällä jo kuukausikaupalla. Nyt ilma on kuulas ja kirkas. Tekisi melkein mieli lähteä hiihtämään. Miten ensilumi saakin loskaa, sohjoa ja kylmyyttä vihaavat suomalaiset aina näin sekaisin? Minä esimerkiksi en todellakaan osaa hiihtää. Hyvä kun saan sukset kiinni monoihin. Joten miksi tekisi mieli täyttää termari kuumalla viinimarjamehulla ja painua metsään sivakoimaan?

Voi järki, älä nyt jäädy, vaikka pakkaslukemat ovatkin jo täällä.

Oi stressi, voisitko jo lähteä muualle?

Ääääääh. Tylsää ja ahdistavaa. Tehtäviä asioita on liikaa, eikä minulla jostain syystä ole vieläkään henkilökohtaista sihteeriä, joka voisi hoitaa aikatauluttamisen ja tapaamisten sopimisen ja kahvinkeiton minun puolestani. Käsittämätöntä.

Mieluiten kutoisin tänään vaan villasukkaa koko päivän. Kuuntelisin ehkä The Crashia ja muistelisin huoletonta nuoruutta. Keittäisin överikaakaota, jossa lilluisi vaahtokarkkeja, ja haaveilisin rätisevästä takkatulesta ja sylissä nukkuvasta koiranpennusta. Ehkä voisin iltasella vetäistä keltaiset kumisaappaat jalkaan ja läiskytellä askeleeni kohti kahvila Valoa ja turista ystävien kanssa tuntikausia.

Mutta ei.

Tässä lohduttaa vähän kuitenkin se, että aika kuluu niin nopeasti ja suunnilleen silmänräpäyksen päästä tämä viikko on pelkkää historian havinaa.

Siitä todistuksena tämä lappunen, johon myöskin törmäsin kotikonnuilla käydessäni:

Mielukuvamme kielimatkasta Englannissa. Kiitos vaan taiteilijaystävälleni tästä näkemyksestä.

Tämän lappusen takana käytiin kiivasta sananvaihtoa siitä, milloin olisi kaikkein sopivin aika lähteä kolmen viikon jännitävälle kielimatkalla Englantiin. Eräs argumentti oli, että ei me voida mennä sinne vasta vuonna 2005!! Siihen on niin kauan aikaa etten pysty käsittään!!

Voi sentään. Nytpä sitä vasta tunteekin itsensä vanhaksi. 

Laatujournalismia jo vuodesta -98

Viikonloppuisin kannattaisi aina matkustaa kotikonnuille. Ainakin seuraavista syistä:

1. Siellä saa hyvää ruokaa.
2. Siellä saa saunoa.
3. Siellä on koiria.
4. Siellä voi tehdä mahtavia tutkimusmatkoja vanhojen kaappiensa syövereihin.

(Niin ja tietty siellä on myös esim. ne omat vanhemmat.)

Yritin epätoivoisesti löytää vanhoja luokkakuviani. Tuntikausien turhan koluamisen jälkeen löysinkin ne oikeastaan sattumalta, kun olin jo siirtynyt etsimään jotain aivan muuta, eli pakkastenkestävää karvahattuani.

Ja siellähän ne kaikki olivat sulassa sovussa hattuhyllyllä, pahvilaatikkoon piilotettuna. Sekä mahtava myssy että kadonneet koulukuvat. Mutta niiden alta paljastui jotain vielä paljon parempaa. Nimittäin todiste siitä, että tämä nykyinen hommani on vissiin juurikin se oma kutsumusammattini.

Löysin kasan yhteenniitattua paperia. Paperit tuoksuivat liimalle ja musteelle, ja ne alkoivat jo uhkaavasti hapertua, kun kurotin nipun käteeni ja tarkastelin sitä uteliaana. Lehtileikkeet repsottivat ja kynän jälki oli paikoittain jo lähes kadonnut. Mutta mitäs siitä. Mieleen tulvahti kuitenkin muistoja niiltä ajoilta, kun istuin kummisetäni ja -tätini pöydän ääressä ja saksin Turun Sanomia silpuksi. Minä halusin tehdä oman sanomalehden.

Niitä palavan innon vallassa tehtailtuja uutisia lukiessa heräsi kuitenkin mieleeni kysymys siitä, että onkohan allekirjoittaneella ollut 90-luvun  lopulla kaikki ihan kotona?

Huom. Tässä on siis kyseessä KATASTROOFFI UUTINEN. Jota tähdittää mm. Riitta Uosukainen.

Myös mainostoimistohommat kiinnostivat. Osta sinäkin Piispan Pumppu!

Kulttuuria: Musalikat tulevat Suomeen! Ja lisäksi huumorin kukka kukoisti selvästi Nikon kohdalla.

Herkät yritykset vaarantavat veroministerien pohjaveden? Siis että...mitä?

Enää ei taida tästä nupista irrota yhtä luovia juttuaiheita. Sääli. Terkut vaan sinne menneisyyteen itselleni, että kiitos näista nauruista. Piristi viikonloppua huomattavasti.

Kolmas kerta toden sanoo - parhaat joululeffat!

Nyt menee meininki niin kreisiksi, että suunpieletkin melkein kääntyvät jo ylöspäin. Kirjoitan vielä yhden jouluaiheisen päivityksen samaan syssyyn. Kyllä on makeaa olla tällainen blogidiktaattori. Jos kuusenkoristeet ja kanelin tuoksu tursuavat jo ulos korvista, niin kannattaa ehkä hypätä tämän päivityksen ylitse kokonaan.

Minulla on joulunalusprojekti. Ja harvinaisen miellyttävä sellainen. Aion katsoa mahtavia jouluhenkisiä leffoja tasaiseen tahtiin ennen aattoiltaa. Tulee samalla ehkä tilkittyä muutama sivistyksessä ikävästi irvistänyt aukko. (Ja huom huom. Ennen jouluaattoa on jäljellä vain surkeat 10 viikonloppua. Melkein tulee kiire näiden leffailtojen kanssa.)

Nämä leffat haluan nähdä:

1. Päivä ilman sotaa. (2005). Draama sotilaiden omavaltaisesta joulurauhasta ensimmäisessä maailmansodassa. Ilmeisesti ansainnut Oscar-ehdokkuuksia ja mainetta ja kunniaa.

2. A Charlie Brown Christmas (1965). Tenavat-animaatio. Hellyttävyystaso lienee korkea.

3. Fanny ja Alexander. (1982). On erittäin häpeällistä, etten ole vielä nähnyt tätä.

4. The Polar Express (2004). Animoitu Tom Hanks ja juna. Pakko toimia.

5. Rare Exports (2010). Suomi mainittu! Siksi listalla. Joulutunnelmapisteitä tästä leffasta tosin varmaan ei saa.

6. Meet me in St. Louis (1944). Judy Garland ja mustavalkoinen charmi.

7. Scrooged (1988). Joulun henkiä ja muuta asiaankuuluvaa.

8. Deck the halls (2006). Tämä vähän epäilyttää, mutta koska listaan on pakko saada myös joulukomedioita, pääsi Deck the halls finaaliin. Leffassa kaksi naapurusta kilpavarustelee taloaan mahdollisimman monilla jouluvaloilla. Hmm.

9. Surviving Christmas (2004). Miljonääri ei halua viettää joulua yksin, vaan palkkaa perheen seurakseen. Lienee hieman samaa kastia tuon edellisen rainan kanssa?

10. Joulutarina (2007). Taas suomileffa, jonka olen missannut. Orpo Nikolas-poika kasvaa joulupukiksi.

11. The Family Stone (2005). Romanttinen komedia, jota tähdittää mm. Sarah Jessica Parker.

12. The Christmas Card (2006). Afganistanissa taisteleva sotilas saa liikuttavan kortin.

13. Eve´s Christmas (2004). Uranainen matkustaa ajassa taaksepäin ja saa tilaisuuden korjata tekemiään virheitä.


Nämä olen jo nähnyt ja hyviksi todennut:

1. Love actually (2003). Ei kaipaa selittelyä. Tosin kärsii nyt ylikatselutilasta ja on sen takia jäähyllä seuraavat pari vuotta.

2. Holiday (2006).  Ihanaa talvitunnelmointia ja hattararomantiikkaa. Valitettavasti tästä johtuen samalla jäähypenkillä edellisen leffan kanssa.

3. The Snowman (1982).  Jouluaaton nyyhkyklassikko. Tuo mieleen lapsuuden ja aattoillan raastavan kärsimättömyyden tunteen.

4. Painajainen ennen joulua (1993). Luurankoja ja joulutunnelmaa. Outo, mutta toimiva yhdistelmä. Ihania lauluja.

5. Ihmeellinen on elämä (1946). Klassikkojen klassikko. Tosin niin pitkä, että katsoja tarvitsee melko pitkää pinnaa.

6. Edward Scissorhands (1990). Miksi jouluna sataa lunta & Johnny Depp. Se riittää syyksi.

7. Pikku Naisia (1994). Ihanasta kirjasta tuli ihana elokuva. Taattua hyvää mieltä.

8. Joulupukki ja noitarumpu (1996). Mahtava Mauri Kunnaksen kädenjälki näkyy tässä animaatiossa. Svengaavaa musiikkia.


Näistä muut ihmiset jostain käsittämättömästä syystä pitävät ja minua ne kuvottavat:

1. Yksin kotona (1990) + jatko-osat. Aivan puistattavan tekohauska.

2. The Grinch (2000). Mitä hittoa tästä pitäisi edes sanoa? Outo vihreä ylikasvanut kissa vittuilee jouluna.

3. Elf (2003). Will Ferrell. Ei tarvinne muuta sanoa.

4. Bad Santa (2003). Alkkispukki riehuu ja kiroilee. Hohhoijaa kuinka rohkeaa ja erilaista.

5. Muppettien joulu (1992). Ei, ei, ei. Siis ihan vaan EI.

6. Isäni on turbomies (1996). Iso-Arska pelastaa joulun. Mukana pakkosöpö pikkupoika ja alleviivatun "hauskoja" kohtauksia.

Tuntuu siltä, ettei muutaman viime vuoden aikana olisit tullut lainkaan uusia joululeffoja. Miten se on mahdollista? Vai olenko vain missannut ne kaikki? Auta minua saamaan lista kattavammaksi ja jätä kommentti omasta suosikistasi!

Raakaa kalaa ja riemullisia käsityölöytöjä

On syyslomaviikko. Se ei tietenkaan eroa kouluviikoista mitenkään, paitsi niin, että tulee halu syödä lounaaksi jotain muutakin, kuin epämääräisiä lihapullia ja klimppispagettia.

Suunnattiin tyttöjen kanssa kaupungin parhaaseen japanilaismestaan Marusekiin. Nautiskeltiin oikein pitkän kaavan mukaan sekä misokeitot, nuudelisalaatit, makit, nigirit että jälkkärikahvit suklaan kera. Vaihtelu virkistää! Nyt ehkä jaksaa taas mutustella tasaisen mautonta yliopistoruokaa taas muutaman viikon ajan.

Sushien jälkeen pistin oikein supervillin vaihteen silmään ja menin Anttilaan. Siis Anttilaan!! Gud vad spännande! En ollutkaan käynyt tuossa suosikkikaupassani yli vuoteen.

Olen ehkä potentiaalisesti maailman tylsin ihminen tämän myöntäessäni, mutta minusta Anttilassa on hauskaa. Ihan oikeasti. Onneksi tätä blogia lukee ehkä kaksi ihmistä, niin että tämä tieto ei leviä yleiseen julkisuuteen.

Minusta on kiva kierrellä siellä ympäriinsä ja katsastaa uutuudet meikki- ja hiustuoterintamalla. On kiva bongailla tarjouksia ja harkita ostoksia. On kiva katsella niitä käsittämättömän rumia vaatteita ja yllättävän hienoja kenkiä. Mutta kaikkein parasta on huristella rullaportailla yläkertaan sisustusosastolle.

Löysin rumien muovisten joulukippojen ja haarukkatarjousten välistä tämän joulun toivelahjani. (Tai no ollaan nyt rehellisiä. Löysin yhden niistä. Minulla on tänä vuonna erityisen paljon toiveita, sillä suuri osa tavaroistani on mystisesti lähtenyt kävelemään.)

Nyt siis kaikki tontut korvat hörölle. Minä aivan ehdottomasti haluaisin ensi vuonna nautiskella aamukahvini tästä sesonkimukista:

...Paitsi että äsken kun googlettelin tuota sesonkimukin kuvaa netin syövereistä, törmäsin VIELÄ astetta ihanampaan mukiin. Jostain syystä Stockmannilla on tänä vuonna joku oma juhlavuosimuki. Se on ehkä hienoin muumimuki koko muumimukien historiassa. Pakko saada!

Hirveää, kun maailmassa on niin paljon ihania tavaroita, mutta joulu on vaan kerran vuodessa. Enkä nyt edes muista, olenko ollut mitenkään erityisen kiltti ja ihana tänä vuonna. Se vissiin selviää sitten parin kuukauden päästä.

No mutta oli miten oli, mukit jäivät vielä kaupan hyllyille odottelemaan. Sen sijaan täysin laukkuni tarjoushintaisilla lankakerillä. Kämppis kärsii mystisestä villa-allergiasta, joten hamstrasin mukaani silkki/mohair/akryyli/puuvilla -lankoja. Sormia syyhyttää päästä luomaan itselleni uutta talvigarderoobia. Pistinkin virkkuukoukun jo heilumaan ja sain ensimmäisen käsityön valmiiksikin. Tosin puolivälissä työtä tulin ajatelleeksi, että pylvässilmukan luultavasti pitäisi jotenkin etäisesti muistuttaa pylvästä, ei luikertelevaa matoa. Mutta mitäs pienistä, ohjeethan on tehty sovellettaviksi. Vai?

Marjapuuronvärinen mohair on tämän hetken suosikki! Siitä valmistuu toivottavasti tämän talven ihanin myssy.

Sinikeltaista joulurauhaa!

Nythän on jo aivan normaalia alkaa haikailla joulua. Ulkona on usein pimeää ja kylmää = joulunodotuksen aloittaminen hyväksyttyä.

Koska itse olen henkisesti noin yhdeltä neljäsosaltani svensson, on aivan luonnollista, että kohdistan jouluhaikailuni Ikeaan. Halpaa ja helppoa.

On jo aivan suunnaton halu päästä koristelemään kotia överipunaisin yksityiskohdin ja mauttomin jouluvaloin. Haaveilen outojen marttaniksien toteuttamisesta (imuroi lattialta glögimaustetta ja kotisi tuoksuu ikuisesti joululta! tee itse sitruunasta ja etikasta oma pesuaineesi ja hohdat hyvää tahtoa uuteen vuoteen saakka!) ja jouluruokareseptien testaamisesta. Oi kotitekoinen juusto, kuinka olenkaan sinua kaivannut!

Mutta ensin siis ne joulukoristeet. Tällä hetkellä minulla on
1. punainen kaitaliina
2. second handina eräässä muutossa kaapin päältä löydetty sydänkynttelikkö
3. taito askarrella ikkunaan lumihiutaleita

Hmmm. Ei kovin lupaavaa. Mutta kaikeksi onneksi minulla on myös
4. intoa ja osaamista
5. suunnitelmia
6. myötämielinen kämppis
7. nettikuvastot

Ikean joulu näyttää tänä vuonna esimerkiksi tältä:

On punavalkoisia kulhoja, jotka ihan selvästi kaipaavat sisäänsä neilikoilla koristeltuja appelsiineja ja epätodellisen punaposkisia omenoita. On ihanan erilaisia joulupalloja, jotka voisi sijoittaa parvekkeella pian nököttävän joulukuusen oksille. On sympaattinen tähtikulho, jonne voisi sujauttaa itsetehtyjä nekkuja ja pähkinäsekoitusta. Ehkä kuivattuja hedelmiäkin. Sitten tarvittaisiin vielä pari ystävällisesti hymyilevää tonttua kipon reunalle vartioimaan. Ja lisäksi on parasta joulupaperia - tavallista ruskeaa ja punaista. Niitä voi koristella aivan mielinmäärin erilaisilla korteilla, piirrustuksilla, lehtileikkeillä, narunpätkillä ja tarroilla... Päässäni surisee jo uusia paketointi-ideoita. Tämän vuoden avainsanat ovat joulupukki ja kakkupaperit. (Joo, ei se ollut vitsi.)
                                    Ja mitäs sitten vielä.Hyasintit ja joulukaktukset ovat ihania, mutta innostuin ylläripaljon myös näistä vähän erilaisista joulukasveista. Tyylikästä ja simppeliä, sopivat rauhoittamaan krääsämerta.
Ja parvekkeelle on ihan pakko saada lyhty tai pari. Ja kynttilöitä. Ja kanervia! Ja joulunalusajan käsityöprojektina voisin puuhailla jotain noiden Ikean pehmokoristeiden tapaista. Kangaskaupasta muutama ihana kangaspala kainaloon ja ompelukone laulamaan. Loihdin vielä koko olohuoneen levyisen, nurkasta nurkkaan ulottuvan jouluviirin!

Vaikka ehkä odotan ensin, että saa sen halloweeninkin pois alta...

Varaslähtö hullutteluun

Nyt kun asun kivenheiton päässä keskustasta, elän entistä enemmän ajan hermolla, halusin tai en. Tällä viikolla esimerkiksi pärähtää käyntiin suomalaisten vedätyksen suurjuhla Hullut päivät. (Galna dagar!) Jos oikein mehukkaasti on mummoja liikenteessä, saattaa jono silloin keskiviikkona aamuseiskalta kiemurrella aina meidän kotiovelle saakka.

Ajattelin etsiä tietokoneongelmaani ratkaisua keltaisesta kuvastosta. Ja kas, heti ensimmäisellä aukeamalla se minua odottelikin. Läppäritarjous. Fujitsun Lifebook, pärähtävään hintaan, vain 499! Eikun tuotetiedot Googleen. Pian selvisi, että Lifebook on vissiin juuri sitä mitä tarvitsen: näppärä peruskone, joka pyörittää niin facen, bloggerin kuin satunnaiset deeveedeetkin.

Merkitsin jo (vara)kalenteriini keltaisin pölkkykirjaimin Osta tietokone Hulluilta päiviltä, kunnes tulin ajatelleeksi, että Stockmann ei nyt yleisesti ole mikään köyhän opiskelijan vakioshoppauskohde. Hinnoissa tuppaa olemaan joku outo suomenruotsalaislisä. Myyjät on vimpan päälle puleerattuja ja tunnelma vähän nihkeä. Välillä tuntuu, kuin Stockkalla vallitsisi mystinen pukukoodi, johon ovat päässeet vihkiytymään vain harvat ja valitut. Joten oliko tässä ostosreissussa sittenkään mitään järkeä?

Ja eikun takaisin nettiin. Nopea surffaus osoitteeseen vertaa.fi ja kas - siellähän selvisi, että samaa Fujitsun läpyskää myydään esimerkiksi seedeeonissa reilut 150 euroa halvemmalla. Hoh hoijaa. Pidä keltaiset haamusi Stockka, minua et enää huijaa!
(Paitsi että sieltä saisi nyt taas niitä Snö of Swedenin koruja....)

Klik klik klik. Sinne meni tilaus. Nyt pitäisi uuden tietsikan ilmestyä lähipostiin jo viikon sisällä. Ah! Ehkä sen jälkeen saatan esim päivittää tätä blogiakin joskus. Nyt pitäisi enää ratkaista, että millä hiton taikatempulla saisi houkuteltua ne vanhat tiedostot sieltä koneen uumenista takaisin päivänvaloon. Sikäli, kun ne päivänvaloa edes kestävät.

Loppuun vielä pari mihinkään liittymätöntä syyskuvaa. Ihan vaan siksi, että kuvatkin ovat viime aikoina olleet niin paitsiossa.

Anna teki meille terveellistä iltapalaa.

Miksi syksyllä ylipäänsä jaksaa elää: kynttilöiden ja mandariinien voimalla.

Zorron yöstä nouskaa

Ny selvis sitten, että mistä kenkä puristi. En ollut nähnyt aurinkoa noin kahteen viikkoon. Tänä aamuna tuo ihana, ihana aurinko porotteli pontevasti jo aamukaffesta lähtien. Ah. Tunnelmaan sopivat myös kynsien kirkkaankeltainen lakka ja aamiaispöydän pirskahtelevat mandariinit.

Hyppäsin pyörän satulaan ja poljin extrahitaasti pitkin Tampereen keskustaa. Jäin hetkeksi Laukontorille istuskelemaan laiturille ja tuijottelemaan Pyhäjärven helkkyvää pintaa. Ihmiset olivat omituisen hyväntuulisia ja vanha kurttuinen ukkeli istui viereeni mato-ongelle.

Jatkoin matkaa kohti Metsoa. Reitti kulki sattumalta eurooppalaisen ruokatorin lävitse. Oli oliiveja ja patonkeja ja herkkutoffeita ja sinappeja ja tuoksuvia saippuoita (vaikka en kyllä itse henk.koht valitsisi niitä ruokapöytääni.) Ja taas niitä samoja hyväntuulisia ihmisiä. Kukaan ei esim lyönyt minua, vaikka olin pyörällä liikenteessä. Sitäkin nimittäin saattaa Tampereella tapahtua...

Metsossa taas sattui olemaan ystävyyskaupunkien esittelypäivä. Pikkuisten pöytien ylle oli pingotettu eri maiden lippuja ja sekamelskainen puheensorina täytti yleensä niin hiljaisen kirjastoaulan. Svensson-tutkani bongasi huoneen perältä melko mukavan näköisen sinikeltaisen ristilipun. Hivuttauduin muka välinpitämättömästi lähemmäs ja silmäilin pöydällä lojuvaa esitetarjontaa.

Ja kuinkas sitten kävikään. Nyt pohdiskelen kiivaasti pitäisikö liittyä mukaan Pohjola-Nordenin nuorisoliittoon ja alkaa taas verestää sisäistä svenssoniani. Kyllä sitä tyyppiä ehtikin tulla jo ikävä.

No, Metsosta lähdin sitten pääkoppa suunnitelmia kihisten ja Marimekon olkalaukku täynnä luettavaa niiden pitkien syysiltojen varalta. Vielä pieni koukkaus kirpputorille ja sitten ahkerasti yliopistolle bloggaamaan kirjoittamaan esseetä.

Vaikka ehkä saattaa käydä myös niin, että siirrän tuota supermielenkiintoista esseen kirjoittamista vielä huomiseen, ja keskityn tänään askartelemaan valokuvakirjaa Ruotsissa näpätyistä valokuvista. Ifolorilla meinaa on alennuspäivät parhaillaan menossa, kannattaa tsekata.

Kun Tampere ei riitä

Tympeänharmaita aamuja. Kelmeänkalpeaa valoa ja ikkunalautaan rummuttavia sadepisaroita. Jännittäviä päätöksiä: laittaako ruispuikulan päälle kurkkua vai tomaattia? Entä itsensä päälle farkut ja kauhtuneen kirpparitunikan vai mustan trikoohameen ja ysikytluvulla neulotun villapuseron? Vaikka mitäpä väliä sillä oikeastaan edes on, kun koko komeus pitää kuitenkin kääriä kaksi metriä pitkään huiviin. Niskaan vielä keltainen sadetakki ja jalkoihin lonksuvat kumisaappaat. Riemukasta.

Jännä juttu, mutta nyt tekisi taas mieli lähteä lomalle. Jonnekin, missä aurinko paistaa juuri sopivan paljon (+28c), pieni tuulenvire heiluttelee niskahiuksia ja meri kimmeltää epätodellisen turkoosina. Siellä lounaat koostuisivat kypsänmakeista hedelmäherkuista, juustosta ja rapeakuorisesta tuoreesta leivästä. Iholla tuoksuisi aurinkorasva ja lämpö ja varpaanvälit olisivat täynnä hiekkaa.

Voi tätä kaukokaipuun määrää. Haluan läpsytellä varvastossuissa pitkin rantabulevardia hämärtyvässä, lämpimässä illassa. Haluan kietoa ranteeseeni naurettavan nahkanaruista, simpukoista ja lasihelmistä askarrellun matkamuistorannekorun. Haluan siemailla kylmää, tuorepuristettua hedelmämehua ja sukeltaa suolaisiin aaltoihin.

Tampereella ei ole tarjota sitä, mitä nyt haluaisin. Täällä on ruotsinläksyjä ja tiskivuoria.

Kyllä minä yritän sinnikkäästi. Nytkin on tiskit jo pesty ja pesukone hurraamassa. Pannukakkutaikina odottelee keittiön pöydällä ja kirjastokortti lupailee ilmaisia kulttuurielämyksiä.

Mutta kun ei se ole sama asia.