Oi joulu joulu

Alan pikkuhiljaa vaipua jonkinlaiseen sokerikuorrutteiseen horrokseen. Aivosolut joutuvat koetukselle vain silloin, kun pitää aamupalapöydässä päättää laittaako joululimpun päälle kinkkua vai graavilohta.

Olin etukäteen jännittänyt, miltä tämän vuoden joulu oikein tuntuisikaan. Ehkä senkin takia hössötin etukäteen extrapaljon. Kaivoin joulutunnelman esiin väkisin ja vakuutin itselleni hampaat irvessä ja kulmakarvat glitterissä, että kyllä tästäkin joulusta ihana tulee. Pakko tulla!

Turhaan huolehdin.

Ei joulu voi olla kuin ihana. Ja vaikka joulupöydän äärellä onkin tänä vuonna kolme ihmistä vähemmän, ei sekään kuitenkaan haitannut. Ne jäljelle jääneet kun kuitenkin sattuvat olemaan maailman parhaimpia. Ja sen yhden muilla mailla seikkailevan joulukarkurinkin kanssa kokoonnutaan viettämään huijausjoulua joskus helmikuun kieppeillä. Hah!

Ilmeisesti minä olin viime vuonna ollut oikein erinomaisen kiltti. Niin kuin aina, totta kai. Rapisevien käärepaperien alta paljastui kassikaupalla ihania lahjoja. Nyt vaan mietityttää, että miten ihmeessä saan kaiken raahattua takaisin Tampereelle. Ei siihen upouuteen luxemburgilaiseen käsilaukkuunkaan kovin paljon joululahjasuklaata mahdu.

Ja taas tuli muuten todistettua sekin, että blogin pitäminen on kaikin puolin järkevää toimintaa. Tietotekniikkatontut olivat käyneet tarkastelemassa toivelistaani oikein antaumuksella. Kiitos teille tontut. Olette ihania.

Itsekin tulin piilottaneeksi kuusen alle yhden jos toisenkin paketin. Paketointiteemaksi valitsi jälleen voimapaperin ja pienten lappusten silppuamisen.

Niimpal kauhiast pakettei

Ylimpänä vasemmalla komeilee se lahja, jonka kävin viemässä Tampereen Joulupuu-keräykseen. Toivottavasti tuntematon joulunjuhlija ilahtui antamastani paketista. Väkersin oikein virkatun rintaneulankin persoonallista otetta tuomaan.

Nyt en jaksa enää kauempaa istuskella tässä koneella. On liian kiire syödä lisää herkkuja ja maata sohvalla tyytyväisessä horroksessa, uusi joululahjakirja aivan käden ulottuvilla. Kuvat siis puhukoon puolestaan. Minä jatkan lomailua.

Ylitin itseni ja leivoin porokeksejä. Äidinäidin vanhalla, saksalaisvalmisteisella pikkuleipäautomaatilla tietysti.

Porokeksejä tehdessä meinasi lähteä sekä hermot että nahka sormenpäistä (tulikuuman suklaamössön takia), mutta tulipahan tehtyä. Jotenkin nuo minun keksinimöykkyni eivät ihan näyttäneet samalta kuin tuossa ohjekirjasessa. Ranneliikkeestäkö se lieni kiinni?

Äiti taas tekaisi sydämellisiä pipareita ja isosisko kanelivalkosuklaamuffineja.

Reiällinen sydänpiparimuotti oli mahtava idea, mutta käytännössä pienempi sydänkolo paisui uunissa epämääräiseksi möykyksi. Tyylikästä.

Joulurauhanjulistukseen tuli ihan parisen tyyppiä.

Joulurauhaa hakemaan oli taas tullut suunnilleen koko Turku. Miten se aina onkin yhtä ihanaa värjötellä Vanhalla Suurtorilla satojen muiden ihmisten väliin sulloutuneena? Kaikkein parasta on jäädyttää nenä ja varpaat oikein antaumuksella, ja suunnata sen jälkeen pikavauhtia kotiin hörppimään kuumaa glögiä.

Kotona oli liikuttavan jouluinen tunnelma.

Kodin joulukoristeet ovat säilyneet samoina niin kauan kuin muistan. Tonttu Torvinen urkkii, kurkkii ja vakoilee joulupuun oksilla vuodesta toiseen. Päiväkodissa ja kuvataidekerhossa äherretyt tontut ja muut härpäkkeet pääsevät kunniapaikoille komeilemaan. Ei sitä aina tarvitse olla niin tyylikästä. Varsinkaan, jos sammutetaan valot ja tunnelmoidaan takkatulen ja kynttilöiden ääressä.

Aattoillan jälkeen maisemani on ollut suunnilleen tällainen.

Aattona keikistelin mustassa mekossa ja teeskentelin olevani sivistynyt. Ja heti sen jälkeen kiskaisin päälleni pingviinihaalarit ja villasukat. Ah. 

Se o moro

Sanoin Tampereelle morot ja vaihdoin täräyttävän työläiskaupungin hienostuneeseen historiakaupunkiin. Turku oi Turku. Kuinka kiva olla taas oikeasti kotona.

Kuviakin olisi viime päiviltä. Paketointiniksejä, Joulupuu-keräystä, himmeässä valaistuksessa napattuja tunnelmointiotoksia. Mutta fiksusti jätin kännykän laturin sinne väärään kaupunkiin, ja nyt en saa kuvia ulos puhelimesta.

Ehkä se on merkki siitä, että nyt alkaa rauhoittumisen aika. Kaikki tekniset vempeleet saavat minun puolestani vaipua hetkiseksi sinne talviunille. Minä luen kirjoja ja kudon villasukkia ja leivon poropikkuleipiä. Ja ihan ilman Facebookia.

Muumeista ja muminasta

Kävin puheterapeutilla. Oli pakko saada jotain faktoja siitä, että kuinka pahasti se ääni nyt sitten narisee ja voiko sille asialle jotain tehdä.

Tuomio kuului seuraavasti:
+ hyvä, luonnollinen intonaatio
+ selkeät vokaalit
+ konsonantitkin kohdillaan. (jopa se sössöttämiseen taipuva s-kirjan oli "normaalin rajoissa".)
+ ajatusta ja tunnetta mukana äänessä, ei pelkkää ääneenlukua paperista.
+ ääni pysyy samanlaisena eri esitysmuodoissa, eli uutiset, juonnot ja reportaasit tulevat kaikki samalla, luonnollisella äänellä.
+ kaunis resonanssi. (??)

Mutta sitten toisaalta:
- täysin väärä hengitystekniikka, josta johtuu
- ihan liian kireä ääni, joka näkyy erityisesti
- äänteiden kiristymisenä lauseiden loppua kohden.
- samasta syystä myös matalat äänteet puuttuvat puheesta, niille ei ole "tarpeeksi happea".

Läksyksi sain lukea ääneen satukirjoja. Mahtavaa, hulluuspisteet ropisevat tilille kun yksinään lukee itselleen iltasatuja suureen ääneen. Kaikki mun satukirjat tosin ovat ruotsiksi. Haittaakohan se?

Kaikenkaikkiaan oikein hyvä tuomio. Terapeutti oli varma, että kireyden saa pois äänestä melko helposti, jonka jälkeen äänihuulet eivät pingota niin sairaasti ja puhumisesta tulee miellyttävämpää.

Ennen kuin menin tuolla muminatohtorilla käymään, kipaisin aamutuimaan sinne Stockmannille. Olin ajatellut, että ovien takana kärkkyisi pari hullua muumifania mukinkuvat silmissä kiiluen. Olin väärässä.

Kadulle oli ahtautunut varmaan reilut satakunta ihmistä. Kyynärpäätaktiikkaa käytettiin jo siinä vaiheessa, kun ovet vielä olivat visusti lukossa. Ja kun ne sitten aukesivat, alkoivat parikymmentä ekaa kärkkyjää juosta täysillä kohti rullaportaita, jotka pian olivatkin aivan tukossa.

Eräskin älypää päätti ettei mitenkään voi odottaa rullaporrasjonossa omaa vuoroaan, vaan alkoi harppoa viereisiä, väärään suuntaan rullaavia portaita ylös. Tyypillä oli massaa sen verran, etteivät jalat nousseet tarpeeksi lennokkaasti ja naamalleenhan se sitten päätyi niihin portaisiin. Muumit tai henki?

Kun itse pääsin mukiapajille, aloin hieman tajuta, miksi ihmiset olivat niin paniikissa. Mukit hupenivat melkoista vauhtia. Se johtui siitä, että trokarit lastasivat sylin täyteen mukeja. Tai sitten ne ehdottomasti halusivat aamupalapöytäänsä 12 samanlaista muumimukia. Huh, mitä porukkaa.

Mutta sain kuin sainkin oman ihanaisen hattaranvärisen keräilymukini. Kyllä nyt kelpaa hörppiä kuumaa kaakaota.

Heja Lusse!

Jonkun pitäisi olla täällä leipomassa mulle kirkuvankeltaisia sahramipullia Lucian kunniaksi. Eikä lasi jääkylmää maitoakaan tekisi pahaa. Kaikkein ihaninta olisi, jos ne pullat vielä muotoiltaisiin ruotsalaisittain sellaisiksi käsittämättömiksi, s-kirjaimen muotoisiksi pötkylöiksi.

Mutta kun ei niin ei.

Sen sijaan istun tässä koneella ja koetan kirjoittaa lukukauden viimeistä esseetä. Sen naputteleminen venyy kuin tuo äskenmainittu olematon pullataikina. Ja bonuspalkintona päässä on soinut taukoamatta ruotsalaislasten ikisuosikki, Lucia-pilalaulu.

Sankta Lucia, 
lopporna kliar.
Skänk mig en tia,
så slutar det klia.
Tian var trasig,
Lucia blev knasig.
Sankta Lucia,
Sankta Lucia.

Mutta vähän riemua tähän arkiseen raadantaa tuo se, että parissa päivässä rekisteriin tipahti 16 opintopistettä. (Ja vähän myös se, että löysin kirpparilta ihanan Hanna Sarénin puuvillatunikan.)

Kilisee kilisee jäätyneet varpaat

Olen pahoillani, että olen kehittänyt riippuvuussuhteen joululaulusanojen väärinkäyttöön blogiotsikoissani. Luulen kuitenkin taudin olevan melko kausiluonteinen. Parin viikon päästä oireet lienevät kadonneen täysin.

Eilisiltana kyseenalaistin ammatinvalintani taas kerran. Seisoin Stockmannin kulmalla luuytimiä myöden jäässä ja yritin saada selvää, mitä muistiinpanoissani taas oikein lukikaan. Se oli hieman haastavaa, kun vaakasuora räntäsade terrorisoi sekä paperia että silmälasejani. Selkä painui notkolle kannettavan radiolähettimen painosta ja mikrofonia pitelevät sormet kangistuivat punaisiksi jääpaloiksi.

Ja muutenkin tuntui hieman turhalta paarustaa keskustaan asti lukemaan se lyhyt monologini. Kun olisihan siellä toimituksessakin niitä studioita ollut...

Mutta olipahan taas kokemus. Ja suoran lähetyksen aiheenahan oli tietysti maailmanloppu, että sinänsä fiilikseni sopivat aiheeseen täydellisesti.

Meinasi vaan väkisinkin alkaa pikkusen naurattaa, kun näin millainen huippumoderni kalusto Tampereen ainoalla paikallisradiolla oli keskustaan jalkautuville reportereille tarjota.

Tekniikan ihme sekä ahkerat toimittajat räntämyrskyssä.

Ja huom huom. "Muista sitten seistä niin, että lähetyslaukun antenni osoittaa toimitukseen päin. Muuten ääni ei välttämättä kanna tänne saakka."

Ohjelmasta tuli lopulta melkoisen levoton, kun reportterit pakenivat sisälle kauppaan, studiohaastattelija joutui improvisoimaan suurimman osan jutustaan ja juontajat hukkasivat punaisen langan siinä vaiheessa, kun maailmanloppukeskustelu siirtyi vertailemaan delfiinejä ja pandoja.

Jos kiinnostaa, niin mahtiohjelma uusitaan vielä kahdesti, 21.12 ja  31.12. Olettaen tietysti, että maailmanloppu ei tule ennen sitä. Ei se ainakaan tänään tullut, vaikka oli maaginen hetki, 12.12.2012 ja kello oli 12.12.

Ja mitä minä sitten tein tuona historiallisena ajankohtana? Seisoin ruokajonossa ja kauhoin tulista kalkkunakastiketta lautaselleni. Eikä se ruoka ainakaan ollut mitenkään extraherkullista.

Ihan muutaman päivän päästä karistan tämän kylän lumikokkareet jaloistani, ja matkaan kotiin pariksi viikoksi. Olen koettanut tehdä kaikenlaista pientä mukavaa näinä viime päivinä. Ehkä onnistun kehittämään pienen koti-ikävänkin sillä aikaa, kun olen poissa?

Kämppikselle askarrellut synttärilahjapossumagneetit. Itsenäisyyspäivän rakentava kritiikki -noutopöytä. Kotipihalle parkkeerattu iloinen auto. Sekä vähän joulusalaisuuksia.

Tule joulu kultainen ja päästä minut pahasta.

Viimeinen kouluviikko. Viimeinen kouluviikko!! Niin ihanaa, mutta niin tajuttoman kamalaa. On suunnaton hinku saada hoidettua kaikki epämiellyttävät asiat pois alta ennen joululomalle siirtymistä, mutta minkäs teet, kun aikaa on jäljellä enää muutama päivä...

Vaikka eihän tässä tarvitse enää kuin kirjoittaa valmiiksi yksi työraportti. Ja yksi essee. Ja yksi luentopäiväkirja. Ja yksi harjoitustehtävä pitäisi myös rustata. Pistaa cv ja työhakemukset ajan tasalle ja lähetellä niitä ympäriinsä. Soittaa pari puhelua niihin töihin liittyen. Varata aika sieltä hiton puheterapiasta ja käydä kuulemassa tuomio. Ai niin ja parin opettajan kanssa pitäisi jutella opintopisteasioista....

Argh.

Odotan jo kieli pitkällä lauantaita. Mennään yhdessä opiskelukaverien kanssa syömään sen kunniaksi, että ollaan jälleen kerran yhdessä selvitty yhdestä lukukaudesta. Mielenterveyskin on tallella ja tulevaisuudensuunnitelmat valoisia. Hämmästyttävää.

Sunnuntaina pakkaan matkalaukun täyteen vilinää ja vilskettä ja helinää ja helskettä. Joulun taikaa ja hankia korkeita nietoksia.

No ei. Ehkä pakkaan vähän alusvaatteita ja villasukat. Ja muutaman paketin. Mutta joka tapauksessa suuntaan kotikonnuille. Vakaava aikomuksena on viettää pari viikkoa vaakatasossa viltin alla koira sylissä ja suklaata suussa.

Ensin pitää kuitenkin jaksaa tämä viikko loppuun asti. Asiaa tietysti auttaa vaivihkainen jouluhössötys aina, kun siihen on pieninkin tilaisuus. Pari päivää sitten käväisin kaverin kanssa Design-joulutorilla. Olisin voinut ostaa kaiken.

Oli kyl niimpal kauhiast kaikkee.

Viime aikoina minulle on tullut omituinen hinku ostaa kortteja. Muistan joskus pienenä keränneeni valokuva-albumin täyteen Tiimarista ostettuja postikortteja (jotka esittivät joko koiranpentua, kissanpentua tai hevosta. Enkä ole ikinä edes pitänyt hevosista.), mutta nyt tämä kortinkeräyshinku on iskenyt uudelleen. Voisin tapetoida seinäni sympaattisin pahvikortein. Mitä lapsellisempia, sen parempi.

Jostain syystä himoitsin myös tuollaista pipopäistä naisprofiilia. En todellakaan ymmärrä miksi. Missä sitä muka edes käyttäisi?

Kaikki mulle heti nyt! Varsinkin Brad. (Tiiän että Brad alkaa naurattaa ainakin yhtä isosiskoa. Että terkut vaan sinne.)

Aivan ihania olivat Kooky Gemsin muovihärpäkekorut! Hipelöin varmastikin epäilyttävän pitkään hopeanauhassa roikkuvaa villakoirariipusta, ja yritin sieluni silmin nähdä, sopisiko se yhteen villapaitojeni kanssa, mutta en sitten raaskinut kuitenkaan kotiuttaa hauvelia.

Ehkä ne kotona odottavat kolme kappaletta kuitenkin riittävät tähän hätään.

Jälkikirjoitus

Pakko tulla pikaisesti kertomaan hämmentävästä välikohtauksesta jouluostoksilla.

Harhailin päämäärättömästi Tampereen sympaattisella joulutorilla ja katselin parhaillani hunajakojua (*), kun viereeni ilmestyi tyhjästä kovaääninen, harvahampainen metriheikki. Keskustelumme sujui näin:

Metriheikki: Tänään on paras päivä, koska mulla on päällä kaikki mun suosikkivaatteet. Eli mun tonttulakki ja Batman-sukat.
Minä: Öööö, ai sehän on kivaa.
Metriheikki: Tiesitkö, että nyt jouluun on kaksi viikkoa ja kaksi päivää?
Minä: Juu, tiesin.
Metriheikki: Mutta se ei ole sama asia kuin kaksikymmentä kaksi päivää.
Minä: Niin, ei olekaan.
Metriheikki: Moikka!
Minä: No moikka.

Olen näin jälkeenpäin miettinyt, että olikohan se joku joulun henki? Ainakin sillä oli se tonttulakki ja punamusta haalari. Ja ilmeisesti myös Batman-sukat.

(*) Miksi joulutoreilla AINA myydään hunajatuotteita? Mitä tekemistä hunajalla ja joululla on keskenään? Mikäli joku ehdoin tahdoin haluaisi vetää sokeriöverit jollakin makealla tahnalla joulun aikoihin, niin eikö siirappi olisi paremmin sesonkiin sopiva tuote?

Lyödäkö rahoiksi muumeilla?

Joskus on mahtava pitää tällainen lauantai. Nukkua niin hävyttömän pitkään, että kaikki viikon aikana kerääntyneet unihiekkavarastot kertakaikkiaan valuvat tyhjiin. Siemailla kaikessa rauhassa aamukahvia ja tankata itsensä täyteen maksamakkarasuolakurkkuvoileipiä. Istahtaa koneelle surffailemaan itsensä täyteen innostusta ja inspiraatiota.

Kohta lähden käpsyttelemään kaupungille. Käyn ehkä kirjastossa, käväisen Sokoksella ihmettelemässä joulusuklaavuoria ja kiertelen Anttilassa bongailemassa huonoja tarjouksia. Ihailen Stockkalla käsittämättömän muotoisia joulukuusenkoristeita (muffinssi?? lepakko?? haitaria soittava mäyrä??) ja palailen sitten kotiin paketoimaan joululahjoja ja askartelemaan pakettikortteja.

Sen jälkeen alkaa ovikello soida, ja muutama ihana tyyppi tulee tänne meille siemailemaan punkkua ja syömään juustokakkua, jonka rasvaprosentti on suunnilleen 95. (Loput on sokeria.)

Illalla lähdetään kämppiksen syndejen kunniaksi pyörähtelemään yökerhoon, jonka nimi on lupaavasti Ilona. Tämä päivä ei voi olla kuin hyvä.

Ja mikäli luulitte, että tämä postaukseni ei mitenkään liity sille annettuun otsikkoon, olitte väärässä.

Muistatteko, kun joskus haikailin tätä Stockan juhlavuosimuumimukia?



No, sitten kävi ilmi, ettei sitä tietenkään enää saa mistään. Suosittu kun oli.

MUTTA sain juuri selville, että tätä olisi tulossa viimeinen lisäerä myyntiin kaikkiin Stockmanneihin 14.12 kello yhdeksän nolnol. Pitäisikö mennä mukaan ryysäämään? Ensinnäkin siksi, että tuo muki on maailman ihanin. Mutta toisekseen siksi, että kolmenkympin mukista maksetaan jo nyt nettipalstoilla kolminkertainen hinta. Entäs sitten viiden vuoden kuluttua? Tai kymmenen?

Hiljattain uutisoitiin siitäkin, kuinka Fazerin juhlamuumimukista maksettiin huutokaupassa reilut kolme tonnia. Hmmm....

Joulupinnistelyä

Inhottaa olla näin synkissä fiiliksissä koko ajan. Tuntuu kuin menisi ihana joulunodotusaika ihan hukkaan. Haluaisin vain uppoutua täysin sydämin siihen hattaraiseen jouluhöttötunnelmaan, ja kuunnella Jouluradiota kunnes kulkuset kilisee ulos korvista.

Vaikka kai sitä saa antaa itselleen aikaa olla surullinen. Ja onhan niitä pieniä ilon hetkiäkin aina välillä. Esimerkiksi tänään, kun matkalla kuntosalille auringonnousu värjäsi kimmeltävän lumimaiseman vaaleanpunaiseksi. Tai se, kun Stockmannilla oli yllättäen väljää ja sain katsella joulukoristeröykkiöitä kaikessa rauhassa. Eikä yliopiston ruokalan kuskuspihvit avokadolimekastikkeella olleet myöskään yhtään hassumpia.

Kyllä se hyvä tunnelma sieltä vielä palautuu.

Tänään pistin vihdoin joululahjatyöpajan pystyyn. Tällä hetkellä tulos on melko...mielenkiintoinen. Idea oli jälleen hyvä, toteutus taas tutusti hieman ontuvampi. Kuvia on luvassa sitten aattoillan jälkeen.

Joulun tunnelmaa on alkanut hiipiä kotinurkkiinkin. Olen koettanut käyttäytyä (esi)merkillisesti, nyt kun kämpässä kiertelevät sekä tontut että joulupukki.

Pikkuinen joulukuusi on koristanut huonettani jo vuosien ajan. Ja yhä vaan tykkään siitä! Se on niin....muovinen! <3

Huijasin ja sytytin adventtikynttelikön kaikki neljä kynttilää kerralla heti joulukuun alussa. Näin radikaali minusta on tullut.

Hra Joulu sekä puolukka-karpalosuukot. Ja tietysti viime sunnuntain tärkein ohjelmanumero.

Söpön pikkuliinan bongasin muutamalla sentillä kirpparilta viime talvena. Fanitan erityisesti pohjoismaiden lippuja tuossa kuusessa.

Eteisessä vaeltaa tonttuparaati.

Tänään kohtasin rautatieaseman kieppeillä kaupan, joka saattaa hyvinkin koitua opintotukeni kohtaloksi. TIGER on tullut kaupunkiin! Muistattehan Tigerin? Sen uskomattoman krääsäkaupan, jonka takia matkalaukkuni joutui Göteborgissa vietetyn vuoden puolikkaan jälkeen melkoiselle koetukselle?

Kiitos kaikesta

Pienenä tyttönä minusta oli ihana mennä mummolaan.

Automatkalla painoin nenän kiinni ikkunaan ja tähysin silmä tarkkana ohi vilistävää maisemaa. Minulla oli siskojen kanssa kilpailu siitä, kuka ensimmäisenä näkisi mummolan keltaisen seinän vilkkuvan puiden välistä. Aika usein hävisin sen kilpailun

Kun auto kaartoi mummolan pihalle, aukeni rintamamiestalon ulko-ovi sillä siunaamalla sekunnilla. Mummo astui rappusille, kuivasi kätensä esiliinaan ja huusi tervehdyksiä jo ennen kuin ehdimme autosta ulos. Usein tervehdysten sisältö kuului että ”voi, voi, miten te nyt vasta tulette!” 

(Ja ei, sillä ei ollut mitään merkitystä, kuinka aikaisin aamulla karautimme pihamaalle. Aina mummo oli jo ehtinyt meitä ikävöidä ja odottaa.)

Mummolassa piti aina juosta kilpaa peräkammariin. Siellä oli maailman mahtavin huonekalu, pyörivä nahkainen nojatuoli. Jos potki jalalla seinästä vauhtia, tuoli kieppui ympäri niin hurjaa vauhtia, että mahanpohjassa huimasi. Oikeastaan seinää ei olisi saanut potkia, koska siitä saattoi jäädä rumia jälkiä. Aina minä silti potkin hieman, salaa. Eikä mummo koskaan suuttunut

Pienenä tyttönä minusta oli hauska leikkiä mummolassa.  Siellä saattoi rakentaa mummon papiljoteista ja hiusneuloista lehmiä. Tai pelata muistipeliä, jonka mummo oli tehnyt leikkaamalla vanhoja postikortteja kahtia. Joskus pappa soitti huuliharpullaan pieniä sävelmiä ja me taputimme tahtia vieressä.

Pienenä tyttönä muistan mummolan usein olleen täynnä vieraita. Mummo ei suurta vierasjoukkoa hätkähtänyt, vaan kattoi pöydän täyteen itse tehtyjä herkkuja. Karjalanpaisti komeili keskellä pöytää ja piirakoita leivottiin kokonainen vuori. Nirsona lapsena minä nyrpistin nenääni liian pehmeälle lihalle ja mökötin nurkassa. Äidin ja isän mielestä minun piti syödä sitä, mitä oli tarjolla. Mummo ei kuitenkaan kuunnellut heitä, vaan keitti lautasellisen makaronia ja heitti annoksen keskelle voisilmän. Itse hän ei malttanut istua alas ollenkaan. Ehkä kaikki aika meni siihen, että hän vispasi minulle välipalaksi raakaa kakkutaikinaa.

Mummon keittiön kaapissa oli metallinen purkki, joka jotenkin mystisesti oli aina täynnä karkkia. Samalla salaperäisellä tavalla myös pakastimesta löytyi loputon varasto Ville Vallaton – jäätelöpuikkoja. Coca-Colaakin mummo välillä hankki meidän lapsenlapsien iloksi, vaikka juoman nimi pistikin hänen kielensä solmuun. Kellarista haettiin milloin koka-kokaa, milloin kola-kolaa. Ehkä sen takia useimmiten juomana olikin Jaffaa.

Pienenä tyttönä pelkäsin mummon pihalla parveilevia isoja muurahaisia. Katsoin silmät pyöreinä, kuinka mummo antoi niiden kiipeillä pitkin nilkkojaan, ei tainnut ötököitä edes huomata. Mikä sankari!  Välillä mummo lastasi minut ja siskoni vanhoihin maitokärryihin ja työnteli meitä pitkin Vaskijärven hiekkateitä. Silloin eivät muurahaiset pysyneet perässä.

Pienenä tyttönä sain nukkua mummolan vintillä. Siellä lakanat tuoksuivat hyvältä ja olivat ihanasti kaikki eri paria. Siskojen kanssa tapeltiin siitä, kuka saisi sen kaikkein kauneimman kukkapeiton. Iltaisin minua saattoi itkettää, kun omassa peitossa oli vain rumia kukkia ja äitikin kaukana poissa. Silloin mummo silitti selkääni ja lauloi paimenpojasta ja tupakkarullista. Nuotin vierestähän se meni, mutta minä vaivuin pikkuhiljaa uneen. Ja aina kun aamulla heräsin, oli mummo jo keittiössä ottamassa tuoreita sämpylöitä ulos uunista.

Mummo nosti minut keittiöjakkaralle istumaan, antoi kuuman sämpylän käteeni ja palasi askariensa pariin. Välillä hän mutisi hiljaa itsekseen ja minua nauratti.

Nyt minä en ole enää mikään pieni tyttö. Vaan eipä ole enää mummoakaan.

Mutta  nämä muistot minulla ainakin on.

Ja porsaita äidin oomme kaikki.

Aina näin dagen efterin koittaessa sitä  muistaa, miksi niitä pikkujouluja juhlitaankaan vain sen yhden ainokaisen kerran vuodessa.

Hengasin Pocahontasin ja itsemurhapupun kanssa. Kuten aina.

Niin hauskaa oli, että heikottaa. Teemana oli piirroshahmot ja meikä meni sieltä, mistä aita on matalin. Omat kledjut niskaan, vanhojentasseissa debyyttinsä tehneet kultahanskaat käteen ja tiimarista yksi arkki mustaa huopaa. Huikea kissanaisasuni maksoi siis suurinpiirtein 1,20 euroa.

On se vaan kätevää olla kätevä.

Vanhaa sydäntäni kyllä suuresti ilahduttaa se, kuinka paljon opiskelukamut olivat asuihinsa panostaneet. Tosin sekä jolupukin vierailu että stand up-esitys menivät vähän ohi, kun keskityin arvailemaan, ketä ihmiset esittivät olevansa. Henkilökohtaiset suosikkini olivat hämmästyttävän aidonnäköinen Tintti ja ihanasti mätsäävät Tehotytöt. Lisäksi yritin koko illan saada selville, oliko paksuun valkoiseen pötkyläpukuun pukeutunut henkilö olevinaan hattivatti, minulle tuntematon animehahmo vaiko kenties tamponi. (Ei, en tiedä, miksi joku luulisi tamponin olevan piirroshahmo. Mutta siltä se puku erehdyttävän paljon näytti.)

Tänä aamuna ei ihan superpaljon tehnyt mieli raahautua poskia purevassa pakkasessa yliopistolle kuuntelemaan luentoa aiheesta radiojournalismista kirjoitetut oppikirjat suomeksi, englanniksi ja saksaksi. Lisäksi sain palautetta eilen toimittamistani radiouutisista. Hyvät kärjet ja asiallinen ote, mutta kun on se narina...

Olin melko varma, että en tule poistumaan hengissä siitä luentosalista, koska kuolen sitä ennen traagisesti joko haukotuksen pidättämisestä johtuvaan hengenahdistukseen tai vaihtoehtoisesti nestehukkaan. Päivän pelastus tuli onneksi aivan yllättäen vastaan yliopiston ruokalassa. Kinkkua ja imellettyä perunalaatikkoa! Oi onnen päivää! Suolaisen tankkauksen jälkeen jaksoin helposti kuunnella opettajan monologia vielä parin tunnin ajan. Sitten pakenin studioon editoimaan karmealla narinaäänelläni tehtyä puolen tunnin ohjelmaa.

No ehkä esillepano ei ollut paras mahdollinen. Mutta niin hyvää ruokaa!

Loppupäivän olen maannut enemmän tai vähemmän koomassa sohvalla. Huomenna on kuitenkin vapaapäivä! Tai siis ei ole luentoja. Tekemistä kyllä piisaa. Pitää esmes siivota tämä räjähtänyt huoneeni, kirjoittaa yksi esseen alku, etsiä netistä graduuni sopiva artikkeli ja valmistella siitä suullinen tiivistelmä ruotsiksi, lukea artikkeli perjantain ryhmätyötä varten, käydä yliopistolla tulostamassa pari paperia ja haukkaamassa lounasta, valmistella erästä puheenraakiletta ja käydä salilla.

Hmm. Joululoma ei tule yhtään liian pian.

Kun teillä kuitenkin oli jo niin ikävä

Meikä on elossa! Ja Tampereella taas.

Matka meni tiivistetysti suunnilleen näin:
Bussimatkoja, tiukkoja aikatauluja, hyöhenpeittoja, viinifestareita, herkkuaamupaloja, salacroisantteja, kuohariöverit, suklaataivas, juoruilua, surkeita kännykkäkuvia, ihania kauppoja, jouluhössötystä, kielimuureja ja kauniita maisemia.

Lisää joskus sitten, kun olen saanut nukuttua. Kiitos K, että olet olemassa.

Tänään

Herätyskello soi.
Herätyskello soi.
Herätyskello soi.
Aamusämpylät.
Vaatetympääntyminen.
Radio-ohjelman suunnittelua.
Paniikki.
CD-levyjen etsimistä.
Kävely kouluun.
Ilahtuminen ja halaus.
Lounaaksi silakkapihvejä.
Venynyt hetki.
Studioon.
Excel-raivarit.
Konevika.
Ahdistus.
Kävely Klubille.
Lattea ja lasi jäävettä.
Suunnittelua ja naurua.
Kävely kouluun.
Palaveri.
Vertaistukea.
Suora lähetys.
Kävely kaverille.
Pala kakkua.
Kaupasta einestä.
Kävely kotiin.
Ruokaa.
How I met your mother.
Matkalaukun etsintää.
Passin etsintää.
Lentolipun etsintää.
Pyykkien viikkausta.
Tietokone.

Vielä tulossa:
Pakkaamista.
Selvittelyä.
Aikatauluja.
Kuppi teetä.
Kynttilä.
Erilaiset äidit.
Puolikas keltaista aurinkoa.
Nukkumaan.

Nähdään viikon päästä!

Hyvä kiertämään

Vuosi 2012 ei ole tähän mennessä ollut suosikkivuoteni. Maailmalla on vielä reilu kuukausi aikaa näyttää, että jotain hyvääkin voisi tapahtua tänä vuonna. Mutta jos ei tapahdu, niin onpahan pian ainakin aika vaihtaa kalenteri päivitettyyn versioon, ja toivottaa onnen vuosi 2013 tervetulleeksi. Heippa vaan nollakakstoista, ei tule ikävä.

Yritin äsken keksiä jotain, joka toisi hieman hyvää mieltä kaiken tämän marraskuufiiliksen keskelle. Surffailin kuukkeliin hakusanalla "joulumieli" ja löysinkin jotain, joka muutti maailman astetta paremmaksi paikaksi.

Yhdellä jos toisellakin paikkakunnalla järkätään joulukuun aikana Joulupuu-keräys. Siinä kerätään vähävaraisille suomalaisille lapsiperheille pientä extrailoa jouluaattoiltaan. Kyllä nyt jokaisen lapsen tulisi saada avata ainakin yksi paketti.

Joulupuun alle voi jättää uusia tai itse tehtyjä leluja ja tavaroita valmiiksi paketoituna. Ensin valkataan, että kenen silkkihapsen joulua haluaisi piristää. Ikäryhmät ovat 0-1, 2-4, 5-7, 8-10, 11-12, 13-15 ja 16-17-vuotiaat. Lisäksi valitaan joko tyttö tai poika.

Olenkin tänä iltana mietiskellyt, kenelle haluaisin itse lahjani käydä antamassa. Viisivuotiaalle vesselille? Tyttövauvalle? Kahdeksan vee pikkuprinsessalle? Entä mitä sinne pakettiin piilottaisi? Sormivärejä, muovailuvahaa vai puuhakirjoja? Petshoppeja vai pokemoneja? Lorukirjoja vai liukurin?

En tiedä vielä. Mutta se ainakin on varmaa, että jonkun pienen aarteen kääräisen joulunpunaiseen paperiin ja silkkinauhaan lauantaina 8.12 ja kiikutan sen sitten Teatteriravintola Kiveen, joulupuun alle.

Strömsö tässä hei

Vietin viime yön kieriskellen sängyssä tuskanhiki otsalla. Vatsa kramppasi, kuvotus tykytti jossain ohimoiden tienoilla ja kuumeaallot pyyhkäisivät ylitseni tasaisin väliajoin. Kävin mielessäni läpi mitä kaikkea pilaantunutta olin saattanut pistellä poskeeni, ja tulin siihen lopputulokseen, että yliopiston kirjastossa tarjoiltu tofupinaattipasta taikka mystinen tomaattichililevite olivat syypäitä nihkeään olooni. Saattoiko kyseessä olla ruokamyrkytys?

Olo on vieläkin enemmän tai vähemmän så där, joten hain piristystä päivään takuuvarmasta keinosta. Eli strömsöilystä.

Olettekin kaikki aivan takuuvarmasti odottaneet jännityksestä kihelmöiden, mitä mystistä näistä aineksista syntyikään.

Wot?

Oikea vastaus on luonnollisestikin jouluiset karkkikipot. Homma eteni niin, että ensin pesin kirpparilta pilkkahintaan haetut mitkälie vaasit sekä pari oliiveja tahi suolakurkkuja sisältänyttä lasipurkkia.

Sitten vuorasin parvekkeen lattian sanomalehdillä ja maalasin vaasit ja purkkien kannet valkoisella spraymaalilla. Suihkutuskertoja vaadittiin kolmesta neljään, ja kuivuminen kesti kaikkiaan pari päivää.

Kun maali oli täysin kuivaa, mallailin lasipurkit vaasien päälle ja ujuttelin vahvaa pikaliimaa yhtymäkohtaan. Sitten vaan karkit purkkiin, ompelulaatikosta löytynyttä silkkinauhanjämää ympärille ja dymolla naputeltu teksti purkin kylkeen kiinni. Ja siinä se. Tykkään lopputuloksesta jotenkin ihan älyttömästi.

Meni niin kuin Strömsössä.

Mukaan jouluasetelmaan ovat päässeet myös yli-ihana pöllötuikku ja risteilyltä mukaannapattu Blossa. Ilmeisesti jokainen itseäänkunnioittava bloggari mainostaa jossain vaiheessa tätä kulttimaineen saanutta blogi-glögiä, eli blögiä. Nähtäväksi jää, onko joulujuoma maineensa veroista.

Strömsöhengessä voisin vielä antaa vinkin ensi vuoden isänpäiväkorttia varten. On hankalaa, kun kaikki perheenjäsenet stalkkaavat blogia, kun sitten täällä ei voi laverrella mainioista lahjaideoista tai korttikikoista muuten kuin jälkikäteen.

Kortissa on siis origamipupu, skräppipaperitausta ja paperille piirretty rusetti. Helppoa kuin lätty.

Hra Jussi. Pupu Jussi.

 Inspiraation korttiin sain Suuri Käsityö-lehden lokakuun numerosta. Tosin lehden versiossa pupu oli lätkäisty yksiväriselle paperille, ja sillä oli napeista liimatut silmät ja neulalla tikattu x-muotoinen suu. Se oli musta hieman ahdistavan näköinen, mutta kukin tyylillään.

Päässä pyörii parhaillaan yksi jos toinenkin käsityö- tai askarteluidea. Mutta ehkä ensin kuitenkin hieman luentopäiväkirjaa ja särkylääkettä.

Rakas Joulupukki

Nythän on niin, että parhaillaan eletään (melkein) marraskuun puoliväliä. Se oikeuttaa kirjoittamaan toivelistan julgubbelle.

En tiedä, olenko ollut tänä vuonna mitenkään erityisen kiltti. On ollut kaikenlaista hermojaraastavaa elämänmullistusta, surua ja pettymystä. On tullut tonttuiltua oikein urakalla itsekin.

Tämä joulu tulee jotenkin erityisen paljon tarpeeseen. Ihana, ihana joulu! Saa oikein luvan kanssa vaan olla ja nauttia elämästään. Katsella kynttilänliekkien tanssia, kuunnella lumen (toivottavasti!) narskuvan kenkien alla ja antaa hengityksen kohota höyrynä pakkasiltaan. Saa nuuskia kuusen, kinkun ja rätisevän takkatulen tuoksua. Maata saunan lauteilla hävyttömän kauan. Juoda kuumaa punaviiniglögiä posket hehkuen.

En kertakaikkiaan vaan tajua, miksi joulu on joidenkin mielestä stressaavaa aikaa. Miten se on mahdollista? Miten tunnevammainen hermokimppu silloin oikein pitää olla? Joulusta voi aivan rauhassa tehdä itsensä näköisen. Sen ei tarvitse olla teennäisen tapakristillinen uskovaisuusjuhla tai pinnallisen kaupallinen törsäysfestari. Se ei vaadi maanista siivousurakkaa tai hikistä kaupparumbaa. Hyvät ihmiset, tehkää jouluna juuri sitä, mistä itse nautitte. Niin helppoa se on.

Joskus harmittaa, että Suomessa ei vietetä kiitospäivää. Tekisi hyvää ihan itse kullekin säädylle joskus pysähtyä miettimään, mistä kaikesta itse voisi olla kiitollinen. Elämässä on niin uskomattoman monta juuri oikealle paikalleen loksahtanutta palasta, pientä ja suurta. Itse olen vaivihkaa, keneltäkään kysymättä, ympännyt kiitospäivän joulun yhteyteen. Varsinkin joulunaluspäivinä ja erityispaljon aatonaaton iltana tunnen suurta kiitollisuutta. En kohdista sitä tunnetta millekään mystiselle korkeammalle voimalle, kunhan vaan muistutan itseäni, että kaiken arkisen murjottamisen keskellä minun tulee olla henkeäsalpaavan kiitollinen siitä, kuinka rakkaudentäyteistä ja helppoa oma elämäni onkaan.

Joko sain teidät sopivan herkistyneeseen mielentilaan? Voinko nyt alkaa listata älyttömän pitkää lahjatoivelistaani ilman, että vaikutan maailman pissapäisimmältä pintaliitäjältä?

Tänä jouluna toivelistani liikkuu hämmentävän paljon astiakaapin lähistöllä. Olen kuolettavan kyllästynyt rumiin eriparisiin Ikea- ja Vapaa Valinta-kippoihin. Naarmuisia lautasia, kiikkeriä juomalaseja. Olisi vissiin pitänyt tajuta jo joskus rippikouluikäisenä, että sukulaisilta olisi voinut kinuta lahjaksi osia astiasarjaan. Se tilaisuus valitettavasti tuli ja meni. Hääjuhliakaan ei nyt ole ihan lähitulevaisuudessa luvassa. Hmph.

Olen menettänyt sydämeni Marimekon astioille. Oiva- ja Siirtolapuutarha-astiat ovat kauneimpia ikinä! Samoin nuo tajuhienot tarjoiluastiat. Seuraksi juomalaseja Iittalan Sarjaton-sarjasta (hah!). Essence-punkkulaseja on kaapissa kaksi. On vähän noloa tarjoilla loppuvieraille viiniä muumimukista, joten viinilasejakin kaipaisin lisää.

Riemunkirjavaa Siirtolapuutarhaa ja tasapainottavan valkoista Oivaa.

Eikö muka ole hienoja, mitä?

Huoh. Niin kaunista muotoilua. Ja vaaleanpunapilkullisia teemukeja!

Keittiö kaipaisi kipeästi kalustoonsa myös tehokasta sauvasekoitinta. Sillä voisi niin kätsysti hurautella tulemaan erilaiset sosekeitot ja hedelmäsoseet. Aivan välttämätön ei tuo sähäkkä vaaleanpunainen väritys ole, mutta ei siitä nyt varsinaisesti haittaakaan liene. Lisäksi romanttinen keittiöminäni haikailee puisten kauhojen ja kapustojen perään. Niitä minulla on jo yksi (1!) kappale. Kauha nimittäin. Mutta missä paistinlasta ja puuhaarukka? Ei missään!
(Lisäksi sisäinen keittiömarttani itkee verta, kun pullataikina täytyy kaulia viinipullon avulla. Toimiva sähkövatkainkin olisi kiva. Ja kuivakakkuvuoka. Ja...)

Keittiövälineiden kanssa hieman epäloogisesti samaan kuvaan on ängetty myös Fjällrävenin Kånken-reppu. Olen sinnikkäästi YRITTÄNYT hankkiutua eroon tästä ikuisuustoiveestani. Mutta ei vaan onnistu. Kånken-kaipuun suurin haittapuoli on tietysti se, etten mitenkään pysty päättämään, mikä väri olisi se kaikkein ihanin. Kirpeä keltainen? Makea marjapuuronpunainen? Turvallinen tummansininen?

Minulle niin tarpeellisia turhakkeita <3

Kaupallinen sydämeni väräjää ihastuksesta myös aina silloin, kun teennäisissä sisustuslehdissä vilahtaa sympaattista pilvikuviointia. Färg&Form -merkin pumpulipilviset lakanat näyttävät siltä, että niiden syleilyssä voisi nähdä vain hattarankevyitä, hyväntuulisia unia. Ikuisuushaikailulistalla on myös luonnollisesti Snö of Swedenin hopeinen ranneketju. Yksinkertaista muotoilua, helppoa yhdisteltävyyttä.
Listalle mahtuu myös hämmästyttävää kyllä yksi ihan oikeasti tarpeellinen toive. Pirtsakka ulkoilupuku mahdollistaisi lenkkeilyn myös pakkassäällä. Hyvien varusteiden avulla voisin kiertää pururadan kuntokolmosta vuoden ympäri ilman, että pohkeet jäätyvät tunnottomiksi jo ekan  puolenkilsan aikana.

Samaan sarjaan kuuluu myös seuraava toive - urheilullinen aluskerrasto. Ja ettei vahingossa pääse talven aikana kunto liikaa kohenemaan tai kilot tippumaan, niin jouluna täytyy syödä ahkerasti suklaata. Ei ole Fazerin konvehtien tai Talvi-suklaiden voittanutta.

Jokaisen ihmisen tulisi jouluna saada neljä lahjaa. Nimittäin
1. Jotain, mitä voi syödä
2. Jotain, mitä voi pukea
3. Jotain, mitä sydämensä pohjasta toivoi
4. Jotain, mitä voi lukea

Oma suosikkini on tuo neljäs kohta. Joulu ei tule, ellei lahjapaperin kätköistä paljastu houkuttelevaa romaania, jonka maailmaan voi kevyin mielin syventyä joulunpyhien aikaan. Yleensä minulla on (kirjakauppojen onnistuneiden mainoskampanjoiden takia?) yksi ehdoton kirjatoive, joka kiilaa toivomuslistan ekalle sijalle. Tänä vuonna tuollaista mahtikirjaa ei tunnu löytyvän. Mutta ei se silti toki tarkoita, ettenkö keksisi jotain mukavaa luettavaa...

Esimerkiksi Tuomas Kyrön Miniä, Regina Raskin Jouluihminen, Torey Haydenin Viattomat tai Satu Grönroosin Lumen syli kiinnostavat. Kovin näyttää olevan kevyttä ja viihteellistä, pitäisikö sittenkin toivoa jotain tiiliskivenpaksuista klassikkoteosta?

Toivomuslistasi pursuaa kohtuuttomasti yli äyräidensä tänä talvena. Onneksi se onkin toivomus- eikä vaatimuslista. :D Toivoahan saa aina, vai mitä? Kunhan tässä ei nyt vaan kävisi niin, että ahneella on astetta ikävämpi loppu, ja aattoiltana paketista paljastuu pelkkiä risuja...

Jaakko ja Marika 4-ever

Niin siitä kirjastolöydöstä. Oli melkoinen yllätys löytää yhdellä kolikolla ostamansa kirjan välistä sydänverellä kirjoitettuja vuodatuksia.

Itselläni meni ihan kylmät väreet pitkin selkäpiitä, kun ajattelin, että joku täysin vieras ihminen saisi käsiinsä niitä tekotaiteellisia äklömakeita tunteenpurkauksia, joita itsekin on joskus romanttisessa mielentilassa tullut rustattua.

Mutta kuka on niin huolimaton, että myy henkilökohtaisia kirjeitään kirpputorilla? Hullua toimintaa. Minun silmieni eteen levitettiin hyvin seikkaperäinen kuvaus Jaakon ja Marikan (nimet muutettu!) arjesta. Mukana oli esimerkiksi Jaakosta valokuvaamossa otettu kuva sekä Marikan koko nimi ja osoite. Pitäisikö mennä käymään? Että hei tässä on pala sun menneisyyttä, pidä siitä jatkossa hieman parempaa huolta?

Toisaalta lappuset oli yksipuoleisesti pelkästään Jaakon kirjoittamia. Ehkä kyseessä olikin Marikan melko persoonallinen tapa kostaa mahdollisen eron jälkeen. Kieltämättä siirappisia lepertelevä Jaakko näyttäytyi hieman koomisessa valossa.

Oli miten oli, niin tämä yllättävä kurkistus toisten ihmisten yksityiselämään avarsi maailmaani taas hitusen verran. Omat suhdekiemurat ja ongelmat asettuivat jotenkin parempaan perspektiiviin kun tajusin, että hei ei se taida olla kovin helppoa muillakaan.

Elämäntarinoita myynnissä

Mutta tarinan opetus lienee se, että kannattaa tarkistaa ne kirpparille vietävät tavarat huolella. Muuten sitä saattaa myydä vanhojen kamojensa lisäksi pienen palan sieluaan mukana.

Kuva-arvoitus

Haisen tällä hetkellä niin pistävästi maalilta, että saatan kohta varmaan leijailla jossain ihan uusissa ulottuvuuksissa.

Syy on tämä:

Mystistä toimintaa.

Arvaattekö, mitä tästä vielä on syntymässä? Valmiin tuloksen näette täällä ehkä muutaman päivän päästä. Paitsi jos siitä tulee ruma. Siinä tapauksessa vaikenen koko episodin kuoliaaksi, ja joudutte elämään loppuelämänne raastavassa epätietoisuudessa. Sori vaan.

Tänään on ollut hyvä päivä, sillä olen tapahtunut monia hämmästyttäviä asioita.
1. Aurinko paistoi
2. Söin pitkän kaavan mukaan ja vieläpä hyvässä seurassa
3. Kävin Clas Ohlsonilla shoppailemassa. (!!)

Clasulle suuntasin siksi, että ostoslistalla oli sellaisia jännittäviä asioita kuin magneetteja, pikaliimaa ja spraymaalia. Mukaan tarttui myös vuositolkun haikailun jälkeen oma Dymo! Ehkä maailman turhin asia, mut ah kuinka mukavaa se onkaan omistaa.
(Tämän päihittää ehkä vain se kerta, kun ostin Clasulta laminointikoneen. Mutta jos on syntymässään saanut hullut askartelijageenit, niin mitäs sille sitten voi.)

Tampereen paras lounasmesta - Maruseki. Alkukeitto, salaatti, pääruoka ja jälkkärikahvit. (Kiinnittäkää huomiota tuohon maailman söpöimpään kahvikuppiin! Ihana!)

Näin talven tullen kannattaa tietysti syödä hieman enemmän kuin yleensä. Kunnon rasvakerros lämmittää paukkupakkasilla. Ja vaatekaupoissakin saa sitten paremman diilin - enemmän kangasta samalla hinnalla!

Nyt pitäisi jaksaa paiskia kouluhommia... mutta entäs jos enemmän huvittaisi syventyä kirjastosta haettuihin kirjoihin tai jämälangoista taiteillun tuubihuivin virkkaamiseen? Dymokin syyhyttelee sormia, haluaisin nimetä kaikki kotini esineet.

Jee, mun vapaa-aika on parasta! Kuten myös mun aamupalat, mmm!

Kirpputorilta tarttui eilen mukaan myös hillittömän mahtava löytö - ihan vahingossa. Ostin kirjan, ja huomasin myöhemmin, että sen sivujen väliin oli talletettu kasa pieniä paperilappuja. Mitä noissa salaperäisissä lapuissa lukikaan, siitä lisää ensi postauksessa...

Kekrikekkerit

Suomen kieli on niin mahtava asia. Vai keksitkö äkkiseltään itse bileille parempaa nimeä kuin kekrikekkerit?

Sellaiset meillä eilen siis oli. Sadonkorjuujuhlat. Juhlittiin hyvää ruokaa ja mennyttä kesää. Toivotettiin talvi ja pimeys tervetulleiksi ja sytyteltiin kynttilöillä valonpilkahduksia kaamoksen keskelle.

Omituiset juhlat on usein niitä parhaimpia. Jos olisimme tyytyneet pitämään halloweenpippalot, olisi paikalle ilmestynyt pari silmänsä epätavallisen tummiksi meikannutta tyyppiä ja joku olisi ehkä juuri ja juuri jaksanut kiskaista päällensä penkkariajoista asti vaatekaapissa hautuneen naamiaispuvun. Lampusta olisi roikkunut yksi surullinen lepakko ja itse olisin saattanut paremman puutteessa askarrella nakeista ja manteleista todella pelottavia tekosormia.

Kun nyt taas sitten. Ihmiset olivat panostaneet. Vai mitä sanotte iskulauseita julistavista herkkupaloista (öhöm siitä kunnia meidän taloudellemme), puolukkakinuskijuustokakusta, porkkanapannarista ja lantturösteistä?

Yksi ilta siinä vierähti noita lippuja väkertäessä.

Mutta kyllä ne sitten tekivätkin kauppansa.

Voin kertoa, että hyvää oli.

Illan kruunaamaton kuningas oli kuitenkin ehdottomasti herra Lanttu. Silmät tuikkien hän tarkasteli hyväksyvästi illanviettoamme, ja levitti ympärilleen joulutunnelmaa. Ilmassa nimittäin leijui koko ajan vieno paistuvan lanttulaatikon tuoksu.

Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä surumielisemmäksi hra Lanttu muuttui. Ilme alkoi nimittäin pikkuhiljaa painua kasaan Lantun lämmetessä.

Tänään koko kauupunki on kiinni, ja Tampere tuntuu vajonneen raukean saamattomuuden taikapiiriin. Ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Täydellistä.

Nariseva mumisija

Olen edelleen jotenkin poikki siitä eilisestä suorasta lähetyksestä. Kun stressi poistui systeemistäni, lösähdin sekä henkisesti että fyysisesti kasaan kuin surullinen vappupallo. Oisko se ny sitten tää talvi vai ne huijaus-d-vitamiinit, joita syön, mutta hitto kun aina vaan väsyttää.

Äsken kun tulin Yleisradiolla viettämäni päivän jälkeen kotiin, huomasin, että Tampere oli jotenkin dramaattisella päällä.

Keekoileva Tampere

Luonnon tarjoama valoshow toi hieman kipeästi kaivattua piristystä päivään. Radiotyön palautetunnilla sain tänään nimittäin kuulla että muuten ihan kiva, mutta kun sulla on noin nariseva ääni, niin eihän se pitempii ohjelmiin oikein sovi...

Nariseva ääni? Voisin allekirjoittaa sen, että ääneni on usein mariseva, ainakin silloin, kun näen kaupassa jotain kivaa ja haluan jonkun toisen ostavan sen minulle. Mutta että nariseva? Wot?

Nyt kun sitten lisää tämän vähemmän mairittelevan uuden infon siihen, että kuulin jo ekana opiskeluvuonna puheopettajan moittivan liian laiskaa kieltäni, niin ura radion parissa vaikuttaa olevan hieman hataralla pohjalla. Vai haluaisitko sinä kuunnella radiosta narisevaa mumisijaa?

Kävin hakemassa Ääsmarketista lohdutukseksi irtokarkkeja. Tein tiukan periaatepäätöksen, että saan ostaa noita ihani väriainepommeja vain yhdellä eurolla. Ja kas, kahdenkymmenen vuoden pituinen karkkipussienhypistely tuottaa vihdoin tulosta, ja arvioni osui melko napakasti kohdalleen.

Ammattitaito kohdillaan

Nyt istun sohvalla villasukat melkein polviin asti kiskottuna ja mupellan karkkia. Välillä koetan kahlata läpi ensimmäistä Hemingwaytani, mutta alan tulla siihen lopputulokseen, että me ei sen äijän kanssa oikein sovita yhteen. Saattaa johtua siitä, että minä olen mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, kun taas Henkka ei ole.

Monipuolinen ja ravitseva välipala

Taidanpa tässä aikani kuluksi varata minulle ja tytöille pikkujouluristeilyn. Onhan tässä jo vierähtänyt kohta jo melkein kaksi kuukautta siitä kun viimeksi pääsin ihastelemaan niitä oksennuksen läikittämiä kokolattiamattoja. 

Tekniikan ihmelapsi

Vissiin vähän hermostuttaa, kun äänitysstudio tunkeutuu uniin asti. Tekniikkaan ja teknologiaan liittyvät kinkkiset haastattelukysymykset parveilevät pääkopassa, mutta kieltäytyvät asettumasta loogisiksi kokonaisuuksiksi. Luultavasti saan kakaistuksi ulos vain "hei ootsä huomannu et aika monet käyttää nykyään paljon kännykkää?" -tyyppisiä journalistisia helmiä.

Onneksi huomenna tähän aikaan koko radioshow on ohitse ja voin keskittyä olennaisempiin asioihin. (Eli mandariinien syömiseen, Teiniäidit-ohjelman kattomiseen Areenasta, neulomiseen, jugurttirusinoihin...kyllähän te nyt tiiätte.)

Tänään iski ensimmäisen kerran tajuntaan se, kuinka suunnattoman pimeää nyt jo taas on. Lähdin yliopistolta kotia kohti hieman ennen kuutta. Ulkona tuiskutti lunta, mutta silti oli lähes säkkipimeää. Tuuli kiskoi pipoa irti korvilta ja sormenpäitä palelsi. Teki mieli jäädä lämpimään S-markettiin hengailemaan hedelmäpelimummojen ja energiajuomateinien kanssa. Brrr. Natustelen ahkerasti D-vitamiinia, mutta epäilen, ettei tähän marrasmasikseen oikein voi auttaa muu kuin loma aurinkoisella paratiisisaarella.

Miksei jotain tapahdu? Haluan elämääni uuden käänteen. Mielellään sellaisen, joka antaisi paljon iloa ja energiaa.

Hei Pyynikistä munkin minä löysin

Tampereen syksyyn ja kaikkiin muihinkin vuodenaikoihin kuuluu reippailuretki Pyynikin näkötornille.

Kaikkein parasta on lähteä liikkeelle sellaisena päivänä, kun tuuli ulvoo erityisen purevasti, mutta silti raikkaasti. Kavereiden kanssa astellaan läpi Tampereen keskustan. Pikkuhiljaa autojen möykkä hiljenee hiljenemistään. Vastaan kävelee teräsmummoja, koirienulkoiluttajia ja mammakerholaisia. Kaikilla on sama suunta ja tavoite. Lämmin sokerimunkki ja mukillinen höyryävää lämmikettä.

Näkötornille kiivetessä mieli jotenkin rauhoittuu. Kaikki stressit ja ongelmat jäävät jonnekin sinne mäen alkupäähän. Ehkä ne ovat niin raskaita, ettei niiden kanssa jaksaisi ylämäkeen raahustaakaan. Mäen huipulla voi antaa katseen kiertää yli koko Tampereen. Jotenkin siitä saa perspektiiviä olla kaahottamatta turhista.

Niin kauan, kuin onni löytyy kahvikupista ja munkkirinkilästä, on asiat kutakuinkin kohdallaan.



Kuvia nimetessäni naputtelin nimiriville reteästi että Pispala. Hups. Enhän toisaalta ole ehtinytkään asua täällä kuin vaivaiset neljä vuotta. Eihän sellaisessa ajassa mitenkään voi oppia kaupunginosien nimiä.



Eilisiltana Tampereelle satoi hyvin salavihkaa ensilumi. Vaikka tarkkailin maisemaa lähestulkoon koko illan, onnistuin silti missaamaan ne ratkaisevat minuutit, jolloin lumi pölähti kertaheitoilla maahan kesärenkaiden iloksi.

Tänä aamuna tuntui omituisen nostalgiselta kävellä yliopistolle. Lumi narskui kenkien alla niin kotoisasti, että hetken kuvittelin eläväni helmikuussa. Tuntui kuin talvi olisi ollut täällä jo kuukausikaupalla. Nyt ilma on kuulas ja kirkas. Tekisi melkein mieli lähteä hiihtämään. Miten ensilumi saakin loskaa, sohjoa ja kylmyyttä vihaavat suomalaiset aina näin sekaisin? Minä esimerkiksi en todellakaan osaa hiihtää. Hyvä kun saan sukset kiinni monoihin. Joten miksi tekisi mieli täyttää termari kuumalla viinimarjamehulla ja painua metsään sivakoimaan?

Voi järki, älä nyt jäädy, vaikka pakkaslukemat ovatkin jo täällä.

Oi stressi, voisitko jo lähteä muualle?

Ääääääh. Tylsää ja ahdistavaa. Tehtäviä asioita on liikaa, eikä minulla jostain syystä ole vieläkään henkilökohtaista sihteeriä, joka voisi hoitaa aikatauluttamisen ja tapaamisten sopimisen ja kahvinkeiton minun puolestani. Käsittämätöntä.

Mieluiten kutoisin tänään vaan villasukkaa koko päivän. Kuuntelisin ehkä The Crashia ja muistelisin huoletonta nuoruutta. Keittäisin överikaakaota, jossa lilluisi vaahtokarkkeja, ja haaveilisin rätisevästä takkatulesta ja sylissä nukkuvasta koiranpennusta. Ehkä voisin iltasella vetäistä keltaiset kumisaappaat jalkaan ja läiskytellä askeleeni kohti kahvila Valoa ja turista ystävien kanssa tuntikausia.

Mutta ei.

Tässä lohduttaa vähän kuitenkin se, että aika kuluu niin nopeasti ja suunnilleen silmänräpäyksen päästä tämä viikko on pelkkää historian havinaa.

Siitä todistuksena tämä lappunen, johon myöskin törmäsin kotikonnuilla käydessäni:

Mielukuvamme kielimatkasta Englannissa. Kiitos vaan taiteilijaystävälleni tästä näkemyksestä.

Tämän lappusen takana käytiin kiivasta sananvaihtoa siitä, milloin olisi kaikkein sopivin aika lähteä kolmen viikon jännitävälle kielimatkalla Englantiin. Eräs argumentti oli, että ei me voida mennä sinne vasta vuonna 2005!! Siihen on niin kauan aikaa etten pysty käsittään!!

Voi sentään. Nytpä sitä vasta tunteekin itsensä vanhaksi. 

Laatujournalismia jo vuodesta -98

Viikonloppuisin kannattaisi aina matkustaa kotikonnuille. Ainakin seuraavista syistä:

1. Siellä saa hyvää ruokaa.
2. Siellä saa saunoa.
3. Siellä on koiria.
4. Siellä voi tehdä mahtavia tutkimusmatkoja vanhojen kaappiensa syövereihin.

(Niin ja tietty siellä on myös esim. ne omat vanhemmat.)

Yritin epätoivoisesti löytää vanhoja luokkakuviani. Tuntikausien turhan koluamisen jälkeen löysinkin ne oikeastaan sattumalta, kun olin jo siirtynyt etsimään jotain aivan muuta, eli pakkastenkestävää karvahattuani.

Ja siellähän ne kaikki olivat sulassa sovussa hattuhyllyllä, pahvilaatikkoon piilotettuna. Sekä mahtava myssy että kadonneet koulukuvat. Mutta niiden alta paljastui jotain vielä paljon parempaa. Nimittäin todiste siitä, että tämä nykyinen hommani on vissiin juurikin se oma kutsumusammattini.

Löysin kasan yhteenniitattua paperia. Paperit tuoksuivat liimalle ja musteelle, ja ne alkoivat jo uhkaavasti hapertua, kun kurotin nipun käteeni ja tarkastelin sitä uteliaana. Lehtileikkeet repsottivat ja kynän jälki oli paikoittain jo lähes kadonnut. Mutta mitäs siitä. Mieleen tulvahti kuitenkin muistoja niiltä ajoilta, kun istuin kummisetäni ja -tätini pöydän ääressä ja saksin Turun Sanomia silpuksi. Minä halusin tehdä oman sanomalehden.

Niitä palavan innon vallassa tehtailtuja uutisia lukiessa heräsi kuitenkin mieleeni kysymys siitä, että onkohan allekirjoittaneella ollut 90-luvun  lopulla kaikki ihan kotona?

Huom. Tässä on siis kyseessä KATASTROOFFI UUTINEN. Jota tähdittää mm. Riitta Uosukainen.

Myös mainostoimistohommat kiinnostivat. Osta sinäkin Piispan Pumppu!

Kulttuuria: Musalikat tulevat Suomeen! Ja lisäksi huumorin kukka kukoisti selvästi Nikon kohdalla.

Herkät yritykset vaarantavat veroministerien pohjaveden? Siis että...mitä?

Enää ei taida tästä nupista irrota yhtä luovia juttuaiheita. Sääli. Terkut vaan sinne menneisyyteen itselleni, että kiitos näista nauruista. Piristi viikonloppua huomattavasti.

Kolmas kerta toden sanoo - parhaat joululeffat!

Nyt menee meininki niin kreisiksi, että suunpieletkin melkein kääntyvät jo ylöspäin. Kirjoitan vielä yhden jouluaiheisen päivityksen samaan syssyyn. Kyllä on makeaa olla tällainen blogidiktaattori. Jos kuusenkoristeet ja kanelin tuoksu tursuavat jo ulos korvista, niin kannattaa ehkä hypätä tämän päivityksen ylitse kokonaan.

Minulla on joulunalusprojekti. Ja harvinaisen miellyttävä sellainen. Aion katsoa mahtavia jouluhenkisiä leffoja tasaiseen tahtiin ennen aattoiltaa. Tulee samalla ehkä tilkittyä muutama sivistyksessä ikävästi irvistänyt aukko. (Ja huom huom. Ennen jouluaattoa on jäljellä vain surkeat 10 viikonloppua. Melkein tulee kiire näiden leffailtojen kanssa.)

Nämä leffat haluan nähdä:

1. Päivä ilman sotaa. (2005). Draama sotilaiden omavaltaisesta joulurauhasta ensimmäisessä maailmansodassa. Ilmeisesti ansainnut Oscar-ehdokkuuksia ja mainetta ja kunniaa.

2. A Charlie Brown Christmas (1965). Tenavat-animaatio. Hellyttävyystaso lienee korkea.

3. Fanny ja Alexander. (1982). On erittäin häpeällistä, etten ole vielä nähnyt tätä.

4. The Polar Express (2004). Animoitu Tom Hanks ja juna. Pakko toimia.

5. Rare Exports (2010). Suomi mainittu! Siksi listalla. Joulutunnelmapisteitä tästä leffasta tosin varmaan ei saa.

6. Meet me in St. Louis (1944). Judy Garland ja mustavalkoinen charmi.

7. Scrooged (1988). Joulun henkiä ja muuta asiaankuuluvaa.

8. Deck the halls (2006). Tämä vähän epäilyttää, mutta koska listaan on pakko saada myös joulukomedioita, pääsi Deck the halls finaaliin. Leffassa kaksi naapurusta kilpavarustelee taloaan mahdollisimman monilla jouluvaloilla. Hmm.

9. Surviving Christmas (2004). Miljonääri ei halua viettää joulua yksin, vaan palkkaa perheen seurakseen. Lienee hieman samaa kastia tuon edellisen rainan kanssa?

10. Joulutarina (2007). Taas suomileffa, jonka olen missannut. Orpo Nikolas-poika kasvaa joulupukiksi.

11. The Family Stone (2005). Romanttinen komedia, jota tähdittää mm. Sarah Jessica Parker.

12. The Christmas Card (2006). Afganistanissa taisteleva sotilas saa liikuttavan kortin.

13. Eve´s Christmas (2004). Uranainen matkustaa ajassa taaksepäin ja saa tilaisuuden korjata tekemiään virheitä.


Nämä olen jo nähnyt ja hyviksi todennut:

1. Love actually (2003). Ei kaipaa selittelyä. Tosin kärsii nyt ylikatselutilasta ja on sen takia jäähyllä seuraavat pari vuotta.

2. Holiday (2006).  Ihanaa talvitunnelmointia ja hattararomantiikkaa. Valitettavasti tästä johtuen samalla jäähypenkillä edellisen leffan kanssa.

3. The Snowman (1982).  Jouluaaton nyyhkyklassikko. Tuo mieleen lapsuuden ja aattoillan raastavan kärsimättömyyden tunteen.

4. Painajainen ennen joulua (1993). Luurankoja ja joulutunnelmaa. Outo, mutta toimiva yhdistelmä. Ihania lauluja.

5. Ihmeellinen on elämä (1946). Klassikkojen klassikko. Tosin niin pitkä, että katsoja tarvitsee melko pitkää pinnaa.

6. Edward Scissorhands (1990). Miksi jouluna sataa lunta & Johnny Depp. Se riittää syyksi.

7. Pikku Naisia (1994). Ihanasta kirjasta tuli ihana elokuva. Taattua hyvää mieltä.

8. Joulupukki ja noitarumpu (1996). Mahtava Mauri Kunnaksen kädenjälki näkyy tässä animaatiossa. Svengaavaa musiikkia.


Näistä muut ihmiset jostain käsittämättömästä syystä pitävät ja minua ne kuvottavat:

1. Yksin kotona (1990) + jatko-osat. Aivan puistattavan tekohauska.

2. The Grinch (2000). Mitä hittoa tästä pitäisi edes sanoa? Outo vihreä ylikasvanut kissa vittuilee jouluna.

3. Elf (2003). Will Ferrell. Ei tarvinne muuta sanoa.

4. Bad Santa (2003). Alkkispukki riehuu ja kiroilee. Hohhoijaa kuinka rohkeaa ja erilaista.

5. Muppettien joulu (1992). Ei, ei, ei. Siis ihan vaan EI.

6. Isäni on turbomies (1996). Iso-Arska pelastaa joulun. Mukana pakkosöpö pikkupoika ja alleviivatun "hauskoja" kohtauksia.

Tuntuu siltä, ettei muutaman viime vuoden aikana olisit tullut lainkaan uusia joululeffoja. Miten se on mahdollista? Vai olenko vain missannut ne kaikki? Auta minua saamaan lista kattavammaksi ja jätä kommentti omasta suosikistasi!

Raakaa kalaa ja riemullisia käsityölöytöjä

On syyslomaviikko. Se ei tietenkaan eroa kouluviikoista mitenkään, paitsi niin, että tulee halu syödä lounaaksi jotain muutakin, kuin epämääräisiä lihapullia ja klimppispagettia.

Suunnattiin tyttöjen kanssa kaupungin parhaaseen japanilaismestaan Marusekiin. Nautiskeltiin oikein pitkän kaavan mukaan sekä misokeitot, nuudelisalaatit, makit, nigirit että jälkkärikahvit suklaan kera. Vaihtelu virkistää! Nyt ehkä jaksaa taas mutustella tasaisen mautonta yliopistoruokaa taas muutaman viikon ajan.

Sushien jälkeen pistin oikein supervillin vaihteen silmään ja menin Anttilaan. Siis Anttilaan!! Gud vad spännande! En ollutkaan käynyt tuossa suosikkikaupassani yli vuoteen.

Olen ehkä potentiaalisesti maailman tylsin ihminen tämän myöntäessäni, mutta minusta Anttilassa on hauskaa. Ihan oikeasti. Onneksi tätä blogia lukee ehkä kaksi ihmistä, niin että tämä tieto ei leviä yleiseen julkisuuteen.

Minusta on kiva kierrellä siellä ympäriinsä ja katsastaa uutuudet meikki- ja hiustuoterintamalla. On kiva bongailla tarjouksia ja harkita ostoksia. On kiva katsella niitä käsittämättömän rumia vaatteita ja yllättävän hienoja kenkiä. Mutta kaikkein parasta on huristella rullaportailla yläkertaan sisustusosastolle.

Löysin rumien muovisten joulukippojen ja haarukkatarjousten välistä tämän joulun toivelahjani. (Tai no ollaan nyt rehellisiä. Löysin yhden niistä. Minulla on tänä vuonna erityisen paljon toiveita, sillä suuri osa tavaroistani on mystisesti lähtenyt kävelemään.)

Nyt siis kaikki tontut korvat hörölle. Minä aivan ehdottomasti haluaisin ensi vuonna nautiskella aamukahvini tästä sesonkimukista:

...Paitsi että äsken kun googlettelin tuota sesonkimukin kuvaa netin syövereistä, törmäsin VIELÄ astetta ihanampaan mukiin. Jostain syystä Stockmannilla on tänä vuonna joku oma juhlavuosimuki. Se on ehkä hienoin muumimuki koko muumimukien historiassa. Pakko saada!

Hirveää, kun maailmassa on niin paljon ihania tavaroita, mutta joulu on vaan kerran vuodessa. Enkä nyt edes muista, olenko ollut mitenkään erityisen kiltti ja ihana tänä vuonna. Se vissiin selviää sitten parin kuukauden päästä.

No mutta oli miten oli, mukit jäivät vielä kaupan hyllyille odottelemaan. Sen sijaan täysin laukkuni tarjoushintaisilla lankakerillä. Kämppis kärsii mystisestä villa-allergiasta, joten hamstrasin mukaani silkki/mohair/akryyli/puuvilla -lankoja. Sormia syyhyttää päästä luomaan itselleni uutta talvigarderoobia. Pistinkin virkkuukoukun jo heilumaan ja sain ensimmäisen käsityön valmiiksikin. Tosin puolivälissä työtä tulin ajatelleeksi, että pylvässilmukan luultavasti pitäisi jotenkin etäisesti muistuttaa pylvästä, ei luikertelevaa matoa. Mutta mitäs pienistä, ohjeethan on tehty sovellettaviksi. Vai?

Marjapuuronvärinen mohair on tämän hetken suosikki! Siitä valmistuu toivottavasti tämän talven ihanin myssy.