Kaikkein parasta on lähteä liikkeelle sellaisena päivänä, kun tuuli ulvoo erityisen purevasti, mutta silti raikkaasti. Kavereiden kanssa astellaan läpi Tampereen keskustan. Pikkuhiljaa autojen möykkä hiljenee hiljenemistään. Vastaan kävelee teräsmummoja, koirienulkoiluttajia ja mammakerholaisia. Kaikilla on sama suunta ja tavoite. Lämmin sokerimunkki ja mukillinen höyryävää lämmikettä.
Näkötornille kiivetessä mieli jotenkin rauhoittuu. Kaikki stressit ja ongelmat jäävät jonnekin sinne mäen alkupäähän. Ehkä ne ovat niin raskaita, ettei niiden kanssa jaksaisi ylämäkeen raahustaakaan. Mäen huipulla voi antaa katseen kiertää yli koko Tampereen. Jotenkin siitä saa perspektiiviä olla kaahottamatta turhista.
Niin kauan, kuin onni löytyy kahvikupista ja munkkirinkilästä, on asiat kutakuinkin kohdallaan.
Kuvia nimetessäni naputtelin nimiriville reteästi että Pispala. Hups. Enhän toisaalta ole ehtinytkään asua täällä kuin vaivaiset neljä vuotta. Eihän sellaisessa ajassa mitenkään voi oppia kaupunginosien nimiä.
Eilisiltana Tampereelle satoi hyvin salavihkaa ensilumi. Vaikka tarkkailin maisemaa lähestulkoon koko illan, onnistuin silti missaamaan ne ratkaisevat minuutit, jolloin lumi pölähti kertaheitoilla maahan kesärenkaiden iloksi.
Tänä aamuna tuntui omituisen nostalgiselta kävellä yliopistolle. Lumi narskui kenkien alla niin kotoisasti, että hetken kuvittelin eläväni helmikuussa. Tuntui kuin talvi olisi ollut täällä jo kuukausikaupalla. Nyt ilma on kuulas ja kirkas. Tekisi melkein mieli lähteä hiihtämään. Miten ensilumi saakin loskaa, sohjoa ja kylmyyttä vihaavat suomalaiset aina näin sekaisin? Minä esimerkiksi en todellakaan osaa hiihtää. Hyvä kun saan sukset kiinni monoihin. Joten miksi tekisi mieli täyttää termari kuumalla viinimarjamehulla ja painua metsään sivakoimaan?
Voi järki, älä nyt jäädy, vaikka pakkaslukemat ovatkin jo täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit? Kerro se tänne!