Jos päivä on huonommanpuoleinen (tiiliskivenpainoisia gradukirjoja, kaupasta loppuneita tulppaaneja, liian hikisiä jumppatunteja, jäistä vesisadetta, peruuntuneita bileitä, kadonneita matkahaaveita...) niin paras keino kääntää mieliala takaisin positiivisen puolelle on hyvä ruoka.
(Huom! EI herkut! Hetken hurmio on vyötärölinjan turmio. Suklaalevyt ja sipsipussit helpottavat hetkeksi, mutta sitten tulee ruokamorkkis ja entistä paskempi olo. Herkkuja saa syödä vain hyvällä tuulella.)
Joskus käy myös niin, että kun kolmen jälkeen raahautuu vittuuntuneena kotiin eikä tyhmyyksissään ole syönyt ollenkaan lounasta, niin mielenpiristämisruuan on hyvän lisäksi oltava myös helppoa ja nopeaa.
Tänään keksin maailman parhaan sikanopean ja helpon fiiliksennostamisruuan, joka on myös erittäin herkullista ja melkoisen edullista.
Eli saanko esitellä:
Tomaattipapumakaronivuohenjuustokeitto
(Juu tuo on se oikea nimi.)
Tarvitset:
sipulin
kaksi purkkia murskattuja tomaatteja (2 x 500g)
purkin valkoisia papuja tomaattikastikkeessa
vuohenjuustoa
makaronia
mausteita
Pistä makaronit kiehumaan. Pilko sipuli ja heitä se kattilaan öljytilkkaan kuullottumaan. Sopivan hetken päästä lisää tomaattimurskat ja mausta.
Itse laitoin sekaan kasvisliemikuution, chilijauhetta, valkosipulirouhetta, cayannepippuria, mustapippuria ja ripauksen sokeria.
Lisää keittoon vuohenjuustopötkylästä noin puolet. Talleta loppu jääkaappiin yksityisiä herkkuhetkiä
varten.
Soseuta sauvasekoittimella keitto tasaiseksi. Lisää sen jälkeen pavut tomaattikastikkeessa sekä kypsät makaronit. Kiehauta vielä uudestaan, mikäli keitto on ehtinyt jäähtyä.
Syö kaksi täyttä lautasellista ja tunne, kuinka mielialasi kohoaa.
(Keittolautasesta ei nyt ole tarjolla kuvaa tämän postauksen piristeeksi, sillä lautanen tyhjeni niin nopeasti, etten ehtinyt kaivaa kameraa esiin.)
torstai 31. tammikuuta 2013
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Parisuhteellisuusteoria
Nythän on niin, että elän tällä hetkellä keskenäni.
(Se, että jaan asunnon kämppiksen kanssa ei liity tähän asiaan mitenkään. Minä elän keskenäni. Yksin. Ilman toista puoliskoani.)
Miten tässä näin sitten pääsi käymään? No jaa. Voisin väittää, että se on pitkä tarina. Mutta ei se kyllä ole, vaan päinvastoin lyhyt ja karu. Minä elän keskenäni, koska entinen avomieheni pakkasi yllättäen laukkunsa ja muutti ilman ennakkovaroitusta toiseen maahan.
En tiedä, olisiko jossain parisuhdeoppaassa neuvoja tällaisista tilanteista selviämiseen. Itse selvisin sisulla. Ja ystävien avulla. Ja sen tiedon avulla, että olin ilmeisesti ollut parisuhteessa jonkinlaisen mielikuvitushahmon kanssa, sillä se muukalainen, joka pirstaloi tulevaisuuteni yhdessä illassa ei ollut se mies, jonka olin luullut tuntevani.
Aika kului, haavat parani, mielenkiinto lakkasi. Nyt voisi olla aika virittää silmät taas uudelle taajuudelle ja katsella, mitä kaikkea maailmalla onkaan tarjota.
Mutta voi. Kun eipä se tarjonta päätä huimaa.
Olen suunnilleen seitsemän vuoden ajan riekkunut yöelämässä miesten keskellä parisen kertaa kuukaudessa. Tekemieni empiiristen havaintojen perusteella voin todeta, että suurin osa tarjolla olevista miehistä on suurisuisia ja haisevia. (*)
Ei ihan kauheesti kiinnosta. Oma seura on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin lyöttäytyminen yksiin jonkun lievästi sovinistisen ja vastuuntunnottoman penkkiurheilijan kanssa, jonka elämän suurimmat sisällöt ovat pleikkari, kalja ja Star Wars.
Yksinään voi kuitenkin keskittyä tekemään juuri niitä asioita, jotka itsestä tuntuvat hyviltä. On kirjoja, elokuvia, kavereita. Käsitöitä, kokkausta ja askartelua. Bloggaamista ja bileiltoja. Lenkkeilyä, saunomista, shoppailua ja teatteria. Kukaan ei nurise kun iltaruuaksi onkin kasvissosekeittoa eikä lenkkimakkaraa. Hikisiä sukkia ei loju pitkin asuntoa. Telkkarista saa rauhassa katsoa Satuhäitä ja Salkkareita. Raha ei kulu poranteriin, peliohjaimiin ja bensaan, vaan esimerkiksi hyvään ruokaan ja sisustukseen.
Itsekseen on hyvä olla. Mutta miksi se silti tuntuu vähän tyhjältä? Miksi pitää olla tällainen laumasielu?
Lukiossa valitsin lukujärjestykseeni ihmissuhdetaitojen kurssin, koskasiitä sai helposti opintopisteitä olin kiinnostunut psykologiasta. Kurssista ei jäänyt mieleeni mitään muuta kuin se, että siellä opeteltiin hieromaan ja tilattiin pitsaa.
Olen alkanut aavistella, että kurssin opettaja oli tajunnut jotain hyvin perustavanlaatuista parisuhteista ja niiden toiminnasta. Niin kauan, kuin pariskunta jaksaa hieroa toinen toistaan ja syödä tasaisin väliajoin yhdessä pitsaa, on parisuhteella hyvät edellytykset menestyä.
Mulla on tässä asunnon nurkalla parikin pitseriaa valmiina palvelukseen. Ruokahalua odotellessa.
(*) Yleistysten välttämiseksi myönnän, että osa miehistä on myös hiljaisia ja hajuttomia. Mutta eipä nekään ihan maagisen paljon puoleensa vedä.
(Se, että jaan asunnon kämppiksen kanssa ei liity tähän asiaan mitenkään. Minä elän keskenäni. Yksin. Ilman toista puoliskoani.)
Miten tässä näin sitten pääsi käymään? No jaa. Voisin väittää, että se on pitkä tarina. Mutta ei se kyllä ole, vaan päinvastoin lyhyt ja karu. Minä elän keskenäni, koska entinen avomieheni pakkasi yllättäen laukkunsa ja muutti ilman ennakkovaroitusta toiseen maahan.
En tiedä, olisiko jossain parisuhdeoppaassa neuvoja tällaisista tilanteista selviämiseen. Itse selvisin sisulla. Ja ystävien avulla. Ja sen tiedon avulla, että olin ilmeisesti ollut parisuhteessa jonkinlaisen mielikuvitushahmon kanssa, sillä se muukalainen, joka pirstaloi tulevaisuuteni yhdessä illassa ei ollut se mies, jonka olin luullut tuntevani.
Aika kului, haavat parani, mielenkiinto lakkasi. Nyt voisi olla aika virittää silmät taas uudelle taajuudelle ja katsella, mitä kaikkea maailmalla onkaan tarjota.
Mutta voi. Kun eipä se tarjonta päätä huimaa.
Olen suunnilleen seitsemän vuoden ajan riekkunut yöelämässä miesten keskellä parisen kertaa kuukaudessa. Tekemieni empiiristen havaintojen perusteella voin todeta, että suurin osa tarjolla olevista miehistä on suurisuisia ja haisevia. (*)
Ei ihan kauheesti kiinnosta. Oma seura on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin lyöttäytyminen yksiin jonkun lievästi sovinistisen ja vastuuntunnottoman penkkiurheilijan kanssa, jonka elämän suurimmat sisällöt ovat pleikkari, kalja ja Star Wars.
Yksinään voi kuitenkin keskittyä tekemään juuri niitä asioita, jotka itsestä tuntuvat hyviltä. On kirjoja, elokuvia, kavereita. Käsitöitä, kokkausta ja askartelua. Bloggaamista ja bileiltoja. Lenkkeilyä, saunomista, shoppailua ja teatteria. Kukaan ei nurise kun iltaruuaksi onkin kasvissosekeittoa eikä lenkkimakkaraa. Hikisiä sukkia ei loju pitkin asuntoa. Telkkarista saa rauhassa katsoa Satuhäitä ja Salkkareita. Raha ei kulu poranteriin, peliohjaimiin ja bensaan, vaan esimerkiksi hyvään ruokaan ja sisustukseen.
Itsekseen on hyvä olla. Mutta miksi se silti tuntuu vähän tyhjältä? Miksi pitää olla tällainen laumasielu?
Lukiossa valitsin lukujärjestykseeni ihmissuhdetaitojen kurssin, koska
Olen alkanut aavistella, että kurssin opettaja oli tajunnut jotain hyvin perustavanlaatuista parisuhteista ja niiden toiminnasta. Niin kauan, kuin pariskunta jaksaa hieroa toinen toistaan ja syödä tasaisin väliajoin yhdessä pitsaa, on parisuhteella hyvät edellytykset menestyä.
Mulla on tässä asunnon nurkalla parikin pitseriaa valmiina palvelukseen. Ruokahalua odotellessa.
(*) Yleistysten välttämiseksi myönnän, että osa miehistä on myös hiljaisia ja hajuttomia. Mutta eipä nekään ihan maagisen paljon puoleensa vedä.
maanantai 28. tammikuuta 2013
Tässä on mää (ja mun märkä koira.)
Haluaisin blogata, mutta kun en jaksa.
Onneksi internetin ihmemaa tarjoaa kaikenlaisia erilaisia huijausvaihtoehtoja laiskoille bloggareille. On kyselyitä, kiertoviestejä, haasteita ja palkintopostauksia.
Itse päädyin perusteellisen harkinnan jälkeen Ah-niin-syvälliseen minä olen -postaukseen. Eli tumbrlin ...and that´s who I am -kuvakollaasiin. Katsellaan kuvia, valitaan niistä puhuttelevimmat, julkaistaan kuvat omassa blogissa ja teeskennellään olevamme tyytyväisiä.
Tässä tulee:
Näitä kuvia katselemalla saa sen käsityksen, että olen todellisuuspakoinen ja epäsosiaalinen sääliö, joka on sairaalloisen kiinni kirjoissa ja kirjoittamisessa, kärsii yksinäisyydestä ja haikailee jotain mystistä parempaa elämää, jonka olisi voinut saavuttaa olemalla edes kerran oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Sehän on luonnollisesti kaikki täysin totta. Syvä luonneanalyysi tehty vain muutamassa minuutissa. Kätevää.
Loppukevennyksenä vielä helmikuiseen joulujuhlaan (ihan perusjuttu ainakin meidän perheessä) valmistautuva puudeli.
Onneksi internetin ihmemaa tarjoaa kaikenlaisia erilaisia huijausvaihtoehtoja laiskoille bloggareille. On kyselyitä, kiertoviestejä, haasteita ja palkintopostauksia.
Itse päädyin perusteellisen harkinnan jälkeen Ah-niin-syvälliseen minä olen -postaukseen. Eli tumbrlin ...and that´s who I am -kuvakollaasiin. Katsellaan kuvia, valitaan niistä puhuttelevimmat, julkaistaan kuvat omassa blogissa ja teeskennellään olevamme tyytyväisiä.
Tässä tulee:
 |
 |
 |
Sehän on luonnollisesti kaikki täysin totta. Syvä luonneanalyysi tehty vain muutamassa minuutissa. Kätevää.
Loppukevennyksenä vielä helmikuiseen joulujuhlaan (ihan perusjuttu ainakin meidän perheessä) valmistautuva puudeli.
 |
| Heta ei arvostanut suihkua. |
perjantai 25. tammikuuta 2013
Perjantai-illan soppa
Olen niimpaul kauhian hämmästyny. Eikös marraskuusta ole vierähtänyt jo tovi? Mistä tämä kaamosväsymys nyt on taas iskenyt? Kerta kiellon päälle?
Voisi kuvitella, että olisin tänä iltana energiaa pullollaan. Hyvät yöunet, reipas salitreeni, tavallista herkullisempi lounas, pieni graduhomma, kirjastokierros, kevyitä kotitöitä ja sen jälkeen vaan sohvalle vaakatasoon hyvän kirjan kanssa.
Olon pitäisi olla levännyt, rentoutunut ja tyytyväinen. Mutta ei. Taas väsyttää niin paljon, että polvet tutisevat. Pää nuokkuu salakavalasti alaspäin heti kun keskittyminen herpaantuu. Tuijotan tylsämielisenä kirjan sivuja ja luen huolellisesti samaa lausetta kerta toisensa jälkeen. Haaveilen siitä, että kellon viisarit siirtyvät osoittamaan puoli kymmentä ja voin painua pehkuihin.
Sellainen villi perjantai-ilta siis minulla.
Nyt pitäisi lähteä kauppaan, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä. Ehkä kolmen minuutin kävelymatka. Mutta yhtä hyvin voisi se koomarketti olla vaikka valtameren takana, niin ylitsepääsemättömältä tuntuu vääntäytyä ylös täältä villaviltin alta.
Voi tietysti olla, että olen syntymälaiska. Mutta en ihan usko sitäkään, sillä muistelisin joskus lapsena juosseeni mielelläni paikasta toiseen. Tai ehkä se olikin siskoni.
Ajatuksetkin näemmä harhailevat kuin pikkulapset Cittarin leluosastolla. Voi kun mullakin olisi sellainen kuulutusjärjestelmä kadonneiden osasteni varalta.
"Ajatukset, energia ja aloitekyky, teitä kaivataan valkoisen sohvan luona. Siis ajatukset, energia ja aloitekyky, ilmoittautukaa valkoiselle sohvalle."
Huoh. Ajattelin kruunata tämän kreisibailausillan tekemällä keittoa. (Ehe ehe, toiset ottaa keittoo ja minä vaan hämmentelen sitä.)
Olen kaavaillut innovatiivista peruna-porkkana-maissi-chili-kookosmaito-curry -keittoa. Olen varma, että se maistuu hyvältä. Siis sillä oletuksella, että ikinä pääsen sinne kauppaan asti.
Voisi kuvitella, että olisin tänä iltana energiaa pullollaan. Hyvät yöunet, reipas salitreeni, tavallista herkullisempi lounas, pieni graduhomma, kirjastokierros, kevyitä kotitöitä ja sen jälkeen vaan sohvalle vaakatasoon hyvän kirjan kanssa.
Olon pitäisi olla levännyt, rentoutunut ja tyytyväinen. Mutta ei. Taas väsyttää niin paljon, että polvet tutisevat. Pää nuokkuu salakavalasti alaspäin heti kun keskittyminen herpaantuu. Tuijotan tylsämielisenä kirjan sivuja ja luen huolellisesti samaa lausetta kerta toisensa jälkeen. Haaveilen siitä, että kellon viisarit siirtyvät osoittamaan puoli kymmentä ja voin painua pehkuihin.
Sellainen villi perjantai-ilta siis minulla.
Nyt pitäisi lähteä kauppaan, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä. Ehkä kolmen minuutin kävelymatka. Mutta yhtä hyvin voisi se koomarketti olla vaikka valtameren takana, niin ylitsepääsemättömältä tuntuu vääntäytyä ylös täältä villaviltin alta.
Voi tietysti olla, että olen syntymälaiska. Mutta en ihan usko sitäkään, sillä muistelisin joskus lapsena juosseeni mielelläni paikasta toiseen. Tai ehkä se olikin siskoni.
Ajatuksetkin näemmä harhailevat kuin pikkulapset Cittarin leluosastolla. Voi kun mullakin olisi sellainen kuulutusjärjestelmä kadonneiden osasteni varalta.
"Ajatukset, energia ja aloitekyky, teitä kaivataan valkoisen sohvan luona. Siis ajatukset, energia ja aloitekyky, ilmoittautukaa valkoiselle sohvalle."
Huoh. Ajattelin kruunata tämän kreisibailausillan tekemällä keittoa. (Ehe ehe, toiset ottaa keittoo ja minä vaan hämmentelen sitä.)
Olen kaavaillut innovatiivista peruna-porkkana-maissi-chili-kookosmaito-curry -keittoa. Olen varma, että se maistuu hyvältä. Siis sillä oletuksella, että ikinä pääsen sinne kauppaan asti.
keskiviikko 23. tammikuuta 2013
Pomo on vähän väsynyt
Tuntuu kuin silmäluomet olisi sisäpuolelta sivelty pihkalla. Joka kerta silmiä räpäyttäessä on niiden avaaminen aina asteen verran hankalampaa. Krooh.
Fiksumpi ihminen ehkä menisi tässä vaiheessa nukkumaan. Mutta kuten aina pitkän ja jollain erityisellä tavalla stressaavan työpäivän jälkeen minä käyn ylikierroksilla ja säntäilein epämääräisesti huoneesta toiseen. Tiputtelen tavaroita. Luen puolitoista minuuttia kirjaa. Käyn Facebookissa. Luen yhden viestin, mutta en vastaa siihen. Haen kaapista suklaalevyn ja syön siitä yhden palasen. Palaan kirjan pariin. Luovutan puolen sivun jälkeen. Avaan telkkarin. Viikkaan pyykkinarulta kaksi paitaa vaatekaappin ja kyllästyn. Suljen telkkarin.
Ja niin edelleen.
Pitäisiköhän alkaa harrastaa jonkinlaista rauhoittumista? Mitä näitä nyt on, joogaa tai pilatesta tai marjametsissä samoilua. Tätä menoa saan sydärin 37-vuotiaana, enkä silti saa mitään aikaiseksi, kun energia menee päämäärättömään paikallaan pyörimiseen.
En olisi etukäteen arvannut, kuinka älyttömän rankkaa on paiskia töitä lehden toimitussihteerinä. Aloittelevat toimittajat roikkuvat peloissaan kiinni pomon hihassa, eivätkä mielellään tee minkäänlaisia ratkaisuja itse. Juttuideat kaatuvat, dedikset unohdetaan ja toimittajat hipsivät salaa kotiin kertomatta siitä kellekään.
Mutta lehti lähti painoon. Ja minun tekisi mieli lähteä viihteelle. Siis tietenkin sillä edellytyksellä, etten nukahtaisi eteiseen.
Fiksumpi ihminen ehkä menisi tässä vaiheessa nukkumaan. Mutta kuten aina pitkän ja jollain erityisellä tavalla stressaavan työpäivän jälkeen minä käyn ylikierroksilla ja säntäilein epämääräisesti huoneesta toiseen. Tiputtelen tavaroita. Luen puolitoista minuuttia kirjaa. Käyn Facebookissa. Luen yhden viestin, mutta en vastaa siihen. Haen kaapista suklaalevyn ja syön siitä yhden palasen. Palaan kirjan pariin. Luovutan puolen sivun jälkeen. Avaan telkkarin. Viikkaan pyykkinarulta kaksi paitaa vaatekaappin ja kyllästyn. Suljen telkkarin.
Ja niin edelleen.
Pitäisiköhän alkaa harrastaa jonkinlaista rauhoittumista? Mitä näitä nyt on, joogaa tai pilatesta tai marjametsissä samoilua. Tätä menoa saan sydärin 37-vuotiaana, enkä silti saa mitään aikaiseksi, kun energia menee päämäärättömään paikallaan pyörimiseen.
En olisi etukäteen arvannut, kuinka älyttömän rankkaa on paiskia töitä lehden toimitussihteerinä. Aloittelevat toimittajat roikkuvat peloissaan kiinni pomon hihassa, eivätkä mielellään tee minkäänlaisia ratkaisuja itse. Juttuideat kaatuvat, dedikset unohdetaan ja toimittajat hipsivät salaa kotiin kertomatta siitä kellekään.
Mutta lehti lähti painoon. Ja minun tekisi mieli lähteä viihteelle. Siis tietenkin sillä edellytyksellä, etten nukahtaisi eteiseen.
maanantai 21. tammikuuta 2013
Surmanloukku nimeltä Twitter
Olen astunut itselleni hieman liian suuriin saappaisiin. Tai tässä tapauksessa ehkä terveyssandaaleihin taikka villasukkiin. Olen toimitussihteeri.
Tämä jännittävä aluevaltaus vaatii kaikenlaisia uusia taitoja. Lounas on vaihdettava salaa hotkaistuihin Dumleihin ja take away-kahviin. Tussitaulu on valloitettava omille muistiinpanoille ja oma äänenvoimakkuus naksautettava kymmenisen pykälää ylemmäksi. (Mutta oivoi kuinka paljon narinaa silloin kuuluukaan!)
Lisäksi tietokoneen näytöltä on pystyttävä tarkkailemaan yhtä aikaa noin kymmentä eri välilehteä, samalla kuin kolme aloittelevaa toimittajaa vaatii omalle jutulleen selkeää näkökulmaa nyt heti, koska haastattelu alkaa noin 20 sekunnin päästä.
Mutta mikäs tässä. On oikeastaan aika mukavaa itse pysytellä toimituksessa ja lähettää muut viilettämään pitkin Tamperetta. Ah.
Tosin yksi ikävä puoli tähän pomoasemaan liittyy. Jouduin vihdoin ja viimein hankkimaan itselleni Twitter-tilin. Pitkin hampain keksin itselleni nolon käyttäjänimen ja valitsin ne pakolliset kymmenen tyyppiä seurattavakseni. Pelkkiä lehtiä ja tv-kanavia, kun en äkkiseltään keksinyt yhtäkään mielenkiintoista ihmistä. Paitsi Hugh Laurien, mutta sitä en kehdannut laittaa. Todella hyödyllistä verkostoitumista kertakaikkiaan.
Tiedän kyllä, että kaikki itseään kunnioittavat ja ajan hermolla keikkuvat mediaihmiset ovat olleet Twitterissä jo kuusi vuotta. Ja että heidän mielestään ei ole olemassa elämää ilman Twitteriä, koska Twitterissä kuulee kaikesta ekana ja voi teeskennellä olevansa kaveri kaikkien julkkisten kanssa.
Mutta minä en halua olla siellä ajan hermolla. Haluan olla rauhassa kotona. Ilman muka-nokkelia pikku viestejä tai tekosyvällisiä 140 merkin pohdiskeluja. Kaikein huippu oli se, kun sähköpostiin tipahti liittymisen jälkeen viesti Twitteriltä. Siinä luki näin: "Jos rakennat aikajanan, joka edustaa sinua ja mielenkiintosi kohteita, huomaat kuinka nopeasti Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääsi."
Anteeksi vain, mutta mitä helvettiä?
Miksi haluaisin, että Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääni? Kuinka surullisestä elämästä tässä nyt oikein puhutaan? Hieman alkaa tuntua siltä, että eräs Twitter-tili poistuu bittiavaruuteen heti, kun saan tämän pomokurssin kunnialla suoritettua. Tekstiviestikin on oikeastaan liian moderni keksintö. Lähetettäiskö kaikki taas vaan ihan niitä oikeita kirjeitä toisillemme? Mulla taitaa tuolta laatikon pohjalta vielä löytyä Pocahontas-kirjepaperia vuodelta 1995.
Twitterkiukkuni muuten laantui pois kotimatkalla. Yleensähän näinä kauniina talvi-iltoina saattaa kohdata maagisen sinisen hetken, mutta ilmeisesti Tampereella sinisyys on so last season.
Joten tässä teille uusinta uutta: keltavaaleanpunapurppurainen hetki!
Tämä jännittävä aluevaltaus vaatii kaikenlaisia uusia taitoja. Lounas on vaihdettava salaa hotkaistuihin Dumleihin ja take away-kahviin. Tussitaulu on valloitettava omille muistiinpanoille ja oma äänenvoimakkuus naksautettava kymmenisen pykälää ylemmäksi. (Mutta oivoi kuinka paljon narinaa silloin kuuluukaan!)
Lisäksi tietokoneen näytöltä on pystyttävä tarkkailemaan yhtä aikaa noin kymmentä eri välilehteä, samalla kuin kolme aloittelevaa toimittajaa vaatii omalle jutulleen selkeää näkökulmaa nyt heti, koska haastattelu alkaa noin 20 sekunnin päästä.
Mutta mikäs tässä. On oikeastaan aika mukavaa itse pysytellä toimituksessa ja lähettää muut viilettämään pitkin Tamperetta. Ah.
Tosin yksi ikävä puoli tähän pomoasemaan liittyy. Jouduin vihdoin ja viimein hankkimaan itselleni Twitter-tilin. Pitkin hampain keksin itselleni nolon käyttäjänimen ja valitsin ne pakolliset kymmenen tyyppiä seurattavakseni. Pelkkiä lehtiä ja tv-kanavia, kun en äkkiseltään keksinyt yhtäkään mielenkiintoista ihmistä. Paitsi Hugh Laurien, mutta sitä en kehdannut laittaa. Todella hyödyllistä verkostoitumista kertakaikkiaan.
Tiedän kyllä, että kaikki itseään kunnioittavat ja ajan hermolla keikkuvat mediaihmiset ovat olleet Twitterissä jo kuusi vuotta. Ja että heidän mielestään ei ole olemassa elämää ilman Twitteriä, koska Twitterissä kuulee kaikesta ekana ja voi teeskennellä olevansa kaveri kaikkien julkkisten kanssa.
Mutta minä en halua olla siellä ajan hermolla. Haluan olla rauhassa kotona. Ilman muka-nokkelia pikku viestejä tai tekosyvällisiä 140 merkin pohdiskeluja. Kaikein huippu oli se, kun sähköpostiin tipahti liittymisen jälkeen viesti Twitteriltä. Siinä luki näin: "Jos rakennat aikajanan, joka edustaa sinua ja mielenkiintosi kohteita, huomaat kuinka nopeasti Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääsi."
Anteeksi vain, mutta mitä helvettiä?
Miksi haluaisin, että Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääni? Kuinka surullisestä elämästä tässä nyt oikein puhutaan? Hieman alkaa tuntua siltä, että eräs Twitter-tili poistuu bittiavaruuteen heti, kun saan tämän pomokurssin kunnialla suoritettua. Tekstiviestikin on oikeastaan liian moderni keksintö. Lähetettäiskö kaikki taas vaan ihan niitä oikeita kirjeitä toisillemme? Mulla taitaa tuolta laatikon pohjalta vielä löytyä Pocahontas-kirjepaperia vuodelta 1995.
Twitterkiukkuni muuten laantui pois kotimatkalla. Yleensähän näinä kauniina talvi-iltoina saattaa kohdata maagisen sinisen hetken, mutta ilmeisesti Tampereella sinisyys on so last season.
Joten tässä teille uusinta uutta: keltavaaleanpunapurppurainen hetki!
 |
| Mulla on vaan niin hyvä maisema. |
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
Hamahelmiä sioille
Niin, ostin hamahelmiä. Aivan kuin kaapeissani ei olisi jo tarpeeksi muutakin askartelukrääsää. Ei ihmekään, että muuttopäivinä meinaa selkä katketa kaikkien niiden pahvilaatikkojen raahaamisesta. Ne on ääriään myöten täynnä helmiä ja tarroja ja paperisilppua ja pahvia ja paljetteja.
Toisaalta aikuisena olossa on se hyvä puoli, että saa aivan rauhassa olla lapsellinen. Eikä kukaan käske syömään/nukkumaan/pesemään hampaita kesken parhaiden leikkien. Hah!
Askartelin maanisella vimmalla hamahelmistä kasan käyttökelvottomia läpysköjä. Ja yhdet korvikset.
Sydänpuhekuplan mallin katsoin netistä, mutta en löytänyt mistään järjellistä tietoa siitä, kenen pääkopasta kyseinen malli on joskus putkahtanut.
Muut mallit kehittyivät sitä mukaan, kun niitä ärsyttävän palleroisia pikku helmiä alustalle asettelin. Lahjapaketti menee synttärikorttiin, ja kenkään pistin kiinni korurenkulan, että voin sitten vaikka heilua converse kaulassa pitkin yliopistoa.
Englanninlakuhenkiset korvikset oli maailman helpoin tehdä. Puhekupla taas muotoutunee rintaneulaksi... mutta mitä hittoa teen tuolla pinkillä puhelimella? Soitan itselleni apua?
Jep. Raportista puuttuu vielä 10 000 merkkiä ja minä sulatan muovinpaloja kiinni toisiinsa. Prioriteetit selvästi kunnossa.
Toisaalta aikuisena olossa on se hyvä puoli, että saa aivan rauhassa olla lapsellinen. Eikä kukaan käske syömään/nukkumaan/pesemään hampaita kesken parhaiden leikkien. Hah!
Askartelin maanisella vimmalla hamahelmistä kasan käyttökelvottomia läpysköjä. Ja yhdet korvikset.
 |
| Hyödyllinen sijoitus jälleen kerran. |
Muut mallit kehittyivät sitä mukaan, kun niitä ärsyttävän palleroisia pikku helmiä alustalle asettelin. Lahjapaketti menee synttärikorttiin, ja kenkään pistin kiinni korurenkulan, että voin sitten vaikka heilua converse kaulassa pitkin yliopistoa.
Englanninlakuhenkiset korvikset oli maailman helpoin tehdä. Puhekupla taas muotoutunee rintaneulaksi... mutta mitä hittoa teen tuolla pinkillä puhelimella? Soitan itselleni apua?
 |
| Liikuttavaa. |
maanantai 14. tammikuuta 2013
Tee-se-itse -heijastin
Haaveilen siitä, että joskus voisin antaa joulu- ja synttärilahjaksi pelkästään itsetehtyjä lahjoja. Mutta sen suhteen ongelmia on kaksi:
1. En osaa muuttaa ideoitani konkreettisiksi lahjoiksi
2. Vaikka ajatus on tärkein ja itsetehty on hienoa ja blaa blaa, niin epäilisin, että läheiseni kuitenkin haluavat mieluummin lahjaksi vaikka uunituoreen kirjan kuin lampaanraadolta ja saippualta haisevan nöyhtäisen huovutuskorun.
Joten yleensä olen väsännyt jotain pientä itsetehtyä, mutta ostanut varmuuden vuoksi jotain kaupastakin.
Viime jouluna keskityin taiteilemaan heijastimia. Yllärivaikeaa sekin. Ensiksikin, Tampereella ei selvästikään myydä heijastinkankaita. Toisekseen, en ole tarpeeksi hyvä ompelemaan ompelukoneella kiemuraisia kulmia, joten homma piti hoitaa neulomalla käsin. Se ei luonnollisestikaan onnistunut, joten heijastinkangas pitikin liimata kiinni alustaansa. Nahkainen alusta taas ei tarttunut liimaan, joten koko homma piti tehdä uusiksi, tällä kertaa huopakankaalle...
Jotenkin sain silti viisi heijastinta väkerrettyä aattoon mennessä. Ihan kivoja niistä tulikin. Yksi lähti matkaan jo ennen kuin ehdin sitä kuvata, mutta jäljelle jääneet neljä näyttivät tältä:
Suosikkini on ehkä tuo lankoehdokkaalle mennyt lumihiutale. Pitäisi ehkä tehdä itsellenikin joku samantapainen väkerrys. Lakimiehelle meni tietysti lakipykälä ja villakoiraharrastajalle juokseva puudeli. Kukkaheijastin oli mun mielessäni tosi kaunis, mutta tuo toteutus on aika kömpelö. Olisin halunnut tehdä siitä paremman version, mutta aika loppui kesken.
Voi kun ehtisin tänä vuonna tehdä paljon käsitöitä! Haluan ehdottomasti:
- Jatkaa isoäidinneliöiden parissa, ja ehkä jopa saada niistä jotain valmista aikaiseksi
- Hankkia matonkuteita, ja kokeilla pyöreän pikku maton virkkaamista
- Saada valmiiksi ala-asteen luokkakuvista koostuvan scrapbookin
- Virkata lumihiutaleita ensi vuoden joulukuusta koristamaan. (Niin se jouluhan on jo muuten aika pian taas täällä? Miksi edes vein kaikki koristeet takaisin ullakolle?)
- Ommella tunikan
- Koettaa neuloa vauvanvaatteita
- Askarrella hamahelmistä lasinalusia ja magneetteja
1. En osaa muuttaa ideoitani konkreettisiksi lahjoiksi
2. Vaikka ajatus on tärkein ja itsetehty on hienoa ja blaa blaa, niin epäilisin, että läheiseni kuitenkin haluavat mieluummin lahjaksi vaikka uunituoreen kirjan kuin lampaanraadolta ja saippualta haisevan nöyhtäisen huovutuskorun.
Joten yleensä olen väsännyt jotain pientä itsetehtyä, mutta ostanut varmuuden vuoksi jotain kaupastakin.
Viime jouluna keskityin taiteilemaan heijastimia. Yllärivaikeaa sekin. Ensiksikin, Tampereella ei selvästikään myydä heijastinkankaita. Toisekseen, en ole tarpeeksi hyvä ompelemaan ompelukoneella kiemuraisia kulmia, joten homma piti hoitaa neulomalla käsin. Se ei luonnollisestikaan onnistunut, joten heijastinkangas pitikin liimata kiinni alustaansa. Nahkainen alusta taas ei tarttunut liimaan, joten koko homma piti tehdä uusiksi, tällä kertaa huopakankaalle...
Jotenkin sain silti viisi heijastinta väkerrettyä aattoon mennessä. Ihan kivoja niistä tulikin. Yksi lähti matkaan jo ennen kuin ehdin sitä kuvata, mutta jäljelle jääneet neljä näyttivät tältä:
Suosikkini on ehkä tuo lankoehdokkaalle mennyt lumihiutale. Pitäisi ehkä tehdä itsellenikin joku samantapainen väkerrys. Lakimiehelle meni tietysti lakipykälä ja villakoiraharrastajalle juokseva puudeli. Kukkaheijastin oli mun mielessäni tosi kaunis, mutta tuo toteutus on aika kömpelö. Olisin halunnut tehdä siitä paremman version, mutta aika loppui kesken.
Voi kun ehtisin tänä vuonna tehdä paljon käsitöitä! Haluan ehdottomasti:
- Jatkaa isoäidinneliöiden parissa, ja ehkä jopa saada niistä jotain valmista aikaiseksi
- Hankkia matonkuteita, ja kokeilla pyöreän pikku maton virkkaamista
- Saada valmiiksi ala-asteen luokkakuvista koostuvan scrapbookin
- Virkata lumihiutaleita ensi vuoden joulukuusta koristamaan. (Niin se jouluhan on jo muuten aika pian taas täällä? Miksi edes vein kaikki koristeet takaisin ullakolle?)
- Ommella tunikan
- Koettaa neuloa vauvanvaatteita
- Askarrella hamahelmistä lasinalusia ja magneetteja
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Kevättuulet veivät nukkumatin mennessään
Eräänä yönä tällä viikolla nukuin älyttömän huonosti. Huokailin, hikoilin ja haaveilin. Mylläsin ympäriinsä sängyssäni tuntikausia, kunnes huomasin kellon tikittävän kohti aamukolmea. Luovutin, pistin valot päälle ja tartuin siihen Dostojevskiin. Ja kas, heti alkoikin sopivasti väsyttää. Lukeminen todellakin kannatta aina.
Aamulla peilistä katsoi kuitenkin kalpeanaamainen kummitus, jonka silmien ympärille joku oli käynyt sutimassa mustaa väriä. Siksi en tajunnut edes loukkaantua, kun porraskäytävässä joku tuntematon naapuri kysyi, että olenko minä se kitunen.
Olin jo vastaamassa että no ainakin melkein, mutta tajusin onneksi viime hetkellä, että Kitunen taitaakin olla jonkun asukkaan sukunimi. Huh.
Meidän asunnossa vallitsevat nykyään uudet tuulet. Sellaiset kirpsakan keväiset, keltasävyiset ja karnevaalitunnelmaa lupailevat. Tontut, kynttilät, joulupukit, lyhdyt ja räiskyvänpunaiset liinat on siivottu pois näkyvistä, ja tilalle tuotu tulppaaneja.
Kevät on oikeastikin jo ihan nurkan takana. Yhtenäkin päivänä aurinko paistoi monta minuuttia putkeen. Uskomatonta.
Vaikka pitäisi tietysti elää hetkessä, eikä haikailla tulevia kevättuulahduksia. Mutta entä jos tässä hetkessä ei ole mitään houkuttelevaa? Raportteja, esseitä ja graduja vain. Työnhakua ja rahapulaa. Kauaksi karanneita kavereita, laihdutuskuuripainostusta ja tyhjyyttä kumiseva kalenteri. Plääh.
Onhan tässä lumitähtiä tuikkivassa tammikuussakin hyvät puolensa. Esimerkiksi perjantainen Lumikuningatar-baletti sai leuan lonksumaan polvissa pariinkin otteeseen. Spontaani kampaamokäynti ja kevätvaatteiden hamstraus Vero Modan alennusmyynnistä eivät olleet nekään yhtään hassumpia. (Ostin mintunvihreän paidan! Nyt kun saisi vielä syödä minttujätskiä kevätauringon lämmittällä puistonpenkillä siihen paitaan pukeutuneena niin oisipa auvoisaa.)
Mutta sitä kevätaurinkoa odotellessa täytyy tyytyä hämyisiin lenkkimaisemiin. Kevät tulee sitten kun on tullakseen.
Aamulla peilistä katsoi kuitenkin kalpeanaamainen kummitus, jonka silmien ympärille joku oli käynyt sutimassa mustaa väriä. Siksi en tajunnut edes loukkaantua, kun porraskäytävässä joku tuntematon naapuri kysyi, että olenko minä se kitunen.
Olin jo vastaamassa että no ainakin melkein, mutta tajusin onneksi viime hetkellä, että Kitunen taitaakin olla jonkun asukkaan sukunimi. Huh.
Meidän asunnossa vallitsevat nykyään uudet tuulet. Sellaiset kirpsakan keväiset, keltasävyiset ja karnevaalitunnelmaa lupailevat. Tontut, kynttilät, joulupukit, lyhdyt ja räiskyvänpunaiset liinat on siivottu pois näkyvistä, ja tilalle tuotu tulppaaneja.
Kevät on oikeastikin jo ihan nurkan takana. Yhtenäkin päivänä aurinko paistoi monta minuuttia putkeen. Uskomatonta.
 |
| Oioioi, keltaista ja vaaleanpunaista. Vielä kun saisi mukaan hiirenkorvalla olevia koivunoksia, niin eipä voisi olla enemmän kevät. |
Onhan tässä lumitähtiä tuikkivassa tammikuussakin hyvät puolensa. Esimerkiksi perjantainen Lumikuningatar-baletti sai leuan lonksumaan polvissa pariinkin otteeseen. Spontaani kampaamokäynti ja kevätvaatteiden hamstraus Vero Modan alennusmyynnistä eivät olleet nekään yhtään hassumpia. (Ostin mintunvihreän paidan! Nyt kun saisi vielä syödä minttujätskiä kevätauringon lämmittällä puistonpenkillä siihen paitaan pukeutuneena niin oisipa auvoisaa.)
Mutta sitä kevätaurinkoa odotellessa täytyy tyytyä hämyisiin lenkkimaisemiin. Kevät tulee sitten kun on tullakseen.
 |
| Kummitusfiiliksiä katulampun katveessa. |
maanantai 7. tammikuuta 2013
Kun lukutoukka päätti listan kirjoittaa
Sainpahan idean. Olen aina pitänyt itseäni ihmisenä, joka lukee paljon, mutta en ole koskaan kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Vaan nyt tulee loppu tähän leväperäiseen kirjallisuusharrastukseen! Tänä vuonna aion pitää listaa kaikista kirjoista, jotka onnistun kahlaamaan kannesta kanteen.
Loin jo valmiiksi tiedoston lukuelämyksiä varten, ja kirjoitin muistiin ne teokset, jotka ehdin lomani aikana lukea.
Mitä luulette, mikä tulee vuoden lopussa lukusaldoksi? Montako eri kirjailijaa, montako teosta, montako tuhatta luettua sivua? Kuka nousee kirjailijasuosikiksi, mikä on vuoden kammottavin lukuelämys?
Olen täälläkin jo monesti todennut, kuinka tuppaan innostumaan pienistä ja mitättömistä asioista kaikkein eniten. Niin taisi käydä nytkin. Myhäilen tyytyväisenä omalle listantyngälleni ja tunnen hallitsevani elämäni taas astetta paremmin. Mahtavan metkaa vuoden päästä palata katsomaan, kuinka kävi. (Nyt kun vielä muistaisin sitten päivittää sitä listaa...)
Normaalisti lukaisen pari kirjaa viikossa, jos kiirettä pitää. Lomalla ja salaisina lorvailuhetkinä menee enemmänkin. Vuoden aikana minun pitäisi pystyä kevyesti lukemaan yli sata kirjaa. Mutta mitkä sata?
On muutamia kirjailijoita, joita olen vältellyt tarkoituksella. Ja sitten sellaisia, joihin ehdottomasti haluaisin tutustua, mutta joiden nimen unohdan joka kerta käydessäni kirjastossa. Yleensä saapastelen hyllyjen ohi vailla päämäärää, ja valitsen kirjoja suurinpiirtein silmät kiinni. Muita fiksuja valintaperusteita ovat muun muassa kirjan nimen fontti sekä kannen väri. Ehkä tänä vuonna voisin koettaa lukea hieman suunnitelmallisemmin. Eihän se niiden kirjailijoiden vika ole, jos fontti on typerää pikku piperrystä ja kansi liejuisen harmaa.
Toivottavasti tämän vuoden lukukiintiöön sisältyy teoksia ainakin seuraavilta tyypeiltä:
Fjodor Dostojevski. (Niin, se Rikos ja rangaistus...)
Veikko Huovinen
Mihail Bulgakov (Saatana saapuu Moskovaan)
Umberto Eco
Ernest Hemingway (Ehkä otan uudestaan käsittelyyn Kenelle kellot soivat... Viimeksi nukahdin liian usein sitä lukiessani.)
Leo Tolstoi (Juu venäläiset klassikot eivät tosiaan ole kovin tuttuja.)
Kurt Vonnegut
Raymond Chandler
Timo K. Mukka (Maa on syntinen laulu)
Harper Lee (Kuin surmaisi satakielen)
Charles Dickens
Thomas Hardy
Yann Martel (Piin elämä)
Hugh Laurie & Stephen Fry
Paul Auster
Haruki Murukami
Hmm, miksi suomalaiset loistavat poissaolollaan? Ehkä Johanna Sinisalo, Pirkko Saisio, Laura Honkasalo, Kaari Utrio, Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen voisivat äkkiä tekaista jonkun uuden kirjan. Samoin kuin Erlend Loe, Jonas Gardell, Martina Haag ja John Irving. Kiitos.
Loin jo valmiiksi tiedoston lukuelämyksiä varten, ja kirjoitin muistiin ne teokset, jotka ehdin lomani aikana lukea.
Mitä luulette, mikä tulee vuoden lopussa lukusaldoksi? Montako eri kirjailijaa, montako teosta, montako tuhatta luettua sivua? Kuka nousee kirjailijasuosikiksi, mikä on vuoden kammottavin lukuelämys?
Olen täälläkin jo monesti todennut, kuinka tuppaan innostumaan pienistä ja mitättömistä asioista kaikkein eniten. Niin taisi käydä nytkin. Myhäilen tyytyväisenä omalle listantyngälleni ja tunnen hallitsevani elämäni taas astetta paremmin. Mahtavan metkaa vuoden päästä palata katsomaan, kuinka kävi. (Nyt kun vielä muistaisin sitten päivittää sitä listaa...)
Normaalisti lukaisen pari kirjaa viikossa, jos kiirettä pitää. Lomalla ja salaisina lorvailuhetkinä menee enemmänkin. Vuoden aikana minun pitäisi pystyä kevyesti lukemaan yli sata kirjaa. Mutta mitkä sata?
On muutamia kirjailijoita, joita olen vältellyt tarkoituksella. Ja sitten sellaisia, joihin ehdottomasti haluaisin tutustua, mutta joiden nimen unohdan joka kerta käydessäni kirjastossa. Yleensä saapastelen hyllyjen ohi vailla päämäärää, ja valitsen kirjoja suurinpiirtein silmät kiinni. Muita fiksuja valintaperusteita ovat muun muassa kirjan nimen fontti sekä kannen väri. Ehkä tänä vuonna voisin koettaa lukea hieman suunnitelmallisemmin. Eihän se niiden kirjailijoiden vika ole, jos fontti on typerää pikku piperrystä ja kansi liejuisen harmaa.
Toivottavasti tämän vuoden lukukiintiöön sisältyy teoksia ainakin seuraavilta tyypeiltä:
Fjodor Dostojevski. (Niin, se Rikos ja rangaistus...)
Veikko Huovinen
Mihail Bulgakov (Saatana saapuu Moskovaan)
Umberto Eco
Ernest Hemingway (Ehkä otan uudestaan käsittelyyn Kenelle kellot soivat... Viimeksi nukahdin liian usein sitä lukiessani.)
Leo Tolstoi (Juu venäläiset klassikot eivät tosiaan ole kovin tuttuja.)
Kurt Vonnegut
Raymond Chandler
Timo K. Mukka (Maa on syntinen laulu)
Harper Lee (Kuin surmaisi satakielen)
Charles Dickens
Thomas Hardy
Yann Martel (Piin elämä)
Hugh Laurie & Stephen Fry
Paul Auster
Haruki Murukami
Hmm, miksi suomalaiset loistavat poissaolollaan? Ehkä Johanna Sinisalo, Pirkko Saisio, Laura Honkasalo, Kaari Utrio, Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen voisivat äkkiä tekaista jonkun uuden kirjan. Samoin kuin Erlend Loe, Jonas Gardell, Martina Haag ja John Irving. Kiitos.
perjantai 4. tammikuuta 2013
Lupauksia ja kevätlookia
Minä en niin noista uudenvuodenlupauksista perusta. Onhan se tietysti tosi hyödyllistä käydä kaksi tammikuun ekaa viikkoa punttisalilla, mutta jotenkin ei tunnu ihan mun jutulta.
Jotenkin haluaisin silti elämääni muuttaa. Ettei vain tästä vuodesta tule ihan yhtä myrskyisää kuin edellisestäkin. Mutta mikä olisi niin mullistava lupaus, että se kertaheitolla pistäisi kaikki elämäni palaset järjestykseen? Melko vaativalta tehtävältä kuulostaa.
Voisin kuitenkin luvata olla itselleni vähän kiltimpi. Yllättävän paljon aikaa menee itsensä sättimiseen, ennakkomurehtimiseen ja turhaan stressaamiseen. Se on täysin naurettavaa. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että itse kriisitilanteen osuessa kohdalle minä rötkötän sohvalla ja ajattelen että no mitäpä väliä, elämää se vain on.
Voisin koettaa olla huolettomampi. Elää niin kuin hyvältä tuntuu, ja lopettaa pohtimasta sitä, kuinka tulisi tehdä. Kuinka muut tekevät.
Tähän samaan lupaukseen voisi kuulua myös sellaista pientä itsensä hemmottelua. Tarpeeksi monta puuropäivää kun pitää, niin rahaakin alkaa jäädä sukanvarteen vähän enemmän. Tänään (kun olisi pitänyt päivittää CV:tä) surffailin Zalandon nettisivuilla ja haaveilin uudistuneesta kevätgarderoobista.Voi kun saisi edes jotain keväisen keveää jo vaatekaappiin.
Uusia pitkähihoisia paitoja tarvitsisin kipeästi:
Nähtävästi minuun iskee tänä kevääni erityisesti tuollaiset hieman pussittavat hihat, herkulliset värit sekä tyttömäisyys. Rusetteja, pyöreitä kauluksia... oi oi oi.
Pidän myös peukkuja pystyssä erityisen lämpimälle keväälle, joten lyhythihaisia paitoja olisi kiva saada kaapinpohjalle.
Ja samat rusetit ja kaulukset näyttävät näistäkin löytyvän... Onko tämä jo liiankin yhteneväinen haavevaatekaappi?
Tyttömäisyyden vastapainoksi tarvitaan myös hieman päheämpiä puseroita. Rentoon meininkiin. Jokirannassa istuskeluun ja puistojen nurmikoilla lojumiseen.
Eihän kaikkea aina tarvitse ottaa niin vakavasti... Ihan hyvin voi kiskaita päällensä esimerkiksi maailman pöljimmän kissapaidan.
Mutta ennen kaikkea keväällä olisi ihana käpsytellä ympäriinsä liehuvissa karkinvärisissä mekoissa.
Hieman yllättävä tuo vaaleanpunainen värivaihtoehto minusta. Vieläpä tuollainen melko lällykkä, korkkiruuvikiharaiselle bimbolle sopiva väri. Hmmm. Täytyy ehkä harkita vielä. Ehkä täytyy vain suosiolla pitäytyä tuollaisissa farkkumekoissa.
Ja mitäs muuta sitten vielä... no tietysti vaaleat ja tummat farkut sekä ihanan yltiöröyhelöinen kevättakki.
Ja sitten vielä kirsikaksi kakun päälle muutamia kevätkenkiä. Klassiset mustat ballerinat, rennot nahkatennarit sekä mukulakivillä kopsuvat avokkaat niin eiköhän niillä jo potkisi aika pitkälle.
No jaa, ainahan sitä saa vähän haaveilla. Kun kevät oikeasti kolkuttelee ovelle, niin ostan luultavasti sukkahousut ja jonkun kepeän huivin. Mutta on sekin tietysti huomattavasti tyhjää parempi. Helppo iloista elämäähän minä tässä juuri itselleni toivoinkin.
(Kaikki kuvat Zalandosta)
Jotenkin haluaisin silti elämääni muuttaa. Ettei vain tästä vuodesta tule ihan yhtä myrskyisää kuin edellisestäkin. Mutta mikä olisi niin mullistava lupaus, että se kertaheitolla pistäisi kaikki elämäni palaset järjestykseen? Melko vaativalta tehtävältä kuulostaa.
Voisin kuitenkin luvata olla itselleni vähän kiltimpi. Yllättävän paljon aikaa menee itsensä sättimiseen, ennakkomurehtimiseen ja turhaan stressaamiseen. Se on täysin naurettavaa. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että itse kriisitilanteen osuessa kohdalle minä rötkötän sohvalla ja ajattelen että no mitäpä väliä, elämää se vain on.
Voisin koettaa olla huolettomampi. Elää niin kuin hyvältä tuntuu, ja lopettaa pohtimasta sitä, kuinka tulisi tehdä. Kuinka muut tekevät.
Tähän samaan lupaukseen voisi kuulua myös sellaista pientä itsensä hemmottelua. Tarpeeksi monta puuropäivää kun pitää, niin rahaakin alkaa jäädä sukanvarteen vähän enemmän. Tänään (kun olisi pitänyt päivittää CV:tä) surffailin Zalandon nettisivuilla ja haaveilin uudistuneesta kevätgarderoobista.Voi kun saisi edes jotain keväisen keveää jo vaatekaappiin.
Uusia pitkähihoisia paitoja tarvitsisin kipeästi:
Nähtävästi minuun iskee tänä kevääni erityisesti tuollaiset hieman pussittavat hihat, herkulliset värit sekä tyttömäisyys. Rusetteja, pyöreitä kauluksia... oi oi oi.
Pidän myös peukkuja pystyssä erityisen lämpimälle keväälle, joten lyhythihaisia paitoja olisi kiva saada kaapinpohjalle.
Ja samat rusetit ja kaulukset näyttävät näistäkin löytyvän... Onko tämä jo liiankin yhteneväinen haavevaatekaappi?
Tyttömäisyyden vastapainoksi tarvitaan myös hieman päheämpiä puseroita. Rentoon meininkiin. Jokirannassa istuskeluun ja puistojen nurmikoilla lojumiseen.
Eihän kaikkea aina tarvitse ottaa niin vakavasti... Ihan hyvin voi kiskaita päällensä esimerkiksi maailman pöljimmän kissapaidan.
Mutta ennen kaikkea keväällä olisi ihana käpsytellä ympäriinsä liehuvissa karkinvärisissä mekoissa.
Hieman yllättävä tuo vaaleanpunainen värivaihtoehto minusta. Vieläpä tuollainen melko lällykkä, korkkiruuvikiharaiselle bimbolle sopiva väri. Hmmm. Täytyy ehkä harkita vielä. Ehkä täytyy vain suosiolla pitäytyä tuollaisissa farkkumekoissa.
Ja mitäs muuta sitten vielä... no tietysti vaaleat ja tummat farkut sekä ihanan yltiöröyhelöinen kevättakki.
Ja sitten vielä kirsikaksi kakun päälle muutamia kevätkenkiä. Klassiset mustat ballerinat, rennot nahkatennarit sekä mukulakivillä kopsuvat avokkaat niin eiköhän niillä jo potkisi aika pitkälle.
No jaa, ainahan sitä saa vähän haaveilla. Kun kevät oikeasti kolkuttelee ovelle, niin ostan luultavasti sukkahousut ja jonkun kepeän huivin. Mutta on sekin tietysti huomattavasti tyhjää parempi. Helppo iloista elämäähän minä tässä juuri itselleni toivoinkin.
(Kaikki kuvat Zalandosta)
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Olipa kerran eräs vuosi
Vuosi 2012 on vihdoin ohitse, hurraa! Vuosi oli äärimmäisen pitkä. Oli uusia, ihmeellisiä kokemuksia, henkistä kasvua ja elämän uudelleenjärjestelyä.
TAMMIKUUSSA
Minä kirjoittelin uunituoretta blogiani ja haaveilin muutosta Göteborgiin. Tapasin perhettä ja kavereita ja haikailin jo valmiiksi, kuinka ihana onkaan puolen vuoden päästä palata takaisin omaan kotiin, yhtä suurta kokemusta rikkaampana. Pakkasin matkalaukun ja lähdin.
HELMIKUUSSA
Solmin roppakaupalla uusia tuttavuuksia. Vaihtarikavereiden kanssa löytyi nopeasti yhteinen sävel, svenssonit osoittautuivat hieman hankalammiksi tapauksiksi. Ruotsiin syntyi uusi pikkuprinsessa ja maa meni aivan sekaisin.
MAALISKUUSSA
Ruotsiin alkoi tulla kevät. Aloitin uuden, tajuttoman vaativan yliopistokurssin ja tein sen vastapainoksi vapaa-ajallani paljon retkiä. Ullared, Botaniska trädgården, Haga, Asperö...
Lisäksi sain yllättäen tiedon siitä, että ruotsivuoteni venyisikin ylimääräisillä kolmella kuukaudella, kun mahtava kesätyöpaikka löytyikin Tukholmasta.
HUHTIKUUSSA
Vietin pääsiäistä vaihtariporukalla. Lähetin irtsareilla täytettyjä pääsiäismunaylläreitä pitkin maailmaa. Juhlin synttäreitäni niin railakkaasti, että päässä heitti vielä kahden päivän kuluttuakin. Lisäksi söin paljon sushia ja saavutin vaihtarivuoteni suurimman tavoitteen: osallistumisen normisvenssonien kotipileisiin.
TOUKOKUUSSA
Vastaanotin vapun helteisessä kesäsäässä Charlmersin nurkilla. Grillasin enemmän kuin laki sallii, sekä ruokaa että itseäni.
Sen jälkeen ängin Ikeasta ostetut 29 kruunun hintaiset petivaatteet retkireppuun ja huristin bussilla Kööpenhaminaan. Matkalla ihailin skoonelaisia maisemia ja tunsin piston sydämessäni - kyllä Skooneenkin on vielä joskus päästävä uudestaan!
Toukokuu oli kaiken kaikkiaan yksi parhaista kuukausista viime vuonna. Oli hilpeän huoleton kesäsää, kouluhommat sujuivat omalla painollaan, kaikki tuntui kepeältä. Muutto uuteen kaupunkiin häämötti jo edessä, ja Sisko ja sen Poikkis tulivat käymään Götiksessä.
KESÄKUUSSA
Siivosin Göteborgin asuntoniensimmäistä viimeistä kertaa ja raahauduin tärisevin jaloin Tukholmaan vievään junaan. Ensimmäisten Tukholmantuntien aikana eksyin kahdesti. Päädyin kuitenkin lopulta uudelle asunnolleni ja rakastuin siihen heti.
Matkustin pikaisesti Suomeen. Laiskottelin mökillä ja latasin akkuja. Söin mansikoita ja silittelin koiria.
Sitten palasin Tukholmaan ja aloitin kesätyöt. Niihinkin rakastuin heti.
Vietin maailman ihanimman juhannuksen, joka alkoi venematkalla, kuohuviinillä ja coctail-paloilla.
HEINÄKUUSSA
Lakkasin hengittämästä, kun elämältäni putosi pohja. Blogiteksteistä päätellen olen saanut itseni kasaan vasta heinäkuun 18. päivänä. Sitä ennen tapahtuineista asioista en muista mitään. Kavereita taisi käydä kylässä. Tutustuin mahtaviin työkavereihin. Tutkin luultavasti Tukholmaa. Muistikuvat ovat niin hataria, niin huuruisia.
Mutta mahtui heinäkuuhun muutama ikimuistoinenkin hetki. Rakkaan ystävän polttarit ja häät. <3
Lisäksi heinäkuussa Siljan hyttikäytävät tulivat vähän liiankin tutuiksi.
ELOKUUSSA
Sain kehuja hyvin tehdystä työstä. Sen lisäksi sain myös kesäflunssan, mutta nämä kaksi asiaa eivät liittyne toisiinsa.
Sain kylään kaksi ihanaa ihmistä Göteborgista. Kiersimme alennusmyyntejä ja ihailimme Stockholm Pridea.
Aloin innostua töistäni oikein toden teolla. Mietin nettisivuja ja kuuntelijagallupeja vielä iltaisinkin. Kävin museoissa ja näyttelyissä, koetin vihdoinkin ottaa Tukholmasta hieman enemmän irti. Sain itseni takaisin tasapainoon ja innostuin tulevista seikkailuista.
Kuun lopussa pakkasin laukut ja astelin viimeisen kerran keinahtelevalla hyttikäytävällä. Olin iloinen ja surullinen.
SYYSKUUSSA
Muutin jälleen. Tyhjensin kodiksi käyneen asunnon vimmaisen vihan vallassa ja heitin roskiin kymmenen jätesäkillistä tavaraa.
Siirsin jäljelle jääneen omaisuuteni ihastuttavaan keskustakämppään ja olin taas onnellinen. Viiletin pitkin Tampereen katuja. Kävin välillä koulussakin. Suunnittelin, juhlin ja nautin olostani kotimaassani.
LOKAKUUSSA
Kaipasin aurinkoa ja lämpöä. Haaveilin lomamatkasta ja nautin yliannostuksen d-vitamiinia. Olin väsynyt ja itkuinen. Aloin haikailla joulun perään, kun en mitään muutakaan piristävää keksinyt. Paiskon hommia radiotyön parissa ja kolusin ahkerasti kirpputoreja.
MARRASKUUSSA
Juhlin mahtavaa kekriä ja strömsöilin pitkästä aikaa. Haaveilin joululahjoista ja hyväntekeväisyystyöstä. Matkustin Luxemburgiin tuulettumaan ja vietin pikkujouluja seikkailemalla kissanaisena Tampereen yössä.
JOULUKUUSSA
Olin musertua surun alle. Aloitin kuukauden hautajaisilla. Pähkäilin muistopuheen parissa ja jännitin, riittääkö itsehillintä vai hajoanko puheen puolivälissä. Koetin nousta takaisin pinnalle istumalla sohvannurkassa glögimuki kädessä, kynttilöiden lepattaessa rauhoittavasti. Koristelin kodin joulua varten. Kävin Design-torilla, nukuin pitkään ja kokeilin suoran radiolähetyksen tekemistä keskesltä kaupunkia. Sain kasan kursseja valmiiksi, matkustin kotikotiin ja päätin olla tekemättä yhtään mitään.
Lopuksi toivotin tämän menneen vuoden huis helvettiin muutaman hyvän ystävän seurassa. Olkoon seuraava vuosi ennen kaikkea iloisempi.
TAMMIKUUSSA
Minä kirjoittelin uunituoretta blogiani ja haaveilin muutosta Göteborgiin. Tapasin perhettä ja kavereita ja haikailin jo valmiiksi, kuinka ihana onkaan puolen vuoden päästä palata takaisin omaan kotiin, yhtä suurta kokemusta rikkaampana. Pakkasin matkalaukun ja lähdin.
HELMIKUUSSA
Solmin roppakaupalla uusia tuttavuuksia. Vaihtarikavereiden kanssa löytyi nopeasti yhteinen sävel, svenssonit osoittautuivat hieman hankalammiksi tapauksiksi. Ruotsiin syntyi uusi pikkuprinsessa ja maa meni aivan sekaisin.
MAALISKUUSSA
Ruotsiin alkoi tulla kevät. Aloitin uuden, tajuttoman vaativan yliopistokurssin ja tein sen vastapainoksi vapaa-ajallani paljon retkiä. Ullared, Botaniska trädgården, Haga, Asperö...
Lisäksi sain yllättäen tiedon siitä, että ruotsivuoteni venyisikin ylimääräisillä kolmella kuukaudella, kun mahtava kesätyöpaikka löytyikin Tukholmasta.
HUHTIKUUSSA
Vietin pääsiäistä vaihtariporukalla. Lähetin irtsareilla täytettyjä pääsiäismunaylläreitä pitkin maailmaa. Juhlin synttäreitäni niin railakkaasti, että päässä heitti vielä kahden päivän kuluttuakin. Lisäksi söin paljon sushia ja saavutin vaihtarivuoteni suurimman tavoitteen: osallistumisen normisvenssonien kotipileisiin.
TOUKOKUUSSA
Vastaanotin vapun helteisessä kesäsäässä Charlmersin nurkilla. Grillasin enemmän kuin laki sallii, sekä ruokaa että itseäni.
Sen jälkeen ängin Ikeasta ostetut 29 kruunun hintaiset petivaatteet retkireppuun ja huristin bussilla Kööpenhaminaan. Matkalla ihailin skoonelaisia maisemia ja tunsin piston sydämessäni - kyllä Skooneenkin on vielä joskus päästävä uudestaan!
Toukokuu oli kaiken kaikkiaan yksi parhaista kuukausista viime vuonna. Oli hilpeän huoleton kesäsää, kouluhommat sujuivat omalla painollaan, kaikki tuntui kepeältä. Muutto uuteen kaupunkiin häämötti jo edessä, ja Sisko ja sen Poikkis tulivat käymään Götiksessä.
KESÄKUUSSA
Siivosin Göteborgin asuntoni
Matkustin pikaisesti Suomeen. Laiskottelin mökillä ja latasin akkuja. Söin mansikoita ja silittelin koiria.
Sitten palasin Tukholmaan ja aloitin kesätyöt. Niihinkin rakastuin heti.
Vietin maailman ihanimman juhannuksen, joka alkoi venematkalla, kuohuviinillä ja coctail-paloilla.
HEINÄKUUSSA
Lakkasin hengittämästä, kun elämältäni putosi pohja. Blogiteksteistä päätellen olen saanut itseni kasaan vasta heinäkuun 18. päivänä. Sitä ennen tapahtuineista asioista en muista mitään. Kavereita taisi käydä kylässä. Tutustuin mahtaviin työkavereihin. Tutkin luultavasti Tukholmaa. Muistikuvat ovat niin hataria, niin huuruisia.
Mutta mahtui heinäkuuhun muutama ikimuistoinenkin hetki. Rakkaan ystävän polttarit ja häät. <3
Lisäksi heinäkuussa Siljan hyttikäytävät tulivat vähän liiankin tutuiksi.
ELOKUUSSA
Sain kehuja hyvin tehdystä työstä. Sen lisäksi sain myös kesäflunssan, mutta nämä kaksi asiaa eivät liittyne toisiinsa.
Sain kylään kaksi ihanaa ihmistä Göteborgista. Kiersimme alennusmyyntejä ja ihailimme Stockholm Pridea.
Aloin innostua töistäni oikein toden teolla. Mietin nettisivuja ja kuuntelijagallupeja vielä iltaisinkin. Kävin museoissa ja näyttelyissä, koetin vihdoinkin ottaa Tukholmasta hieman enemmän irti. Sain itseni takaisin tasapainoon ja innostuin tulevista seikkailuista.
Kuun lopussa pakkasin laukut ja astelin viimeisen kerran keinahtelevalla hyttikäytävällä. Olin iloinen ja surullinen.
SYYSKUUSSA
Muutin jälleen. Tyhjensin kodiksi käyneen asunnon vimmaisen vihan vallassa ja heitin roskiin kymmenen jätesäkillistä tavaraa.
Siirsin jäljelle jääneen omaisuuteni ihastuttavaan keskustakämppään ja olin taas onnellinen. Viiletin pitkin Tampereen katuja. Kävin välillä koulussakin. Suunnittelin, juhlin ja nautin olostani kotimaassani.
LOKAKUUSSA
Kaipasin aurinkoa ja lämpöä. Haaveilin lomamatkasta ja nautin yliannostuksen d-vitamiinia. Olin väsynyt ja itkuinen. Aloin haikailla joulun perään, kun en mitään muutakaan piristävää keksinyt. Paiskon hommia radiotyön parissa ja kolusin ahkerasti kirpputoreja.
MARRASKUUSSA
Juhlin mahtavaa kekriä ja strömsöilin pitkästä aikaa. Haaveilin joululahjoista ja hyväntekeväisyystyöstä. Matkustin Luxemburgiin tuulettumaan ja vietin pikkujouluja seikkailemalla kissanaisena Tampereen yössä.
JOULUKUUSSA
Olin musertua surun alle. Aloitin kuukauden hautajaisilla. Pähkäilin muistopuheen parissa ja jännitin, riittääkö itsehillintä vai hajoanko puheen puolivälissä. Koetin nousta takaisin pinnalle istumalla sohvannurkassa glögimuki kädessä, kynttilöiden lepattaessa rauhoittavasti. Koristelin kodin joulua varten. Kävin Design-torilla, nukuin pitkään ja kokeilin suoran radiolähetyksen tekemistä keskesltä kaupunkia. Sain kasan kursseja valmiiksi, matkustin kotikotiin ja päätin olla tekemättä yhtään mitään.
Lopuksi toivotin tämän menneen vuoden huis helvettiin muutaman hyvän ystävän seurassa. Olkoon seuraava vuosi ennen kaikkea iloisempi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)