Surmanloukku nimeltä Twitter

Olen astunut itselleni hieman liian suuriin saappaisiin. Tai tässä tapauksessa ehkä terveyssandaaleihin taikka villasukkiin. Olen toimitussihteeri.

Tämä jännittävä aluevaltaus vaatii kaikenlaisia uusia taitoja. Lounas on vaihdettava salaa hotkaistuihin Dumleihin ja take away-kahviin. Tussitaulu on valloitettava omille muistiinpanoille ja oma äänenvoimakkuus  naksautettava kymmenisen pykälää ylemmäksi. (Mutta oivoi kuinka paljon narinaa silloin kuuluukaan!)

Lisäksi tietokoneen näytöltä on pystyttävä tarkkailemaan yhtä aikaa noin kymmentä eri välilehteä, samalla kuin kolme aloittelevaa toimittajaa vaatii omalle jutulleen selkeää näkökulmaa nyt heti, koska haastattelu alkaa noin 20 sekunnin päästä.

Mutta mikäs tässä. On oikeastaan aika mukavaa itse pysytellä toimituksessa ja lähettää muut viilettämään pitkin Tamperetta. Ah.

Tosin yksi ikävä puoli tähän pomoasemaan liittyy. Jouduin vihdoin ja viimein hankkimaan itselleni Twitter-tilin. Pitkin hampain keksin itselleni nolon käyttäjänimen ja valitsin ne pakolliset kymmenen tyyppiä seurattavakseni. Pelkkiä lehtiä ja tv-kanavia, kun en äkkiseltään keksinyt yhtäkään mielenkiintoista ihmistä. Paitsi Hugh Laurien, mutta sitä en kehdannut laittaa. Todella hyödyllistä verkostoitumista kertakaikkiaan.

Tiedän kyllä, että kaikki itseään kunnioittavat ja ajan hermolla keikkuvat mediaihmiset ovat olleet Twitterissä jo kuusi vuotta. Ja että heidän mielestään ei ole olemassa elämää ilman Twitteriä, koska Twitterissä kuulee kaikesta ekana ja voi teeskennellä olevansa kaveri kaikkien julkkisten kanssa.

Mutta minä en halua olla siellä ajan hermolla. Haluan olla rauhassa kotona. Ilman muka-nokkelia pikku viestejä tai tekosyvällisiä 140 merkin pohdiskeluja. Kaikein huippu oli se, kun sähköpostiin tipahti liittymisen jälkeen viesti Twitteriltä. Siinä luki näin: "Jos rakennat aikajanan, joka edustaa sinua ja mielenkiintosi kohteita, huomaat kuinka nopeasti Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääsi."

Anteeksi vain, mutta mitä helvettiä?

Miksi haluaisin, että Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääni? Kuinka surullisestä elämästä tässä nyt oikein puhutaan? Hieman alkaa tuntua siltä, että eräs Twitter-tili poistuu bittiavaruuteen heti, kun saan tämän pomokurssin kunnialla suoritettua. Tekstiviestikin on oikeastaan liian moderni keksintö. Lähetettäiskö kaikki taas vaan ihan niitä oikeita kirjeitä toisillemme? Mulla taitaa tuolta laatikon pohjalta vielä löytyä Pocahontas-kirjepaperia vuodelta 1995.

Twitterkiukkuni muuten laantui pois kotimatkalla. Yleensähän näinä kauniina talvi-iltoina saattaa kohdata maagisen sinisen hetken, mutta ilmeisesti Tampereella sinisyys on so last season.

Joten tässä teille uusinta uutta: keltavaaleanpunapurppurainen hetki!

Mulla on vaan niin hyvä maisema.