Voihan vauva

Eilen juhlistimme odottavaa siskoani piiloutumalla kahdenkymmenen hengen voimin yhteen keittiöön. Yllätyskutsut, nääs.

Kun pahaa-aavistamaton juhlakalu maha-asukkaidensa kanssa saapui paikalle, varoimme visusti huutamasta liian kovaa "yllätys!!!". Siinähän olisi saattanut vaikka synnytys käynnistyä. Sen sijaan skoolasimme pilttipurkeilla ja siirryimme suuremmitta mutinoitta suoraan ruokapöytään.

Nämä olivat toiset vauvakutsut, joihin olen ikinä osallistunut. Alan lämmetä tälle perinteelle. Varsinkin, kun suomalaiset kutsut ovat aika kaukana jenkkien babyshowerkrääsähysteriasta. Kun jätetään kilpavarustelu ja muu kaahotus pois, on idea juhlien taustallahan on mitä mainion: juhlitaan yhdessä tulevaa uutta elämää ja annetaan odottavalle äidille pieni mukava hengähdystauko hyvien ystävien seurassa.

Meidän juhlat koostuivat seuraavista aineksista:

1. Lähetä kutsu kaikille läheisille ystäville ja sukulaisille hyvissä ajoin, jotta mahdollisimman moni ehtii raivata tilaa kalenteristaan.

2. Pidä kutsut salassa odottajalta - näin hälle ei ainakaan tule minkäänlaista stressiä järjestelyistä ja imuroimisista ja ties miestä epäolennaisuuksista. Varaudu toisaalta myös siihen, että kutsujen oletettuna ajankohtana kunniavieras saattaakin olla synnytysosastolla karjumassa.

3. Luo Facebookiin vauvajuhlaryhmä,  jossa voitte juonia kutsujen kuvioita ja tarjottavia.

4. Ja niistä tarjottavista - pidä nyyttärit. Helppoa, halpaa ja herkullista.

5. Älä varaa liikaa ohjelmaa. Äippä haluaa luultavasti mieluiten vain vaihtaa rauhassa kuulumisia jokaisen ystävänsä kanssa.

6. Keksi silti kuitenkin jotain pientä. Jonkinlainen esittelykierros on paikallaan, jos kaikki osallistujat eivät tunne toisiaan. Lisäksi Arvaa kuka -vauvakuvavisa osoittautui mainioksi.

7. Varaa aikaa pieneen lahjojenavaamis- ja hempeilyhetkeen. Tässä vaiheessa sopii olla siirappinen ja maalailla haikaroita seinille.

8. Pakkaa kaikki jäljelle jääneet herkut äidin mukaan. Onpahan sitten jotain tarjottavaa vauvanihastelijoille, mikäli kaikki aika menee hengissäpysymiseen eikä kukaan ehdi kauppaan.

Ja siinä se!

Minä tekaisin mukaani pähkinäjuustosalaatin. Herkkua. Ja koska olen nyyhky, leikkasin juustot ja melonit sydämenmuotoon. Tädin pikku mussukoiden kunniaksi!

Pakettiin kääräisin kahdet kesäverkkarit mätsäävin raapimisenestolapasin. Hieman piti ompelukoneen kanssa tapella ja yhdet sumopainihenkiset pöksyt heittää roskiinkin ennen kuin sain nämä aikaan. Mutta hauskaa se oli silti. Minipöksyt! Korttiin taas piirsin näkemykseni tulokkaista.

Tarjolla oli salaatteja, suolaista piirakkaa, karjalanpiirakoita, patonkia, juustoja, hedelmiä, täytekakkua, porkkanakakkua, keksjeä, muffinsseja, suklaataa, pähkinöitä ja kaiken maailman naksuja. Loppupeleissä oltiin kaikki paksuna.

Juomapuoli oli toki hieman hillitympää.

Saatiin kaikki valmiiksi noin 2 minuuttia ennen sankarin saapumista paikalle.

Lahjat olivat niin hienoja, että harkitsen vain niiden takia hankkiutuvani itsekin raskaaksi.

 Nyt vain odotellaan. Pari tuntia, pari päivää, pari viikkoa. Maksimissaan kai kuukausi. Iiiiih!!! Miten voi elämä olla näin jännää! Jotenkin luulin, että sukulaisten määrä olisi vakio, mutta nix! Niitä saattaa saada lisää kesken elämänsä. 

Mutta rakkaat Pilli ja Pulla, muistaaka sitten päästää äiti välillä myös viihteelle. Niin että joku muu kuin Hilkkis-täti on vahtimassa. Kerta minä haluan myös jatkossa hengailla siskoni kanssa myös ihan kahdestaan.

Paluu koulunpenkille

Tällä viikolla pääsin kahdeksi tunniksi kouluun. Ammattikorkeakouluun, luennolle.

Ja voi luoja se oli ihanaa.

Join kahvia pahvimukista. Raapustelin muistiinpanoja, katselin kuinka luennoitsija sähläsin PowerPointin kanssa. Kuuntelin takarivin kaikkitietävää vanhempaa miesopiskelijaa (onkohan olemassa joku sääntö kiintiöhuutelijoista? Miten niitä muuten voi AINA olla mukana luennoilla?) ja kuuntelin puolella korvalla takanani istuneiden miestenpuolikkaiden keskustelua.

He olivat olleet Miran luona bileissä. Mira oli kuuma mimmi, mutta ailahteleva. Pojat pohtivat pitäisikö jonkun heistä yrittää Miraa ja jos, niin kenen. He suunnittelivat jo illan bileitä, puhuivat pari sanaa tulevasta tentistä ja palasivat sitten jahkaamaan jostain kommelluksesta. Vähän väliä joku heistä toivoi luennon jo loppuvan. Heillä oli kiire syömään.

Minä toivoin, että luento olisi jatkunut ikuisesti. Voi miten helppoa vaan istua penkissä ja oppia. Kukaan ei vaadi mitään. Vastuuta ei ole. Dead line ei väijy selän takana. Sähköpostissa ei ole 37:ää pikaista vastausta vaativaa kysymystä, kalenteri ei ole buukattu täyteen turhia palavereja ja yksikään esite/artikkeli/uutinen/ilmoitus/mainos/puhelu/sähköposti ei ole myöhässä.

Luentosalissa oli niin paljon nuoria ihmisiä. Niin paljon sotkuponnareita, tennistossuja, kirppisvillapaitoja, pillifarkkuja, printtiteepaitoja, pyöräilykypäriä, kumisaappaita ja imagolaseja. Oli villamyssyjä, parin päivän sänkinaamoja, kohmeloisia katseita ja nahkatakkeja keskellä talvea.

Oli jotenkin niin käsittämättömän huoletonta. Osa opiskelijoista ei selvästikään ollut edes hereillä. He vaan jatkoivat uniaan siellä luentosalissa. Suurin osa vaikutti viettävän parituntisen Facebookissa tai muuten vaan surffailemalla.

Minä istuin siellä kotelomekossani ja koin identiteettikriisiä.

Minusta on ihanaa olla töissä. Päivät vain viuhuvat ohitse. Ja joka kuukausi postiluukusta tipahtaa tiliote, joka kertoo että vuokran saa taas maksettua ja kaupassa voi ostaa juustoa, joka ei maistu kumilta.

Mutta ei se mitenkään ilmaiseksi kyllä tule. Ne päivät, jolloin valutaan puolihorroksessa alas luentosalin penkistä, syödään lounaaksi 2,60 maksavat ateria ja lähdetään sen jälkeen loppupäiväksi ryystämään kahvia tai kaljaa, ovat ohitse.

Herää kysymys, että mitä on tullut tilalle? En tiedä, voiko siitä juustostakaan repiä riemua ikuisesti.

Minä todella pidin opiskelusta. Ja sen lisäksi pidin oppimisesta. Mutta tämä tietotaidon soveltaminen käytännössä...

Se on sitten ihan toinen juttu.