Melko paljon jäissä, sopivan keskikokoisissa häissä

Viime viikonloppuna Tukholma jäi auttamattomasti sivuosaan. Suuntana oli eksoottisesti Kankaanpää. Toki sinne päästäkseni piti ensin matkustaa kymmenen tuntia laivalla, odottaa kaksi tuntia satamassa, istua kaksi tuntia junassa, käydä lounaalla, kävellä linja-autoasemalle ja istua kaksi tuntia bussissa.

Ja se oli kuulkaas täysin sen arvoista.

En usko, että maailmassa voi olla onnellisempia juhlia kuin häät. Ristiäiset ovat melkein yhtä kova sana, mutta niihin liittyy jotenkin niin paljon hysteriaa ja pelkotiloja ja yllärikakkoja juhlamekoilla, että häät vetävät ohitse. Myös ylioppilasjuhlissa on ihanan paljon optimismia, ylpeyttä ja suuria suunnitelmia, mutta häissä on lisäksi niin silmiinpistävä määrä puhdasta rakkautta ja säteilyä, että alahuuli alkaa väpättää, kun vain muistelenkin kulunutta viikonloppua.

Tietysti häätkin voivat olla epäonnistuneet. Yhdentekevät. Aikaavievät. Kiusalliset jopa. Mutta minäpäs olinkin häissä, joissa sekä morsian että sulhanen ovat minulle tärkeitä, ja olin sydämeni pohjasta onnellinen, että he nyt ihan oikeasti saivat toisensa. Iiiih!

Ehkä häihinkin turtuu jossain vaiheessa? Siinä vaiheessa kun omaan ystäväpiiriin iskee hääbuumi, ja joka toisena kesäviikonloppuna täytyy kiillottaa korkkarit, saattaa varmaan itse kukin toivoa hieman vähemmän romanttisuuteen taipuvaa kaverijoukkoa, mutta edellisen viikonlopun ylisöpö pariskunta on oman tuttavapiirini ensimmäinen toisensa rengastanut pari.

Nyt pääsin itse ensimmäistä kertaa miesmuistiin katselemaan, miltä näyttävät upouuden herrasväen ensimmäiset yhteiset tanssiaskeleet, ja kuuntelemaan, miten liikuttavasti kaason ja bestmanin ääni värähtää kriittisellä hetkellä puhetta pitäessä.

Tuohon viikonloppuun liittyy niin paljon kaikkea ihanaa. Hääpäivää edeltävä ilta vietettiin tyttöporukalla ja kihistiin yhdessä jännityksestä. Iloisen odottava tunnelma tuntui kihelmointinä vatsanpohjassa. (tai saattoi se olla se pari pullollista skumppaakin. Mene ja tiedä.) Hääpäivän aamuna istuttiin kampaamon tuolilla hemmoteltavana ja syötiin aamupalaksi mansikoita. Kirkossa herkistyttiin kuuntelemaan Romanssia, ja juhlapaikalla juhlittiin villisti aamuyöhön saakka. 

Mutta yksi hetki oli kyllä silti ylitse muiden.

Kaasona sain kunnian marssia pitkin kirkon käytävää juuri ennen morsianta ja hänen isäänsä. Niinpä minulla oli mahtava tilaisuus tarkkailla, millainen ilme oli sulhasen kasvoilla hänen nähdessä ensi kertaa tulevan vaimonsa kaikessa hääloistossaan.

Ja se ilme. Mahdoin näyttää typerältä siellä alttarin reunalla seistessäni, kun purin huulta kaikin voimin ja hoin mielessäni että nyt et ala itkeä siinä, ripsarit leviää vielä poskille!

Miten voi kukaan näyttää niin autuaan onnelliselta. Ja miten paljon antaisinkaan, jos tietäisin jonkun joskus katsovan minua samalla lailla.

Vanhuus ei tule yksin (vaan pendeltågilla)

Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä vanhaksi kuin tänään iltapäivällä kello 17. Paikallista aikaa tietenkin.

Silloin tapasin ystäviä menneisyydestä. Vietin villissä nuoruudessani vuoden 2007-2008 Skoonessa ihailemassa pannukakkumaisia maisemia ja paiskin hommia kahden hurmaavan nuoren svenssonin au-pairina.

Neiti numero yksi oli silloin juuri täyttänyt seitsemän vuotta. Hän aloitti sinä syksynä ekaluokan. Minä olin mukana valitsemassa ensimmäista koulureppua (tummanpinkki kangas, kuvassa hieman hutsahtavasti poseeraava Bratz-hahmo), pakkaamassa eväsrasiaan viinirypäleitä pitkien iltapäivätuntien piristykseksi ja sitomassa vyötärölle karatepuvun vyötä, kun paksu kangas lipsui pienten sormien lomasta lattialle.

Minä autoin saamaan vikuroivat aakkoset järjestykseen, letitin pitkät paksut hiukset kauniille letille ja kuuntelin jännittyneellä äänellä kuiskailtuja kertomuksia ihanasta luokkakaveri Gustavista. Minä askartelin ystävyysnauhoja, leivoin pikkuleipiä ja silitin turhautuneesta itkusta nytkähtelevää selkää, kun luokan tytöt olivat koulussa olleet ilkeitä.

Neiti numero kaksi oli silloin uhmakas kolmevuotias. Ensimmäisenä yhteisenä päivänämme hän heittäytyi lattialle kiemurtelemaan ja kiljui yhtä soittoa neljänkymmenen minuutin ajan. Seuraavana päivänä hän hymyili harvahampaista maitohammashymyään ja kietoi epämääräisen tahmeat kätensä kaulani ympärille. Minä olin mukana, kun hän ylpeyttä uhkuen oppi tunnistamaan kirjaimia ja piirtelemään haparoivia ihmishahmoja paperille. Minä nostin joka aamu pienen tuhisevan tyttömytyn ylös sängystään ja puin hänelle vaatteet. Minä silittelin silkinhienoja hiussuortuvia ja kuuntelin tyynesti hysteerisiä itkukohtauksia. Minä luin kymmenen kertaa päivässä saman Mollys brandbil-kuvakirjan ja liikutuin suunnattomasti, kun iltasatua lukiessa pieni ääni yhtäkkiä sanoi että jag älskar dig. 

Aikoinaan tuntui todella pahalta lähteä takaisin Suomeen. Kun pienempi tarttui itkien kiinni nilkkaan ja huusi että jag lovar att vara snäll, bara du inte lämnar mig, niin matkalaukku muuttui tonnien painoiseksi ja kyyneleet kihosivat omiinkin silmiini. Mutta pakko mikä pakko.

Joten ymmärrätte varmaan, että tänään jännitti. Polvet täristen astelin ulos työpaikalta, ja etsin katseellani tuttuja kasvoja pihamaalta. Perheen vanhemmat tunnistin heti, mutta keitä olivatkaan ne heidän vieressään seisovat nuoret tytöt?

Itseni pituinen 12-vuotias esiteini katsoi ujosti muualle ja tuoksui halatessa henkkamaukan halvalta kukkaistuoksulta. Pippurisilmäinen 9-vuotias katsoi minua tarkasti ja ilmoitti sitten että "en mä tunnistakaan sua enää".

Mitäs sanottavaa siihen sitten enää olisikaan. Hämmentyneenä suuntasin ravintolaan entisen varaperheeni kanssa ja koetin saada ajatuksia selvenemään.

Lapset vaikuttivat isoilta ja vierailta. Kohteliailta. Tuntui hassulta ajatella, kuinka monta kertaa olin niistänyt heidän nenänsä, kuunnellut heidän murheensa, ratkaissut heidän riitansa, pessyt heidän hiuksensa ja etsinyt laastarit heidän haavoihinsa. Ja siinä me nyt istuimme ravintolapöydässä ja kyselimme toisiltamme että no mitä sulle kuuluu. Olin epämääräisellä tavalla pettynyt.

Pikkuhiljaa aloin tunnistaa vanhoja tuttuja asioita. Neiti numero kaksi nauroi edelleen yhtä tarttuvasti ja söi yhtä epäsiististi. Neiti numero yksi nyhjäisi pikkusiskoaan hihasta ja kuiskasi sen jälkeen jotain hänen korvaansa tavalla, jonka muistin nähneeni ennenkin satoja kertoja. Numero kakkosen päällä oli sama paita, jonka muistan pujottaneeni ykkösen päälle koulukuvausta varten. Ykkösen silmät olivat aivan yhtä ystävälliset kuin ennenkin, ja nenänpäällä keikkuivat tutut pisamat.

Ja juuri kun olin lähdössä, niin kakkonen ryntäsi viereeni ja halasi yhtä tarmokkaasti, kuin neljä vuotta sitten. Silitin niitä samoja silkinhienoja hiuksia ja halasin takaisin.

Olenko itse kutistunut vai ovatko lapset kasvaneet?

Nyt kun katselen epätarkkaa, kännykällä kiireessä napattua kuvaa, tunnen olevani tyytyväinen. Kyllä minä nämä tytöt tunnen edelleenkin. Ja tutustuisin heihin mielelläni vielä paremmin.

(Ja toinen ajatus onkin sitten se, että miten nuo lapset ovat ikinä voineet olla niin pieniä, että heilautin toisen reppuselkään, nappasin toisen kainaloon ja kävelin koko matkan heidän päiväkotiinsa?)

oi ihana tekotaiteellisuus

Olen pitkään halunnut käydä Moderna museetissa, Tukholman ylistetyssä modernin taiteen museossa. Eilen sitten sain vihdoin aikaiseksi ajella bussilla Skeppsholmeniin ja astella sisään tuonne kulttuurin ja taiteen pyhättöön.

Eikä todellakaan olisi kannattanut.

Opiskelijalipusta joutui onneksi pulittamaan vain 80 kruunua, mutta kun olin hetken aikaa katsellut videota askelten tahtiin tärähtelevistä pakaroista ja tarkastellut roiskeita, joita taitelija oli kankaalle tehnyt tasajalkaa hyppien, alkoi hieman tympäistä. Suosittelen ennemmin sijoittamaan nuo kruunut vaikkapa vanhassa kaupungissa köttbullareihin ja kaljaan.

Saattaahan tuo museo joskus olla ihan mielenkiintoinenkin. Tällä kertaa näyttelyt olivat vain tosiaan sieltä hörhöimmästä päästä. Jotenkin se alastoman miehen päälle valutettu sian veri ei tuonut minulle kaipaamaani taide-elämystä. Oonko ihan kalkkis?

Tosin museokauppa oli kiva. Ihania julisteita oli vaikka millä mitalla. Pitäisikö lunastaa kunnon bloggarimaine, ja ostaa sellainen mustavalkoinen Andy Warhol-julkkari? Ja hommata sen lisäksi musta-valko-keltainen keittiö?

Viikonlopun aikana olen museopettymyksen lisäksi syönyt kolme mahtavaa herkkuaamiaista, joista yhden vedin napaani hotellin ravintolassa. Olen myös nauranut paljon, kävellyt paljon, shoppaillut paljon ja körötellyt laivalla Djurgårdeniin piknikille.

Ensi viikolle on luvassa kaikkea ihanaa. Uusi tuttavuuksia, vuosien takaisen au-pair perheen tapaaminen, laivamatka, ylimääräinen vapaapäivä ja rakkaan ystävän häät. Töihinkin on pelkästään hauska ja innostava palata. Mistä tämä omituinen positiivisuus oikein tulee? Voiko ihminen vahingossa löytää itsensä uudestaan vain muuttamalla kesätöihin Tukholmaan? Siinä tapauksessa suosittelen pientä naapurimaakierrosta kaikille itsensä kanssa hukassa oleville kansalaisille. Puss o kram!

On ollut tässä kaikenlaista...

Joskus elämä heittää täydellisesti kuperkeikkaa. Silloin saattaa olla tarve hautoa ajatuksiaan ihan keskenänsä, ennen kuin läväyttää ne internetiin kaiken kansan töllättäväksi. Mikäli olette ihmetelleet.

Tukholma on ennallaan. Kauppoja täällä, kulttuuririentoja tuolla, ravintoloita, kahviloita, puistoja, ihmisiä, näyttelyitä, kirppareita ja terasseja joka puolella.

Mutta toisaalta, ykkössijan jostain syystä ryysää itselleen työt. Ja vieläpä aivan joka ikisenä arkipäivänä. Jännä juttu.

Vaikka kyllähän sitä töiden jälkeen hieman ehtii kaupungilla poukkoilla. Kulturhusetissa kävin katsomassa pienen Tom of Finland –näyttelyn. Ja tähän väliin voisi tietysti laittaa vaikka jonkun ”mutta onneksi koolla ei ole väliä” –vitsin, mutta koska olen niin hillitty ja järkevä ihminen, en tee sitä.

Hyvä ystävä vuosien takaa tuli kyläilemään viikonloppuna. Koluttiin kesäalennusmyyntien rippeet niin tehokkaasti, että nilkkoja särkee edelleen. Samalla kierrettiin parit kirpputorit ja vallattiin Sergelin torgin kupeessa olevasta thai buffet –ravintolasta pöytä niin pitkäksi aikaa, että tarjoilija alkoi näyttää huolestuneelta. Ehkä hän kuvitteli joutuvansa kantamaan meidät sieltä ulos omin käsin. Mikä olisikin ollut mukavaa, koska itse pystyin lähinnä vain vyörymään takaisin kotiin.

Viikonloppuna korkattiin myös tukholmalainen kotipilekausi. Suomalaisia löytyy Tukholmasta niin käsittämättömiä määriä, että kotimaisia ystäviä tulee hankkineeksi ihan väkisinkin.

Mutta mitäs sitä turhaan hyvää vaihtamaankaan. Ja ainahan sitä voi seurata rutinoituneiden tukholma-asukkien perässä Tukholman yöelämään. Siellä voi sitten sivistyneesti luoda itselleen pohjoismaista ystäväverkostoa. Vai miten se nyt menikään?

Nyt ehdin parin päivän ajan vetää rauhassa henkeä ja googlailla loistavia Tukholmavinkkejä, sillä perjantaiaamuna rantautuvat uudet vierailijat. On se tämä kesä vaan melkoisen loistavaa aikaa!

Ja loppuun vielä silmäniloa viime aikaisista seikkailuistani

Kauppakeskuksessa voi välillä istahtaa piirtelemään upeita taideteoksia. Ja pääsi tolla häkkyrällä myös Facebookiin.

Työmatka tunnelbanalla ei ole niin ankea kuin voisi kuvitella.

Laiskan turistin Tukholmakierros. Miniatyyrikaupunki Kulturhusetissa.

Ihania ihania postilähetyksiä ystäviltä.

Suunnattoman tuskan jälkeen epätoivoisesti shopatut kengät.

Suosikkikauppani Fröken söt sijaitsee Götgatanilla Slussenin liepeillä.

Katsokaa nyt tätä ihanuutta!

 Huomenna edessä jännittävä kampaamokäynti. Mitä jos iskee kielimuuri ja päädyn kaljuksi? Lisäpiristystä iltaan tuo pyykkivuoro, jonka sain vain ajalle klo 23-03. Mitäs siitä muutakaan öisin tekisi.