Vanhuus ei tule yksin (vaan pendeltågilla)

Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä vanhaksi kuin tänään iltapäivällä kello 17. Paikallista aikaa tietenkin.

Silloin tapasin ystäviä menneisyydestä. Vietin villissä nuoruudessani vuoden 2007-2008 Skoonessa ihailemassa pannukakkumaisia maisemia ja paiskin hommia kahden hurmaavan nuoren svenssonin au-pairina.

Neiti numero yksi oli silloin juuri täyttänyt seitsemän vuotta. Hän aloitti sinä syksynä ekaluokan. Minä olin mukana valitsemassa ensimmäista koulureppua (tummanpinkki kangas, kuvassa hieman hutsahtavasti poseeraava Bratz-hahmo), pakkaamassa eväsrasiaan viinirypäleitä pitkien iltapäivätuntien piristykseksi ja sitomassa vyötärölle karatepuvun vyötä, kun paksu kangas lipsui pienten sormien lomasta lattialle.

Minä autoin saamaan vikuroivat aakkoset järjestykseen, letitin pitkät paksut hiukset kauniille letille ja kuuntelin jännittyneellä äänellä kuiskailtuja kertomuksia ihanasta luokkakaveri Gustavista. Minä askartelin ystävyysnauhoja, leivoin pikkuleipiä ja silitin turhautuneesta itkusta nytkähtelevää selkää, kun luokan tytöt olivat koulussa olleet ilkeitä.

Neiti numero kaksi oli silloin uhmakas kolmevuotias. Ensimmäisenä yhteisenä päivänämme hän heittäytyi lattialle kiemurtelemaan ja kiljui yhtä soittoa neljänkymmenen minuutin ajan. Seuraavana päivänä hän hymyili harvahampaista maitohammashymyään ja kietoi epämääräisen tahmeat kätensä kaulani ympärille. Minä olin mukana, kun hän ylpeyttä uhkuen oppi tunnistamaan kirjaimia ja piirtelemään haparoivia ihmishahmoja paperille. Minä nostin joka aamu pienen tuhisevan tyttömytyn ylös sängystään ja puin hänelle vaatteet. Minä silittelin silkinhienoja hiussuortuvia ja kuuntelin tyynesti hysteerisiä itkukohtauksia. Minä luin kymmenen kertaa päivässä saman Mollys brandbil-kuvakirjan ja liikutuin suunnattomasti, kun iltasatua lukiessa pieni ääni yhtäkkiä sanoi että jag älskar dig. 

Aikoinaan tuntui todella pahalta lähteä takaisin Suomeen. Kun pienempi tarttui itkien kiinni nilkkaan ja huusi että jag lovar att vara snäll, bara du inte lämnar mig, niin matkalaukku muuttui tonnien painoiseksi ja kyyneleet kihosivat omiinkin silmiini. Mutta pakko mikä pakko.

Joten ymmärrätte varmaan, että tänään jännitti. Polvet täristen astelin ulos työpaikalta, ja etsin katseellani tuttuja kasvoja pihamaalta. Perheen vanhemmat tunnistin heti, mutta keitä olivatkaan ne heidän vieressään seisovat nuoret tytöt?

Itseni pituinen 12-vuotias esiteini katsoi ujosti muualle ja tuoksui halatessa henkkamaukan halvalta kukkaistuoksulta. Pippurisilmäinen 9-vuotias katsoi minua tarkasti ja ilmoitti sitten että "en mä tunnistakaan sua enää".

Mitäs sanottavaa siihen sitten enää olisikaan. Hämmentyneenä suuntasin ravintolaan entisen varaperheeni kanssa ja koetin saada ajatuksia selvenemään.

Lapset vaikuttivat isoilta ja vierailta. Kohteliailta. Tuntui hassulta ajatella, kuinka monta kertaa olin niistänyt heidän nenänsä, kuunnellut heidän murheensa, ratkaissut heidän riitansa, pessyt heidän hiuksensa ja etsinyt laastarit heidän haavoihinsa. Ja siinä me nyt istuimme ravintolapöydässä ja kyselimme toisiltamme että no mitä sulle kuuluu. Olin epämääräisellä tavalla pettynyt.

Pikkuhiljaa aloin tunnistaa vanhoja tuttuja asioita. Neiti numero kaksi nauroi edelleen yhtä tarttuvasti ja söi yhtä epäsiististi. Neiti numero yksi nyhjäisi pikkusiskoaan hihasta ja kuiskasi sen jälkeen jotain hänen korvaansa tavalla, jonka muistin nähneeni ennenkin satoja kertoja. Numero kakkosen päällä oli sama paita, jonka muistan pujottaneeni ykkösen päälle koulukuvausta varten. Ykkösen silmät olivat aivan yhtä ystävälliset kuin ennenkin, ja nenänpäällä keikkuivat tutut pisamat.

Ja juuri kun olin lähdössä, niin kakkonen ryntäsi viereeni ja halasi yhtä tarmokkaasti, kuin neljä vuotta sitten. Silitin niitä samoja silkinhienoja hiuksia ja halasin takaisin.

Olenko itse kutistunut vai ovatko lapset kasvaneet?

Nyt kun katselen epätarkkaa, kännykällä kiireessä napattua kuvaa, tunnen olevani tyytyväinen. Kyllä minä nämä tytöt tunnen edelleenkin. Ja tutustuisin heihin mielelläni vielä paremmin.

(Ja toinen ajatus onkin sitten se, että miten nuo lapset ovat ikinä voineet olla niin pieniä, että heilautin toisen reppuselkään, nappasin toisen kainaloon ja kävelin koko matkan heidän päiväkotiinsa?)