Kesällä kerran.... iski identiteettikriisi

On vapaapäivä! Tosin jo toinen putkeen. Porissa. Eilen tein pyörälenkin, kävin alennusmyynnissä, hoidin ruokaostokset, kävelin torilla, katsoin yhden dokumentin, luin yhden kirjan, kävin valiopojan kanssa piknikillä kukkapuutarhassa ja kävelin maisemareittiä ympäri keskustan.

Joten tälle päivälle ei enää jäänyt mitään tekemistä.

Nukuin pitkään. Sitten kävelin torille ostamaan litran herneitä. Tulin rantaan, levitin viltin ja asetuin nauttimaan tästä huumaavasta +12 asteen lämmöstä.

Olen lueskellut ja kirjoitellut. Sain aikaan pienen identiteettikriisinkin. Tänä kesänä kaikki on yhtäkkiä vaikeaa ja vakavaa, kun vielä viime kesänä kaikki oli helppoa ja hauskaa.

Mitä jos ei haluakaan mennä töihin, ostaa asuntoa ja hankkia 1,7 lasta? Jos haluaakin vaan maata rannalla syömässä herneitä?

Aurinko tosin meni sopivasti pilveen tätä kirjoittaessani. On siis vissiin aika heittää herneenkuoret roskiin, pakata kamat ja mennä kiltisti kotiin tiskaamaan ja työhakemuksia täyttämään.

Juhannusjärkytys

Odotin juhannusta lähes maanisella innolla. Rankka kesätyönaloittamisrupeama, liikaa muuttoja pienen ajan sisään, gradutuskan loppumetrit ja noin miljoona uutta ihmistä saivat minut kaipaamaan parin päivän offline-tilaa kesämökillä.

Ei jussista tullut nyt kuitenkaan ihan sellaista kuin ajattelin. Ei ollut uimareissuja tai pitkiä brunsseja auringonpaahteessa. Ei ollut aurinkorasvan tuoksua, pihanurmikolla lojuten luettuja dekkareita tai mato-ongella kyhjöttämistä.

Kaikkea muuta toki oli sen sijaan. Saunareissuja, villasukkia, herkullisesti reunoista käristyneitä lättyjä. Lohivoileipiä, skumppalaseja ja yhteisen viltin alle käpertymistä. Aivan kelpo juhannus. Minulle sopiva. Ihana. Rentouttava.

Jotenkin se vaan päättyi taas kesken. Työt kutsuivat ennen kuin ehdin kokonaan päästä irti päässä pyörivistä työajatuksista. Vielä yksi lisäpäivä olisi tehnyt mielenrauhalle hyvää, mutta velvollisuus kutsui jo sunnuntaina.

Pieni juhannusjärkytys tuli myös siitä, kun tajusin keskikesän todella olevan nyt tässä. Miten se on mahdollista? Olen käyttänyt shortseja kerran. Miten keskikesä muka VOI olla jo ohi? Nyt painetaan täyttä höyryä kohti lyhyempiä päiviä, pimeämpiä iltoja ja kylmiä syystuulia. Vaikka kesä ei ole vielä alkanutkaan.

 Viikon päästä alkaa heinäkuu. Ensimmäinen kolmasosa kesätyöstäkin on sitten jo takana. Liekö se sitten hyvä vai huono asia, en tiedä. Koti-ikävä ainakin on jo nyt valtaisa. En tiennytkään, että jotakin rakennusta voisi kaivata näin paljon...

Koetamme Valiopojan kanssa suunnitella viikonloput mahdollisimman täyteen toimintaa. Reissuja, ihmisiä, kokemuksia. Kotiraukka jää sivurooliin. Käymme siellä änkeässä koneen täyteen pyykkiä, nukumme koiranunta puolikkaan peiton alla, tungemme aamulla kosteat vaatteet reissukassiin ja hyppäämme taas uuteen bussiin. Ei siinä paljon ehdi omasta kodistaan nauttia.

Joten toisaalta, ehkä tänä vuonna en ahdistu lainkaan syksyn saapumisesta. Tulkoon vaan. Syksy tarkoittaa kotiinpaluuta, vapaita aikatauluja, lähellä asuvia ystäviä ja perhettä. Syksyllä minulla on aikaa itselleni ja meille.

Yötön yö oli saaristossa erityisen kaunis ja hieman vaaleanpunainen.

Sillä siunatulla sekunnilla kun aurinko pilkisti pilvien raosta, ryntäsin pihalle. Villasukat toki jalassa.

Saaristolaispapat pystyttivat salon, juhannusruusu kukki täsmällisesti, ruokaa oli jopa liikaa ja seura taattua laatua.

Eräänä kesäaamuna

Kesäkuinen aamu. Kostea nurmikko, linnunlaulua, ilmassa jo pientä väreilyä keskipäivän kuumuudesta.

Ja minä istun alivuokratun porilaiskämpän tympeänpunaisella sohvalla ja syön liian makeaa mysliä. En tiedä mihin ryhtyä. Valiopoika on töissä, rahat lopussa ja suuntavaisto hukassa. Tässä olisi nyt tarjolla viisi tuntia hlökohtaista laatu aikaa ennen iltavuoroa. Mutta kun....

Voi kunpa olisin taas mökillä. Istuisin terassilla lämmin kahvikuppi käsieni välissä ja katsoisin, kuinka aallot hiljalleen keinuttavat venettä rantakaislikossa. Aurinko lämmittäisi niskaa ja pörröinen villakoira syliä. Olotila olisi hiljaisen tyytyväinen ja raukea.

Tai olisinpa edes kotona. Ottaisin repun selkään ja kävelisin torille hakemaan aamupalaa. Mansikoita, herneitä ja tuoretta leipää. Kävelisin pitkin jokivartta käsi kädessä valiopojan kanssa. Kiipeäisin Vartiovuoren huipulle supisemaan ystävien kanssa salaisuuksia ja viipyisin siellä koko valoisan kesäyön.

Mutta nyt olen täällä. Tunnen ajan valuvan hukkaan sormieni välitse. Kesä älä mene! Ota minut kyytiin!

Pitäisi tutustua tähän kaupunkiin. Vaan kuka lähtisi kanssani tutkimusretkelle?

kun tulet Porii, sut laitetaan pärekorii ja vedetään pitkin Porin torii

...totesi työpaikan tarjoaman kaupunkijunakierroksen kuljettaja melkoisen leveällä murteellaan.

Olen ollut kaksi päivää töissä. Olen jo ollut työpaikan bileissä, Kirjurinluodon keitailla ja eksyksissä. Olen saanut kännykän, kulkukortin, informaatioähkyn, kymmeniä työkavereita sekä naaman täydeltä stressifinnejä. Olen juonut lukemattomia kuppeja kahvia, syönyt pomon piikkiin, törmännyt tuttuihin vieraassa rappukäytävässä ja kirjoittanut yhden lehtiön täyteen toimintaohjeita.

Olen lytistynyt pomon kritiikistä ja kärsinyt alemmuudentunteesta. Olen yrittänyt sisäistää kaiken ja epäonnistunut surkeasti. Olen saanut vertaistukea ja syönyt jäätelön ajattelematta mitään. Olen kaivannut kotiin ja ilahtunut valiopojan näkemisestä työpaikkaruokalassa. Olen yrittänyt olla hyvä.

Tällä hetkellä väsyttää niin yltiömäisen paljon, että koko kesän selvittäminen ilman totaalista burn outia tuntuu utopistiselta. Odotan viikonloppua, juhannusta, heinäkuuta ja syksyä. Melkein jo jouluakin. Tai oikeastaan mitä tahansa aikaa, jolloin saisi nukkua.

Tietysti kaikki johtuu vain uuden työn mukanaan tuomasta jännityksestä ja pingottamisesta. Liikaa uutta infoa liian lyhyessä ajassa.

Ehkä huomenna jaksan töiden jälkeen olla hereilläkin.