Oi joulu joulu

Alan pikkuhiljaa vaipua jonkinlaiseen sokerikuorrutteiseen horrokseen. Aivosolut joutuvat koetukselle vain silloin, kun pitää aamupalapöydässä päättää laittaako joululimpun päälle kinkkua vai graavilohta.

Olin etukäteen jännittänyt, miltä tämän vuoden joulu oikein tuntuisikaan. Ehkä senkin takia hössötin etukäteen extrapaljon. Kaivoin joulutunnelman esiin väkisin ja vakuutin itselleni hampaat irvessä ja kulmakarvat glitterissä, että kyllä tästäkin joulusta ihana tulee. Pakko tulla!

Turhaan huolehdin.

Ei joulu voi olla kuin ihana. Ja vaikka joulupöydän äärellä onkin tänä vuonna kolme ihmistä vähemmän, ei sekään kuitenkaan haitannut. Ne jäljelle jääneet kun kuitenkin sattuvat olemaan maailman parhaimpia. Ja sen yhden muilla mailla seikkailevan joulukarkurinkin kanssa kokoonnutaan viettämään huijausjoulua joskus helmikuun kieppeillä. Hah!

Ilmeisesti minä olin viime vuonna ollut oikein erinomaisen kiltti. Niin kuin aina, totta kai. Rapisevien käärepaperien alta paljastui kassikaupalla ihania lahjoja. Nyt vaan mietityttää, että miten ihmeessä saan kaiken raahattua takaisin Tampereelle. Ei siihen upouuteen luxemburgilaiseen käsilaukkuunkaan kovin paljon joululahjasuklaata mahdu.

Ja taas tuli muuten todistettua sekin, että blogin pitäminen on kaikin puolin järkevää toimintaa. Tietotekniikkatontut olivat käyneet tarkastelemassa toivelistaani oikein antaumuksella. Kiitos teille tontut. Olette ihania.

Itsekin tulin piilottaneeksi kuusen alle yhden jos toisenkin paketin. Paketointiteemaksi valitsi jälleen voimapaperin ja pienten lappusten silppuamisen.

Niimpal kauhiast pakettei

Ylimpänä vasemmalla komeilee se lahja, jonka kävin viemässä Tampereen Joulupuu-keräykseen. Toivottavasti tuntematon joulunjuhlija ilahtui antamastani paketista. Väkersin oikein virkatun rintaneulankin persoonallista otetta tuomaan.

Nyt en jaksa enää kauempaa istuskella tässä koneella. On liian kiire syödä lisää herkkuja ja maata sohvalla tyytyväisessä horroksessa, uusi joululahjakirja aivan käden ulottuvilla. Kuvat siis puhukoon puolestaan. Minä jatkan lomailua.

Ylitin itseni ja leivoin porokeksejä. Äidinäidin vanhalla, saksalaisvalmisteisella pikkuleipäautomaatilla tietysti.

Porokeksejä tehdessä meinasi lähteä sekä hermot että nahka sormenpäistä (tulikuuman suklaamössön takia), mutta tulipahan tehtyä. Jotenkin nuo minun keksinimöykkyni eivät ihan näyttäneet samalta kuin tuossa ohjekirjasessa. Ranneliikkeestäkö se lieni kiinni?

Äiti taas tekaisi sydämellisiä pipareita ja isosisko kanelivalkosuklaamuffineja.

Reiällinen sydänpiparimuotti oli mahtava idea, mutta käytännössä pienempi sydänkolo paisui uunissa epämääräiseksi möykyksi. Tyylikästä.

Joulurauhanjulistukseen tuli ihan parisen tyyppiä.

Joulurauhaa hakemaan oli taas tullut suunnilleen koko Turku. Miten se aina onkin yhtä ihanaa värjötellä Vanhalla Suurtorilla satojen muiden ihmisten väliin sulloutuneena? Kaikkein parasta on jäädyttää nenä ja varpaat oikein antaumuksella, ja suunnata sen jälkeen pikavauhtia kotiin hörppimään kuumaa glögiä.

Kotona oli liikuttavan jouluinen tunnelma.

Kodin joulukoristeet ovat säilyneet samoina niin kauan kuin muistan. Tonttu Torvinen urkkii, kurkkii ja vakoilee joulupuun oksilla vuodesta toiseen. Päiväkodissa ja kuvataidekerhossa äherretyt tontut ja muut härpäkkeet pääsevät kunniapaikoille komeilemaan. Ei sitä aina tarvitse olla niin tyylikästä. Varsinkaan, jos sammutetaan valot ja tunnelmoidaan takkatulen ja kynttilöiden ääressä.

Aattoillan jälkeen maisemani on ollut suunnilleen tällainen.

Aattona keikistelin mustassa mekossa ja teeskentelin olevani sivistynyt. Ja heti sen jälkeen kiskaisin päälleni pingviinihaalarit ja villasukat. Ah. 

Se o moro

Sanoin Tampereelle morot ja vaihdoin täräyttävän työläiskaupungin hienostuneeseen historiakaupunkiin. Turku oi Turku. Kuinka kiva olla taas oikeasti kotona.

Kuviakin olisi viime päiviltä. Paketointiniksejä, Joulupuu-keräystä, himmeässä valaistuksessa napattuja tunnelmointiotoksia. Mutta fiksusti jätin kännykän laturin sinne väärään kaupunkiin, ja nyt en saa kuvia ulos puhelimesta.

Ehkä se on merkki siitä, että nyt alkaa rauhoittumisen aika. Kaikki tekniset vempeleet saavat minun puolestani vaipua hetkiseksi sinne talviunille. Minä luen kirjoja ja kudon villasukkia ja leivon poropikkuleipiä. Ja ihan ilman Facebookia.

Muumeista ja muminasta

Kävin puheterapeutilla. Oli pakko saada jotain faktoja siitä, että kuinka pahasti se ääni nyt sitten narisee ja voiko sille asialle jotain tehdä.

Tuomio kuului seuraavasti:
+ hyvä, luonnollinen intonaatio
+ selkeät vokaalit
+ konsonantitkin kohdillaan. (jopa se sössöttämiseen taipuva s-kirjan oli "normaalin rajoissa".)
+ ajatusta ja tunnetta mukana äänessä, ei pelkkää ääneenlukua paperista.
+ ääni pysyy samanlaisena eri esitysmuodoissa, eli uutiset, juonnot ja reportaasit tulevat kaikki samalla, luonnollisella äänellä.
+ kaunis resonanssi. (??)

Mutta sitten toisaalta:
- täysin väärä hengitystekniikka, josta johtuu
- ihan liian kireä ääni, joka näkyy erityisesti
- äänteiden kiristymisenä lauseiden loppua kohden.
- samasta syystä myös matalat äänteet puuttuvat puheesta, niille ei ole "tarpeeksi happea".

Läksyksi sain lukea ääneen satukirjoja. Mahtavaa, hulluuspisteet ropisevat tilille kun yksinään lukee itselleen iltasatuja suureen ääneen. Kaikki mun satukirjat tosin ovat ruotsiksi. Haittaakohan se?

Kaikenkaikkiaan oikein hyvä tuomio. Terapeutti oli varma, että kireyden saa pois äänestä melko helposti, jonka jälkeen äänihuulet eivät pingota niin sairaasti ja puhumisesta tulee miellyttävämpää.

Ennen kuin menin tuolla muminatohtorilla käymään, kipaisin aamutuimaan sinne Stockmannille. Olin ajatellut, että ovien takana kärkkyisi pari hullua muumifania mukinkuvat silmissä kiiluen. Olin väärässä.

Kadulle oli ahtautunut varmaan reilut satakunta ihmistä. Kyynärpäätaktiikkaa käytettiin jo siinä vaiheessa, kun ovet vielä olivat visusti lukossa. Ja kun ne sitten aukesivat, alkoivat parikymmentä ekaa kärkkyjää juosta täysillä kohti rullaportaita, jotka pian olivatkin aivan tukossa.

Eräskin älypää päätti ettei mitenkään voi odottaa rullaporrasjonossa omaa vuoroaan, vaan alkoi harppoa viereisiä, väärään suuntaan rullaavia portaita ylös. Tyypillä oli massaa sen verran, etteivät jalat nousseet tarpeeksi lennokkaasti ja naamalleenhan se sitten päätyi niihin portaisiin. Muumit tai henki?

Kun itse pääsin mukiapajille, aloin hieman tajuta, miksi ihmiset olivat niin paniikissa. Mukit hupenivat melkoista vauhtia. Se johtui siitä, että trokarit lastasivat sylin täyteen mukeja. Tai sitten ne ehdottomasti halusivat aamupalapöytäänsä 12 samanlaista muumimukia. Huh, mitä porukkaa.

Mutta sain kuin sainkin oman ihanaisen hattaranvärisen keräilymukini. Kyllä nyt kelpaa hörppiä kuumaa kaakaota.

Heja Lusse!

Jonkun pitäisi olla täällä leipomassa mulle kirkuvankeltaisia sahramipullia Lucian kunniaksi. Eikä lasi jääkylmää maitoakaan tekisi pahaa. Kaikkein ihaninta olisi, jos ne pullat vielä muotoiltaisiin ruotsalaisittain sellaisiksi käsittämättömiksi, s-kirjaimen muotoisiksi pötkylöiksi.

Mutta kun ei niin ei.

Sen sijaan istun tässä koneella ja koetan kirjoittaa lukukauden viimeistä esseetä. Sen naputteleminen venyy kuin tuo äskenmainittu olematon pullataikina. Ja bonuspalkintona päässä on soinut taukoamatta ruotsalaislasten ikisuosikki, Lucia-pilalaulu.

Sankta Lucia, 
lopporna kliar.
Skänk mig en tia,
så slutar det klia.
Tian var trasig,
Lucia blev knasig.
Sankta Lucia,
Sankta Lucia.

Mutta vähän riemua tähän arkiseen raadantaa tuo se, että parissa päivässä rekisteriin tipahti 16 opintopistettä. (Ja vähän myös se, että löysin kirpparilta ihanan Hanna Sarénin puuvillatunikan.)

Kilisee kilisee jäätyneet varpaat

Olen pahoillani, että olen kehittänyt riippuvuussuhteen joululaulusanojen väärinkäyttöön blogiotsikoissani. Luulen kuitenkin taudin olevan melko kausiluonteinen. Parin viikon päästä oireet lienevät kadonneen täysin.

Eilisiltana kyseenalaistin ammatinvalintani taas kerran. Seisoin Stockmannin kulmalla luuytimiä myöden jäässä ja yritin saada selvää, mitä muistiinpanoissani taas oikein lukikaan. Se oli hieman haastavaa, kun vaakasuora räntäsade terrorisoi sekä paperia että silmälasejani. Selkä painui notkolle kannettavan radiolähettimen painosta ja mikrofonia pitelevät sormet kangistuivat punaisiksi jääpaloiksi.

Ja muutenkin tuntui hieman turhalta paarustaa keskustaan asti lukemaan se lyhyt monologini. Kun olisihan siellä toimituksessakin niitä studioita ollut...

Mutta olipahan taas kokemus. Ja suoran lähetyksen aiheenahan oli tietysti maailmanloppu, että sinänsä fiilikseni sopivat aiheeseen täydellisesti.

Meinasi vaan väkisinkin alkaa pikkusen naurattaa, kun näin millainen huippumoderni kalusto Tampereen ainoalla paikallisradiolla oli keskustaan jalkautuville reportereille tarjota.

Tekniikan ihme sekä ahkerat toimittajat räntämyrskyssä.

Ja huom huom. "Muista sitten seistä niin, että lähetyslaukun antenni osoittaa toimitukseen päin. Muuten ääni ei välttämättä kanna tänne saakka."

Ohjelmasta tuli lopulta melkoisen levoton, kun reportterit pakenivat sisälle kauppaan, studiohaastattelija joutui improvisoimaan suurimman osan jutustaan ja juontajat hukkasivat punaisen langan siinä vaiheessa, kun maailmanloppukeskustelu siirtyi vertailemaan delfiinejä ja pandoja.

Jos kiinnostaa, niin mahtiohjelma uusitaan vielä kahdesti, 21.12 ja  31.12. Olettaen tietysti, että maailmanloppu ei tule ennen sitä. Ei se ainakaan tänään tullut, vaikka oli maaginen hetki, 12.12.2012 ja kello oli 12.12.

Ja mitä minä sitten tein tuona historiallisena ajankohtana? Seisoin ruokajonossa ja kauhoin tulista kalkkunakastiketta lautaselleni. Eikä se ruoka ainakaan ollut mitenkään extraherkullista.

Ihan muutaman päivän päästä karistan tämän kylän lumikokkareet jaloistani, ja matkaan kotiin pariksi viikoksi. Olen koettanut tehdä kaikenlaista pientä mukavaa näinä viime päivinä. Ehkä onnistun kehittämään pienen koti-ikävänkin sillä aikaa, kun olen poissa?

Kämppikselle askarrellut synttärilahjapossumagneetit. Itsenäisyyspäivän rakentava kritiikki -noutopöytä. Kotipihalle parkkeerattu iloinen auto. Sekä vähän joulusalaisuuksia.

Tule joulu kultainen ja päästä minut pahasta.

Viimeinen kouluviikko. Viimeinen kouluviikko!! Niin ihanaa, mutta niin tajuttoman kamalaa. On suunnaton hinku saada hoidettua kaikki epämiellyttävät asiat pois alta ennen joululomalle siirtymistä, mutta minkäs teet, kun aikaa on jäljellä enää muutama päivä...

Vaikka eihän tässä tarvitse enää kuin kirjoittaa valmiiksi yksi työraportti. Ja yksi essee. Ja yksi luentopäiväkirja. Ja yksi harjoitustehtävä pitäisi myös rustata. Pistaa cv ja työhakemukset ajan tasalle ja lähetellä niitä ympäriinsä. Soittaa pari puhelua niihin töihin liittyen. Varata aika sieltä hiton puheterapiasta ja käydä kuulemassa tuomio. Ai niin ja parin opettajan kanssa pitäisi jutella opintopisteasioista....

Argh.

Odotan jo kieli pitkällä lauantaita. Mennään yhdessä opiskelukaverien kanssa syömään sen kunniaksi, että ollaan jälleen kerran yhdessä selvitty yhdestä lukukaudesta. Mielenterveyskin on tallella ja tulevaisuudensuunnitelmat valoisia. Hämmästyttävää.

Sunnuntaina pakkaan matkalaukun täyteen vilinää ja vilskettä ja helinää ja helskettä. Joulun taikaa ja hankia korkeita nietoksia.

No ei. Ehkä pakkaan vähän alusvaatteita ja villasukat. Ja muutaman paketin. Mutta joka tapauksessa suuntaan kotikonnuille. Vakaava aikomuksena on viettää pari viikkoa vaakatasossa viltin alla koira sylissä ja suklaata suussa.

Ensin pitää kuitenkin jaksaa tämä viikko loppuun asti. Asiaa tietysti auttaa vaivihkainen jouluhössötys aina, kun siihen on pieninkin tilaisuus. Pari päivää sitten käväisin kaverin kanssa Design-joulutorilla. Olisin voinut ostaa kaiken.

Oli kyl niimpal kauhiast kaikkee.

Viime aikoina minulle on tullut omituinen hinku ostaa kortteja. Muistan joskus pienenä keränneeni valokuva-albumin täyteen Tiimarista ostettuja postikortteja (jotka esittivät joko koiranpentua, kissanpentua tai hevosta. Enkä ole ikinä edes pitänyt hevosista.), mutta nyt tämä kortinkeräyshinku on iskenyt uudelleen. Voisin tapetoida seinäni sympaattisin pahvikortein. Mitä lapsellisempia, sen parempi.

Jostain syystä himoitsin myös tuollaista pipopäistä naisprofiilia. En todellakaan ymmärrä miksi. Missä sitä muka edes käyttäisi?

Kaikki mulle heti nyt! Varsinkin Brad. (Tiiän että Brad alkaa naurattaa ainakin yhtä isosiskoa. Että terkut vaan sinne.)

Aivan ihania olivat Kooky Gemsin muovihärpäkekorut! Hipelöin varmastikin epäilyttävän pitkään hopeanauhassa roikkuvaa villakoirariipusta, ja yritin sieluni silmin nähdä, sopisiko se yhteen villapaitojeni kanssa, mutta en sitten raaskinut kuitenkaan kotiuttaa hauvelia.

Ehkä ne kotona odottavat kolme kappaletta kuitenkin riittävät tähän hätään.

Jälkikirjoitus

Pakko tulla pikaisesti kertomaan hämmentävästä välikohtauksesta jouluostoksilla.

Harhailin päämäärättömästi Tampereen sympaattisella joulutorilla ja katselin parhaillani hunajakojua (*), kun viereeni ilmestyi tyhjästä kovaääninen, harvahampainen metriheikki. Keskustelumme sujui näin:

Metriheikki: Tänään on paras päivä, koska mulla on päällä kaikki mun suosikkivaatteet. Eli mun tonttulakki ja Batman-sukat.
Minä: Öööö, ai sehän on kivaa.
Metriheikki: Tiesitkö, että nyt jouluun on kaksi viikkoa ja kaksi päivää?
Minä: Juu, tiesin.
Metriheikki: Mutta se ei ole sama asia kuin kaksikymmentä kaksi päivää.
Minä: Niin, ei olekaan.
Metriheikki: Moikka!
Minä: No moikka.

Olen näin jälkeenpäin miettinyt, että olikohan se joku joulun henki? Ainakin sillä oli se tonttulakki ja punamusta haalari. Ja ilmeisesti myös Batman-sukat.

(*) Miksi joulutoreilla AINA myydään hunajatuotteita? Mitä tekemistä hunajalla ja joululla on keskenään? Mikäli joku ehdoin tahdoin haluaisi vetää sokeriöverit jollakin makealla tahnalla joulun aikoihin, niin eikö siirappi olisi paremmin sesonkiin sopiva tuote?

Lyödäkö rahoiksi muumeilla?

Joskus on mahtava pitää tällainen lauantai. Nukkua niin hävyttömän pitkään, että kaikki viikon aikana kerääntyneet unihiekkavarastot kertakaikkiaan valuvat tyhjiin. Siemailla kaikessa rauhassa aamukahvia ja tankata itsensä täyteen maksamakkarasuolakurkkuvoileipiä. Istahtaa koneelle surffailemaan itsensä täyteen innostusta ja inspiraatiota.

Kohta lähden käpsyttelemään kaupungille. Käyn ehkä kirjastossa, käväisen Sokoksella ihmettelemässä joulusuklaavuoria ja kiertelen Anttilassa bongailemassa huonoja tarjouksia. Ihailen Stockkalla käsittämättömän muotoisia joulukuusenkoristeita (muffinssi?? lepakko?? haitaria soittava mäyrä??) ja palailen sitten kotiin paketoimaan joululahjoja ja askartelemaan pakettikortteja.

Sen jälkeen alkaa ovikello soida, ja muutama ihana tyyppi tulee tänne meille siemailemaan punkkua ja syömään juustokakkua, jonka rasvaprosentti on suunnilleen 95. (Loput on sokeria.)

Illalla lähdetään kämppiksen syndejen kunniaksi pyörähtelemään yökerhoon, jonka nimi on lupaavasti Ilona. Tämä päivä ei voi olla kuin hyvä.

Ja mikäli luulitte, että tämä postaukseni ei mitenkään liity sille annettuun otsikkoon, olitte väärässä.

Muistatteko, kun joskus haikailin tätä Stockan juhlavuosimuumimukia?



No, sitten kävi ilmi, ettei sitä tietenkään enää saa mistään. Suosittu kun oli.

MUTTA sain juuri selville, että tätä olisi tulossa viimeinen lisäerä myyntiin kaikkiin Stockmanneihin 14.12 kello yhdeksän nolnol. Pitäisikö mennä mukaan ryysäämään? Ensinnäkin siksi, että tuo muki on maailman ihanin. Mutta toisekseen siksi, että kolmenkympin mukista maksetaan jo nyt nettipalstoilla kolminkertainen hinta. Entäs sitten viiden vuoden kuluttua? Tai kymmenen?

Hiljattain uutisoitiin siitäkin, kuinka Fazerin juhlamuumimukista maksettiin huutokaupassa reilut kolme tonnia. Hmmm....

Joulupinnistelyä

Inhottaa olla näin synkissä fiiliksissä koko ajan. Tuntuu kuin menisi ihana joulunodotusaika ihan hukkaan. Haluaisin vain uppoutua täysin sydämin siihen hattaraiseen jouluhöttötunnelmaan, ja kuunnella Jouluradiota kunnes kulkuset kilisee ulos korvista.

Vaikka kai sitä saa antaa itselleen aikaa olla surullinen. Ja onhan niitä pieniä ilon hetkiäkin aina välillä. Esimerkiksi tänään, kun matkalla kuntosalille auringonnousu värjäsi kimmeltävän lumimaiseman vaaleanpunaiseksi. Tai se, kun Stockmannilla oli yllättäen väljää ja sain katsella joulukoristeröykkiöitä kaikessa rauhassa. Eikä yliopiston ruokalan kuskuspihvit avokadolimekastikkeella olleet myöskään yhtään hassumpia.

Kyllä se hyvä tunnelma sieltä vielä palautuu.

Tänään pistin vihdoin joululahjatyöpajan pystyyn. Tällä hetkellä tulos on melko...mielenkiintoinen. Idea oli jälleen hyvä, toteutus taas tutusti hieman ontuvampi. Kuvia on luvassa sitten aattoillan jälkeen.

Joulun tunnelmaa on alkanut hiipiä kotinurkkiinkin. Olen koettanut käyttäytyä (esi)merkillisesti, nyt kun kämpässä kiertelevät sekä tontut että joulupukki.

Pikkuinen joulukuusi on koristanut huonettani jo vuosien ajan. Ja yhä vaan tykkään siitä! Se on niin....muovinen! <3

Huijasin ja sytytin adventtikynttelikön kaikki neljä kynttilää kerralla heti joulukuun alussa. Näin radikaali minusta on tullut.

Hra Joulu sekä puolukka-karpalosuukot. Ja tietysti viime sunnuntain tärkein ohjelmanumero.

Söpön pikkuliinan bongasin muutamalla sentillä kirpparilta viime talvena. Fanitan erityisesti pohjoismaiden lippuja tuossa kuusessa.

Eteisessä vaeltaa tonttuparaati.

Tänään kohtasin rautatieaseman kieppeillä kaupan, joka saattaa hyvinkin koitua opintotukeni kohtaloksi. TIGER on tullut kaupunkiin! Muistattehan Tigerin? Sen uskomattoman krääsäkaupan, jonka takia matkalaukkuni joutui Göteborgissa vietetyn vuoden puolikkaan jälkeen melkoiselle koetukselle?

Kiitos kaikesta

Pienenä tyttönä minusta oli ihana mennä mummolaan.

Automatkalla painoin nenän kiinni ikkunaan ja tähysin silmä tarkkana ohi vilistävää maisemaa. Minulla oli siskojen kanssa kilpailu siitä, kuka ensimmäisenä näkisi mummolan keltaisen seinän vilkkuvan puiden välistä. Aika usein hävisin sen kilpailun

Kun auto kaartoi mummolan pihalle, aukeni rintamamiestalon ulko-ovi sillä siunaamalla sekunnilla. Mummo astui rappusille, kuivasi kätensä esiliinaan ja huusi tervehdyksiä jo ennen kuin ehdimme autosta ulos. Usein tervehdysten sisältö kuului että ”voi, voi, miten te nyt vasta tulette!” 

(Ja ei, sillä ei ollut mitään merkitystä, kuinka aikaisin aamulla karautimme pihamaalle. Aina mummo oli jo ehtinyt meitä ikävöidä ja odottaa.)

Mummolassa piti aina juosta kilpaa peräkammariin. Siellä oli maailman mahtavin huonekalu, pyörivä nahkainen nojatuoli. Jos potki jalalla seinästä vauhtia, tuoli kieppui ympäri niin hurjaa vauhtia, että mahanpohjassa huimasi. Oikeastaan seinää ei olisi saanut potkia, koska siitä saattoi jäädä rumia jälkiä. Aina minä silti potkin hieman, salaa. Eikä mummo koskaan suuttunut

Pienenä tyttönä minusta oli hauska leikkiä mummolassa.  Siellä saattoi rakentaa mummon papiljoteista ja hiusneuloista lehmiä. Tai pelata muistipeliä, jonka mummo oli tehnyt leikkaamalla vanhoja postikortteja kahtia. Joskus pappa soitti huuliharpullaan pieniä sävelmiä ja me taputimme tahtia vieressä.

Pienenä tyttönä muistan mummolan usein olleen täynnä vieraita. Mummo ei suurta vierasjoukkoa hätkähtänyt, vaan kattoi pöydän täyteen itse tehtyjä herkkuja. Karjalanpaisti komeili keskellä pöytää ja piirakoita leivottiin kokonainen vuori. Nirsona lapsena minä nyrpistin nenääni liian pehmeälle lihalle ja mökötin nurkassa. Äidin ja isän mielestä minun piti syödä sitä, mitä oli tarjolla. Mummo ei kuitenkaan kuunnellut heitä, vaan keitti lautasellisen makaronia ja heitti annoksen keskelle voisilmän. Itse hän ei malttanut istua alas ollenkaan. Ehkä kaikki aika meni siihen, että hän vispasi minulle välipalaksi raakaa kakkutaikinaa.

Mummon keittiön kaapissa oli metallinen purkki, joka jotenkin mystisesti oli aina täynnä karkkia. Samalla salaperäisellä tavalla myös pakastimesta löytyi loputon varasto Ville Vallaton – jäätelöpuikkoja. Coca-Colaakin mummo välillä hankki meidän lapsenlapsien iloksi, vaikka juoman nimi pistikin hänen kielensä solmuun. Kellarista haettiin milloin koka-kokaa, milloin kola-kolaa. Ehkä sen takia useimmiten juomana olikin Jaffaa.

Pienenä tyttönä pelkäsin mummon pihalla parveilevia isoja muurahaisia. Katsoin silmät pyöreinä, kuinka mummo antoi niiden kiipeillä pitkin nilkkojaan, ei tainnut ötököitä edes huomata. Mikä sankari!  Välillä mummo lastasi minut ja siskoni vanhoihin maitokärryihin ja työnteli meitä pitkin Vaskijärven hiekkateitä. Silloin eivät muurahaiset pysyneet perässä.

Pienenä tyttönä sain nukkua mummolan vintillä. Siellä lakanat tuoksuivat hyvältä ja olivat ihanasti kaikki eri paria. Siskojen kanssa tapeltiin siitä, kuka saisi sen kaikkein kauneimman kukkapeiton. Iltaisin minua saattoi itkettää, kun omassa peitossa oli vain rumia kukkia ja äitikin kaukana poissa. Silloin mummo silitti selkääni ja lauloi paimenpojasta ja tupakkarullista. Nuotin vierestähän se meni, mutta minä vaivuin pikkuhiljaa uneen. Ja aina kun aamulla heräsin, oli mummo jo keittiössä ottamassa tuoreita sämpylöitä ulos uunista.

Mummo nosti minut keittiöjakkaralle istumaan, antoi kuuman sämpylän käteeni ja palasi askariensa pariin. Välillä hän mutisi hiljaa itsekseen ja minua nauratti.

Nyt minä en ole enää mikään pieni tyttö. Vaan eipä ole enää mummoakaan.

Mutta  nämä muistot minulla ainakin on.