Elämä ei missään tapauksessa ole reilua.
Kun vuonna 2008 aloitin opinnot, professorit onnittelivat loistavasta uravalinnasta. Suurten ikäluokkien toimittajat olivat jäämässä suurin laumoin eläkkeelle viiden-kuuden vuoden kuluttua. Eli juuri silloin, kun oman vuosikurssini oli tarkoitus valmistua.
Proffat epäilivät, että meidät revittäisiin vakiduuneihin suoraan kesätyöpesteistä. He pyysivät ja anelivat meitä kuitenkin sinnittelemään maisteriksi asti. Gradu kuulemma helposti jää kesken, kun mehevä työsopimus heiluu aivan nenän edessä.
No, mehän hykertelimme tyytyväisinä. Nyt piti vain valita harjoittelu- ja kesätyöpaikat huolella ja valita oma erikoistumisala hyvissä ajoin. Olisko se aikakauslehti vai radio? Tv-uutiset vai tutkiva journalismi? Vain maailma on rajana!
Ja sitten rämähti päälle yksi lama. Ja heti perään toinen. Mediatalot toisensa jälkeen pistivät väkeä pihalle. Yyteet seurasivat toisiaan ja ajatus erikoistumisesta tuntui naurettavalta. Että voisi muka keskittyä yhteen asiaan!
Kyllähän sitä nyt vähintään pitää hallita uutistyö, henkilöhaastattelut, reportaasit, matkajutut, ruokajutut, taittaminen, valokuvaus, kuvankäsittely, radiohaastattelut, äänen editoiminen, videokuvaus, leikkaaminen, oikoluku, ideointi, visuaalinen kokonaisuudenhallinta ja verkkojulkaiseminen. Ja mitä niihin aihepiireihin tulee, niin kotimaan, ulkomaan, kulttuurin, talouden, politiikan, urheilun, ympäristön ja paikallisuutisten hallinta on erittäin suositeltavaa.
Työpiireissä liikkui juttuja nollasopimuksista, kymmenien vuosien määräaikaisuushelveteistä, pakkofreelance-toimittajuudesta, työkkärin jonoista ja alanvaihdoista. Juteltiin usein yhdessä, että jäädään ikiajoiksi yliopistoon, luetaan samantien tuplamaisteriksi. Sillä mitä järkeä on valmistua kortistoon?
Joten en odottanut valmistumista mitenkään kovin innokkaasti. Kun vielä etukäteen olin päättänyt jättää pääkaupugin työmarkkinat pois laskuista, näytti tulevaisuus melko sumealta. Sellaiselta, joka piti sisällään paljon purkkihernekeittoa ja puuropäiviä.
Koulu kuitenkin loppui. Lähinnä siksi, että valtio pisti tukirahahanat kiinni. Valmistauduin tippumaan tyhjän päälle, otin nenästä kiinni ja sukelsin.
Ja kas, venäläinen uimakoulu johti suoraan vuoden määräaikaiseen työsopimukseen ennen kuin muste tutkintotodistuksessa edes ehti kuivua. Uraputki imaisi mukaansa sellaisella voimalla, että mustelmat näkyvät vieläkin.
Tein hommani niin hyvin kuin taisin. Yritin ja erehdyin, opettelin ja onnistuin. Kävelin hiljaisen keskustan läpi joka arkiaamu kello puoli kahdeksan ja koetin olla miettimättä liikoja.
Hiljattain pomo ilmestyi työhuoneeseeni jotenkin hilpeän ja samalla salavihkaisen näköisenä. Kuiskailimme. Neuvottelimme. Lupasimme palata asiaan.
Ja muutamaa päivää myöhemmin pöydälle ilmestyi paperi, jossa todistetaan allekirjoittaneen olevan toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen toinen osapuoli.
Pomo osti mansikkakakkua ja taputteli selkään. Valiopoika hankki skumppaa ja kavereiden onnitteluviestit kilahtelivat puhelimeen lukemattomin sydämin ja huutomerkein varusteltuna. Moni kysyi, että miltä nyt tuntuu.
No nyt tuntuu siltä, että elämä ei ole reilua. Miten on mahdollista, että tämä kävikin minulle nyt näin käsittämättömän helposti? Mitä tapahtui kaikille esteille ja mahdottomuuksille? Missä on epävarmuus ja turvattomuus?
Olin vaan ja hengailin, ja samalla asiat loksahtelivat millintarkasti kohdilleen.
Välillä herää epäilys, voiko tämä totta ollakaan.
