Eilen keräsin kerralla parin vuoden pappiskiintiön täyteen ja kävin sekä rippijuhlissa että ristiäisissä.
Voisin kertoa molemmista juhlista, mutta koska olen asiaan menemisen ja hiljaisuuden ystävä, niin keskityn vain toiseen. Ja vaikka tapaamani rippilapset olivat kenties suloisimpia ja ystävällisimpiä teinejä, joita olen koskaan tavannut, niin valitsen silti ristiäiset.
Ensinnäkin siksi, että vauvat. Mikään ei voi voittaa vauvoja. Vauvoilla on ienhymyt ja palluraiset pikku polvet ja tukkaa pelkästään takaraivolla ja liian isot silmät ja hellyttävät miniatyyrisormenkynnet ja pehmeät nukkaposket ja niin pienet varpaat, että melkein alkaa pelkkä ajatuskin itkettää.
Ja toisekseen siksi, että nämä kyseiset vauvat ovat tätinsä silmäteriä eikä heistä näin ollen voi liikaa kirjoittaa.
Itse en niin perusta ristiäisten kirkollisesta puolesta, mutta sen sijaan sellainen hieman yleisempi, jollain lailla henkinen ilmapiiri iskee kyllä. Siirtymäriitti. Juhlahetki. Yhteinen kokoontuminen.
Se, että otetaan nämä pojat osaksi tätä perhettä ja sukua. Annetaan heille nimet ja kummit. Ystävät matkan varrelle. Toivotaan kaikki heille onnea matkaan, hyvää tuuria, iloa ja elämyksiä.
Niinpä samalla kun pojat kuuntelivat juttuja seurakunnasta ja jumalasta, minä ajattelin sukua. Sitä, kuinka tämä pieni tilaisuus muutti pojat kaiken keskipisteiksi, uudeksi aluksi. Minut se heitti ikänaissarjaan, jonkun tädiksi. Vanhemmistani se teki isovanhempia, siskostani taas äidin.
Jotenkin ihmeellistä että se on mahdollista. Luulisi, että suku olisi jollain lailla pysyvä asia?
Siitä saakka, kun omat isovanhempani siirtyivät vehreämmille nurmille, on koko suvun käsite muuttunut jotenkin hataraksi. Serkut ovat kadonneet, mummolat hävinneet maailmasta ja tädit ja sedät siirtyneet etäämmälle. Enää ei kokoonnuta jouluisin tai äitienpäivänä. Naimisiinkin ovat sukulaiset menneet salavihkaa, ilman komeita kemuja.
Mutta nyt... Ehkä se on nyt taas tässä. Suvun paluu. Iltapäiväkahvien, serkkukatraiden ja yhteisten joulujen aika vol 2. Sillä erotuksella, että itse olenkin se kurttunaama, joka kerta toisensa jälkeen tervehtii sanomalla että
oletpas sinä kasvanut!
Onpa kertakaikkiaan hullua tämä elämänmeno.
 |
| Pojat. Tervetuloa maailmaan! Täällä on enimmäkseen mukavaa. |
 |
| Näettekö! Jatkumo! Vaarin kahvikupeista hörpitään ristiäiskahveja tyttärentyttärenpoikien kunniaksi. |
 |
| Mutta ei niin jotain vanhaa ettei jotain uuttakin... Kyllä voi aivan hyvin vaihtaa kermakakut nalleihin ja siemaista janoonsa vaikka veikkosen. |
 |
| Myös se tuli todennettua, että ihmisten mielestä lapsille on kiva ostaa lahjoja. Aina. Vaikka lapset eivät sitä itse koskaan tule edes muistamaan. |
 |
| Ja tietty ostin sitten itsekin. Nyt kun vihdoin luvan kanssa saan ostaa lastenkirjoja! Tätä on odotettu jo ainakin kymmenen vuotta. |
Intouduin myös rustaamaan kaksospojille onnitteluvärssyn. Olisin kyllä kopioinut muuten jonkin valmiin version, mutta ilmeisesti sellaisia ei ole olemassa. Tähän omaan onnitteluuni yhdistin pari netin syövereistä bongaamani pätkää ja keksin väliin vielä hiukan omiani.
Meillä on kotona -arvaa kuka?
Vauvanhoitoko rankkaa muka?
Mepä pistettiin paremmaksi
ja hankittiin poikia kerralla kaksi.
Tänään lapsiamme juhlitaan
ja onnenmaljat nostetaan.
Kuohukoon siis juoman kuplat
parhaat ovat meidän tuplat!
 |
| Alemmassa kuvassa Pillillä yllään eleganssi perintömekko, johon allekirjoittanutkin pukeutui vuonna -88. |
