Viimeksi heräsin yksin syntymäpäiväni aamuna kolme vuotta sitten. Silloin avasin silmäni göteborgilaisessa yksiössä. Ja sen jälkeen suljin silmäni visusti uudelleen ja nukuin iltapäivään, sillä olin edellisen illan tequilabileiden jälkeen edelleen kännissä kuin käki ja lattiani lainehti sitruunanviipaleista.
Tequilan ja tämänaamuisen ambulassin väliin mahtuvat vuosi 2013, jolloin heräsin aamupalalle kivan kämppiksen kanssa sekä vuosi 2014, jolloin heräsin Valiopojan pamputtaessa minua ilmapallolla päähän.
Jotenkin tämä aamu tuntui viime vuosiin verrattuna aika yksinäiseltä. Ei tequilaa, ei kämppiksiä, ei maanisia poikaystäviä. Ei aamupalaa, ei lahjoja, ei onnitteluhalausta. Söin rahkaa ja raahustin töihin. Istuin palaverissa, jossa heiteltiin sellaisia sanoja kuin strategiakumppanuus, roadmapsuunnittelu, konseptiajattelu ja brändimielikuva. Join hyökkäävän makuista kahvia, kiristelin hieman hampaita ja innostuin palkkapäivästä. Tein haastattelun, soittelin pitkin Turkua, tappelin InDesignin kanssa.
Ja ajattelin, miten käsittämättömän paljon asioita yhteen muoteen oikein voi mahtua. Miksi sillä ei ole mitään rajaa? Meneekö elämä todella aina näin vauhdilla eteenpäin? Loppuvatko muutokset koskaan?
Viime vuonna tähän aikaan elin yksiössä, kirjoittelin gradua, opiskelin satunnaisesti, nukuin aina liian pitkään, tein viikonloppuisin hanttihommia ja hengailin huolettomasti Valiopojan kanssa. Ystävät asuivat lähellä, tulevaisuus oli avoinna, rahat aina lopussa ja lounas ravintolassa tuntui lähes sietämättömältä ylellisyydeltä.
Sen jälkeen olen ehtinyt vaihtaa asuntoa kahdesti, viettää ensimmäistä vuosipäivää Valiopojan kanssa, valmistua maisteriksi, etsiä vimmatusti töitä, saada työpaikan, asettua tukevasti uraputken alkupäähän, muuttua tädiksi, menettää opiskelijakortin, hylätä kaavailemani ammatin, saada palkankorotuksen, saavuttaa ensimmäisen asuntosäästötavoitteeni ja ryhtyä kaukosuhteeseen.
Ja tässä sitä nyt ollaan.
Jos olisin parikymppisenä tiennyt, että 27-vuotiaana minulla ei edelleenkään ole sormusta nimettömässä, lasta, ensiasuntoa, autoa, koiraa, vakituista työpaikkaa saatikka legendaarista maailmanympärysmatkaa, henkistä tasapainoa tai selkeää kuvaa siitä, mihin elämäni on menossa, olisin luultavasti saanut hyperventilaatiokohtauksen, lopettanut yliopiston, vaihtanut miestä ja muuttanut pysyvästi Ruotsiin.
Mutta nyt sitten... Niin. Mikäs tässä. Ehkä välillä seitinohut ahdistus nostaa päätään, kun ihmiset ympärillä nostavat milloin mitäkin lainaa, pistävät parisuhteet uusiksi, hankkivat vauvoja ja koiria ja tuntuvat ottavat mielettömiäkin riskejä vailla epäröintiä.
Samaan aikaan kun itse syön kaukosuhteiltoina iltapalaksi tonnikalaa suoraan purkista, pelaan kännykällä candy crushia ja katson Netflixistä kolme tuntia Gilmoren tyttöjä juuri silloin, kun pitäisi mennä nukkumaan.
Kai sitä jokainen joskus ottaa ne isommatkin askeleet elämässä eteenpäin. Vaan mistä sitä tietää, koska on oikea aika?
Haluan nyt lähettää lämpimiä terveisiä seuraavan huhtikuun puoliväliin. Oi sinä 28-vuotias ikinuori, jospa vaan tietäisin nyt kaiken sen, minkä sinä seuraavien 12 kuukauden aikana tulet kantapään kautta oppimaan. Onnea matkaan!
