Ulkona lirisee ja lorisee! (Siis muuallakin, kuin soittoravintoloiden läheisissä porttikongeissa, joissa sivistyneet herrasmiehet käyvät keventämässä lastiaan.) Kevät on ihan oikeasti tulossa! Hipjee!
Tänään saapastelin yliopistolta kirjastoon. Oikaisin auringonpaisteessa kimaltavan lumisen Sorsapuiston lävitse. Penkillä istui mummo, jolla oli kaksi kaulaliinaa ja kirkkaanpunainen baskeri. Hän oli kääntänyt kasvonsa aurinkoon päin ja hymyili niin tyytyväisesti, että teki mieli mennä viereen istumaan. Elämästä nauttiva mummo! Voiko olla mitään parempaa.
Muutenkin siellä puistossa oli jotenkin aivan maaginen tunnelma. Kaunista ja kirkasta. Jääkentällä ihmiset luistelivat t-paidoissa ja pikkulapset muksahtelivat riemukkaasti kumoon. Oi.
Voi kun voisin nyt tehdä termospullollisen kaakaota, leipoa pari sahramipullaa ja kasata muutaman herkullisen juustosämpylän. Voi kun voisin pakata eväät pieneen retkireppuun, napata lämpimän istuinalusta kainaloon ja lähteä jonkun kanssa retkelle. Siihen retkeen kuuluisi sulavan lumen ihmettelyä, metsässä haahuilua ja ehkä nuotiotuli. Mahdollisesti myös kamera. Mutta ennen kaikkea kevyt ja keväinen tunnelma.
Mutta enpä tiedä. Kenen kanssa sinne retkelle oikein lähtisin?
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Poliittisesti epäkorrekti patalappu
Paljon onnea ystäväiseni!
Hyvä ystäväni päräytti mittaariinsa uuden lukeman. Eli kuten normaalit ihmiset ehkä sanoisivat, hän juhli syntymäpäiviään.
Loistavana ystävänä minä vein hänelle lahjaksi jotain, mitä hän luultavasti ei missään nimessä halunnut. Päivänsankari nimittäin toivoi kukkia tai muita kasveja uuden asuntonsa piristämiseen. Minä vein hänelle patalapun.
Ennen kuin pyörittelette liikaa silmiänne, niin katsokaa nyt herranjumala miten mainiolta se patalappu näyttää.
Ohjeen löysin hieman yllättäen täältä. Epäröin aluksi koko hommaan ryhtymistä, sillä ohjeet vaikuttivat kryptisiltä ja vaikeilta. Juuri sellaista käsittämätöntä salakieltä, jota käsityöharrastajat käyttävät sulkeakseen kaikki urpot harrastuksen ulkopuolelle. Mutta minä urpopa se selvitin tuon koodin, hahaa. Saatan tehdä itsellenikin oman lakupekan.
Koska pelkkä patalappu on silti ehkä maailman surullisin lahja, ostin sen kylkeen tietystikin vähän lakuja. Tarkoituksena oli hakea juuri tuolla samaisella naamalla koristettuja pötköjä, mutta eihän niitä tietystikään enää myydä. Rienausta olisi se. Niin että vähän ehkä katosi siinä vaiheessa idea tästä minun lahjastani.
Synttärikortti puolestaan syntyi siinä vaiheessa, kun junan lähtöön oli noin kymmenen minuuttia. Mutta kuten joka aamu peiliin katsoessani totean, yksinkertainen on kaunista. Mitä sitä turhia krumeluureja lisäilemään.
Lopuksi sinetöin tämän uskomattoman lahjakokonaisuuden Daniel Craigilla. Valinta ei tarvinne lisäselityksiä.
(Edit: No nyt kun luin tämän postauksen lävitse, niin tuli paha mieli ystävän toiveiden sivuuttamisesta. Joten ääsmarketista vielä tulppaanikimppu mukaan.)
Hyvä ystäväni päräytti mittaariinsa uuden lukeman. Eli kuten normaalit ihmiset ehkä sanoisivat, hän juhli syntymäpäiviään.
Loistavana ystävänä minä vein hänelle lahjaksi jotain, mitä hän luultavasti ei missään nimessä halunnut. Päivänsankari nimittäin toivoi kukkia tai muita kasveja uuden asuntonsa piristämiseen. Minä vein hänelle patalapun.
Ennen kuin pyörittelette liikaa silmiänne, niin katsokaa nyt herranjumala miten mainiolta se patalappu näyttää.
 |
| Muuten aivan loistava, mutta pieni moka siinä, että nuo silmät ovat väärin päin.... |
Koska pelkkä patalappu on silti ehkä maailman surullisin lahja, ostin sen kylkeen tietystikin vähän lakuja. Tarkoituksena oli hakea juuri tuolla samaisella naamalla koristettuja pötköjä, mutta eihän niitä tietystikään enää myydä. Rienausta olisi se. Niin että vähän ehkä katosi siinä vaiheessa idea tästä minun lahjastani.
 |
| Mielenkiintoista, kuinka erivärinen lattiani on kaikissa kuvissa. |
Lopuksi sinetöin tämän uskomattoman lahjakokonaisuuden Daniel Craigilla. Valinta ei tarvinne lisäselityksiä.
 |
| Hyvää onnea toivoo Daniel. |
maanantai 18. helmikuuta 2013
Litrahuulen pelastus, eli hamahelmilasinalustat
Luulitte ehkä, että olen jo kuollut tahi lopettanut blogiini kirjoittamisen kokonaan. Olitte väärässä. Tosin 95 prosenttia blogini lukijoista (eli perheeni jäsenet) tiesivät minun olevan kotikotona rötväämässä ja pitämässä luonnollista blogitaukoa.
Luonnollisen blogitauon oli tarkoitus pitää sisällään ahkeraa gradutyöskentelyä ja satunnaista siskojen välistä laatuaikaa. Sen sijaan se pitikin sisällään herkuttelua, laiskottelua, biletystä, kavereita ja shoppailua. Hups.
Edellämainitusta erinomaisesta käänteestä johtuen valvoin viime yönä kahteen ja hakkasin näppäimistä sormenpäät kuumana. Esseen deadline oli tänä aamuna yhdeksältä. Ylitin sekä itseni että minimisivumäärän ja palautin esseen ajoissa omalle paikalleen.
Uskomattomasta läheltä piti -tilanteesta selviäminen vaatii tietysti juhlia. (Varsinkin, kun edellisistä alkaa olla kulunut jo useampi päivä.) Illalla aionkin villisti paistaa vohveleita ja katsoa Satuhäitä. Yltäkylläisyyden huipuksi en aio edes tyytyä kämppiksen valmiskermavaahtotötskään, vaan vatkaan allit heiluen ihan oikeaa kermistä. Miälenvikast riekkumist.
Vohveleiden kera nautin ehkä kupin teetä tahi kahvia. Ja siitä pääsenkin vihdoinkin tämän postauksen oikeaan asiaan, eli hamahelmistä väkerrettyihin lasinalusiin. Olen jo pitkään pelännyt pöytäni puupinnan puolesta ja haikaillut milloin minkäkinlaisia lasinalusia. Virkattua, neulottuja, mosaiikeista väkerreltyjä tai pubeista pöllittyjä. Mitään en kuitenkaan ole saanut aikaiseksi. Paitsi nyt.
Mallin löysin alunperin...jostain. Anteeksi, olen unohtanut! Ehkä se oli Pinterestistä. Olen kyllä vähän muokkaillut sitä suuntaan jos toiseenkin.
Näitä alusia on kiva nyprätä iltaisin, juurikin sen telkkarin töllöttämisen ohessa. Tavoitteena olisi saada aikaan ainakin kuusi. Tai kymmenen. Tai niin paljon kuin helmiä riittää. Tai kunnes keksin jonkun uuden pakkomielteen.
Toivoin salaa, että vohvelikekkereilleni olisi tullut kunniavieraaksi myös elämääni astunut uusi uros, eli Urho. Ikävä kyllä Urholla oli muuta menoa. Ehkä sitten ensi kerralla.
Luonnollisen blogitauon oli tarkoitus pitää sisällään ahkeraa gradutyöskentelyä ja satunnaista siskojen välistä laatuaikaa. Sen sijaan se pitikin sisällään herkuttelua, laiskottelua, biletystä, kavereita ja shoppailua. Hups.
Edellämainitusta erinomaisesta käänteestä johtuen valvoin viime yönä kahteen ja hakkasin näppäimistä sormenpäät kuumana. Esseen deadline oli tänä aamuna yhdeksältä. Ylitin sekä itseni että minimisivumäärän ja palautin esseen ajoissa omalle paikalleen.
Uskomattomasta läheltä piti -tilanteesta selviäminen vaatii tietysti juhlia. (Varsinkin, kun edellisistä alkaa olla kulunut jo useampi päivä.) Illalla aionkin villisti paistaa vohveleita ja katsoa Satuhäitä. Yltäkylläisyyden huipuksi en aio edes tyytyä kämppiksen valmiskermavaahtotötskään, vaan vatkaan allit heiluen ihan oikeaa kermistä. Miälenvikast riekkumist.
Vohveleiden kera nautin ehkä kupin teetä tahi kahvia. Ja siitä pääsenkin vihdoinkin tämän postauksen oikeaan asiaan, eli hamahelmistä väkerrettyihin lasinalusiin. Olen jo pitkään pelännyt pöytäni puupinnan puolesta ja haikaillut milloin minkäkinlaisia lasinalusia. Virkattua, neulottuja, mosaiikeista väkerreltyjä tai pubeista pöllittyjä. Mitään en kuitenkaan ole saanut aikaiseksi. Paitsi nyt.
Mallin löysin alunperin...jostain. Anteeksi, olen unohtanut! Ehkä se oli Pinterestistä. Olen kyllä vähän muokkaillut sitä suuntaan jos toiseenkin.
 |
| Juu saatan olla henkisesti jälkeenjäänyt. |
Toivoin salaa, että vohvelikekkereilleni olisi tullut kunniavieraaksi myös elämääni astunut uusi uros, eli Urho. Ikävä kyllä Urholla oli muuta menoa. Ehkä sitten ensi kerralla.
 |
| Urholla ja mulla synkkasi heti. |
maanantai 11. helmikuuta 2013
Hedelmäöverit ystävien seurassa
Tampere on muuten ihan kiva kaupunki (Ransu, Simo Frangen, Särkkä, mitä näitä nyt on), mutta brunssikulttuuri ei täällä kyllä kukoista. Kivan, leppoisan ja järkevän hintaisen viikonloppuhengailupaikan löytäminen on työn ja tuskan takana. Tamperelaiset, mikä teitä vaivaa? Ettekö pidä kivasta tekemisestä?
Lauantaisin edullista brunssia saa Klubilta. Tarjottavatkin ovat oikein mainioita ja deejiit soittelevat leppoista musiikkia. Haittapuolena on tosin se, että tarjoilija käy kiskaisemassa lautasen kädestäsi tiskiin, ja kyselee puolen tunnin välein, että "oletteko te jo valmiita?" Ei niin leppoisaa. Tuulihatun tarjoama makuelämyskin menee ihan harakoille, kun kahvikupin santsaus täytyy hakea puolijuoksua, ettei tarjoilja vaan tulkitse sinun jo lopettaneen ruokailua, ja vie vaivalla kasaamaasi herkkusämpylää takaisin keittiöön.
Sunnuntaisinkaan tarjonta ei päätä huimaa. Kiivaan googlettelun jälkeen löysin yhden törkeän ylihintaisen (40e!), yhden edullisen ja epämääräisen (8e ja pubissa), yhden ylihehkutetun (Kahvila Valo) ja kaksi potentiaalista brunssipaikkaa.
Valitsimme kiivaan jahkaamisen ja epäröinnin jälkeen lopulta Hullun Poron. Nimi ei tässä tapauksessa onneksi ollut enne.
Hullun Poron brunssitarjonta löi kyllä hieman ällikällä. Blinejä! Rapuja! Sienimuhennosta! Ja onneksi myös joitakin hyviä ruokia...
Esimerkiksi tuoreita marjoja ja hedelmiä. Salaatteja ja vihanneksia. Leipäjuustoa ja hilloa. Possunpaistia, kermaperunoita, kotitekoisia lihapullia, nakkeja, paneroitua kalaa, lohirullia, maksapasteijaa, mozzarellaa, leikkeleitä, juustoja ja tietysti jäätelöbaari.
Kyllä kannatti pulittaa vastahakoisesti se parikymppiä "pelkästä aamupalasta". Koko loppupäivä menikin sitten niillä samoilla murkinoilla. Kätevää.
Loppuun toki vielä hieman purnausta: ei appelsiinimehua! Ei paahtoleipää! Ei croisantteja! Ei munakokkelia! Leipätarjonta oli muutenkin jotenkin olematon. Eikö kukaan enää syö aamuisin leipää? Karppaajat ovat jotenkin ujuttautuneet mukaan brunssibisnekseen. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.
Tsemppiä nyt, Hullu Poro! Täydellinen brunssitarjonta on aivan käden ulottuvilla. Parantukaa!
Lauantaisin edullista brunssia saa Klubilta. Tarjottavatkin ovat oikein mainioita ja deejiit soittelevat leppoista musiikkia. Haittapuolena on tosin se, että tarjoilija käy kiskaisemassa lautasen kädestäsi tiskiin, ja kyselee puolen tunnin välein, että "oletteko te jo valmiita?" Ei niin leppoisaa. Tuulihatun tarjoama makuelämyskin menee ihan harakoille, kun kahvikupin santsaus täytyy hakea puolijuoksua, ettei tarjoilja vaan tulkitse sinun jo lopettaneen ruokailua, ja vie vaivalla kasaamaasi herkkusämpylää takaisin keittiöön.
Sunnuntaisinkaan tarjonta ei päätä huimaa. Kiivaan googlettelun jälkeen löysin yhden törkeän ylihintaisen (40e!), yhden edullisen ja epämääräisen (8e ja pubissa), yhden ylihehkutetun (Kahvila Valo) ja kaksi potentiaalista brunssipaikkaa.
Valitsimme kiivaan jahkaamisen ja epäröinnin jälkeen lopulta Hullun Poron. Nimi ei tässä tapauksessa onneksi ollut enne.
Hullun Poron brunssitarjonta löi kyllä hieman ällikällä. Blinejä! Rapuja! Sienimuhennosta! Ja onneksi myös joitakin hyviä ruokia...
Esimerkiksi tuoreita marjoja ja hedelmiä. Salaatteja ja vihanneksia. Leipäjuustoa ja hilloa. Possunpaistia, kermaperunoita, kotitekoisia lihapullia, nakkeja, paneroitua kalaa, lohirullia, maksapasteijaa, mozzarellaa, leikkeleitä, juustoja ja tietysti jäätelöbaari.
 |
| Vaatimaton jälkkäriannos |
Loppuun toki vielä hieman purnausta: ei appelsiinimehua! Ei paahtoleipää! Ei croisantteja! Ei munakokkelia! Leipätarjonta oli muutenkin jotenkin olematon. Eikö kukaan enää syö aamuisin leipää? Karppaajat ovat jotenkin ujuttautuneet mukaan brunssibisnekseen. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.
Tsemppiä nyt, Hullu Poro! Täydellinen brunssitarjonta on aivan käden ulottuvilla. Parantukaa!
torstai 7. helmikuuta 2013
Mitä tekis? No vaikka pipon ja kukkaruukkuja.
Mitä enemmän koulutöitä kasaantuu ahdistaviksi pinoiksi, sitä suuremmalla innolla harrastan strömsöilyä päivät pitkät. On niin paljon rentouttavampaa huristella ompelukoneella saumamöykkyjen yli tai liimata pikaliimalla peukalonsa ja etusormensa yhteen kuin keskustella Googlessa toimitussihteerikurssin interventiosta.
Eli strömsöilykuume on nyt huipussaan. Helpotin sitä tekaisemalla pipon ja kukkaruukkuja.
Pipon tarina alkaa muutaman viikon takaisista alennusmyynneistä. Hain Seppälästä kahdella eurolla tummansinisen tuubihuivin, joka mahtui kaulani ympärille 2,5 kertaa. Eli kaksinkertaisena se roikkui typerän löysänä ja kolminkertaisesti kiedottuna minua uhkasi happikato ja poskeni alkoivat sinertää.
Napsasin huivista ylimääräisen osan pois. Nyt se kietoutuu kaulani ympärille juuri passelisti. Meinasin ensin heittää ylijäämäpalan pois, kunnes kekkasin, että siitähän voisi vaikka ommella trikoopipon.
Eli vanhasta piposta mallia ja trikoon kimppuun. Saksin kaksi piponmuotoista kipaletta irti ja leikkasin toiset samanmoiset vielä varastoistani löytyvästä vuorikankaanstakin. Sitten raahasin ompelukoneen pöydälle ja vietin leppoisan tunnin kiroilemalla ja purkamalla ja selaamalla ohjekirjaa, kunnes tajusin muuttaa langankireyden oikeaksi ja pääsin vihdoin siihen ompeluvaiheeseen asti.
Valmiin pipon ympärille harsin mitälie vanhaa silkkinauhaa ja kiinnitin nauhan yläpuolelle joskus tylsyyksissäni virkkaamani kukkasen.
Tässä tulos:
En ole täysin tyytyväinen lopputulokseen. Olisi ehkä kannattanut vaikka käyttää jotain kaavoja. Tai mitata oma päänympäryksensä hieman tarkemmin, nyt saattaa välillä pipo kiristää.
Onneksi silloin voin vain vilkaista piponi vuorikangasta ja heti tulee parempi mieli. Onko typerämpää kangasta nähty! Tulee mieleen 90-luvun alun äitiyspakkaus.
Sen sijaan erinomaisen tyytyväinen olen tuunaamiini kukkaruukkuihin. Kyllästyin tässä eräänä päivänä tyhjänä ammottavaan ikkunalautaani ja hain suosikkikaupastani vapaavalinnasta kaksi Saint Pauliaa (yht 3e!) ja kaksi sellaista rumaa ruskeanoranssia saviruukkua (yht 1,60e!).
Sitten heiluttelin hieman valkoista spraymaalipulloa, odottelin pari päivää ja liimailin ruukunreunaan kaapistani löytyneitä läpinäkyviä pimpuloita.
Kukkaruukuista tuli jostain syystä ihan keväinen olo. Haaveilin jo tennareista, nurmikon tuoksusta, kevätauringon polttamasta nenänpäästä ja ensimmäisestä pyöräreissusta. Oi!
Eli strömsöilykuume on nyt huipussaan. Helpotin sitä tekaisemalla pipon ja kukkaruukkuja.
Pipon tarina alkaa muutaman viikon takaisista alennusmyynneistä. Hain Seppälästä kahdella eurolla tummansinisen tuubihuivin, joka mahtui kaulani ympärille 2,5 kertaa. Eli kaksinkertaisena se roikkui typerän löysänä ja kolminkertaisesti kiedottuna minua uhkasi happikato ja poskeni alkoivat sinertää.
Napsasin huivista ylimääräisen osan pois. Nyt se kietoutuu kaulani ympärille juuri passelisti. Meinasin ensin heittää ylijäämäpalan pois, kunnes kekkasin, että siitähän voisi vaikka ommella trikoopipon.
Eli vanhasta piposta mallia ja trikoon kimppuun. Saksin kaksi piponmuotoista kipaletta irti ja leikkasin toiset samanmoiset vielä varastoistani löytyvästä vuorikankaanstakin. Sitten raahasin ompelukoneen pöydälle ja vietin leppoisan tunnin kiroilemalla ja purkamalla ja selaamalla ohjekirjaa, kunnes tajusin muuttaa langankireyden oikeaksi ja pääsin vihdoin siihen ompeluvaiheeseen asti.
Valmiin pipon ympärille harsin mitälie vanhaa silkkinauhaa ja kiinnitin nauhan yläpuolelle joskus tylsyyksissäni virkkaamani kukkasen.
Tässä tulos:
 |
| No joo. Tuli mitä tuli. |
Onneksi silloin voin vain vilkaista piponi vuorikangasta ja heti tulee parempi mieli. Onko typerämpää kangasta nähty! Tulee mieleen 90-luvun alun äitiyspakkaus.
Sen sijaan erinomaisen tyytyväinen olen tuunaamiini kukkaruukkuihin. Kyllästyin tässä eräänä päivänä tyhjänä ammottavaan ikkunalautaani ja hain suosikkikaupastani vapaavalinnasta kaksi Saint Pauliaa (yht 3e!) ja kaksi sellaista rumaa ruskeanoranssia saviruukkua (yht 1,60e!).
Sitten heiluttelin hieman valkoista spraymaalipulloa, odottelin pari päivää ja liimailin ruukunreunaan kaapistani löytyneitä läpinäkyviä pimpuloita.
 |
| Kukkeja! <3 |
maanantai 4. helmikuuta 2013
Oi Johan
Tänään tein gradua. En toki silti kirjoittanut mitään. Mutta etsin tieni kaupunginkirjaston lehtienlukusaliin ja haalin hieman aineistoa koeanalyysia varten.
Lehtienlukusali oli sympaattinen paikka. Paljon, paljon kumaraisia papparaisia. Hiljaista kahinaa, varovaisia kröhäisyjä. Ja vaikuttava määrä sanomalehtiä.
Minä suuntasin ulkomaisten sanomalehtien osastolle. Oli englantia, espanjaa ja esperantoa. Kiinaa, persiaa ja iso kasa venäjänkielistä lehteiltävää. Ja yksi ruotsalainen sanomalehti. Voi Tampere, etkö tiedä, mikä tämän maan toinen virallinen kieli on?
No, kelpasi se yksikin, joka onneksi oli vanha kunnon Dagens Nyheter. Kuvasin aineistoni salavihkaa kännykkäkameralla ja sain osakseni hyvin vihaisia eläkeikäisiä katseita. Päätin olla uhrautumatta tieteen nimissä enää yhtään sen enempää ja lähdin äkkiä karkuun.
Kotosalla söin mustikkarahkaa ja sain sydämentykytyksiä Jonas Gardellin kirjasta. Jos pitäisi valita yksi ruotsalainen suosikkihenkilö (mikä kamalan vaikea tehtävä!), minä valitsisin Jonas Gardellin.
Ruotsista ja suosikeista tulikin muuten mieleen, että miksiköhän ruotsalaisilla on niin ihania miestennimiä? Kuten Johan. Tai Albin. Ejvind. Henning. Mattis. Sigfrid. Volter. Mio. Melker.
Vaikka naisten nimitarjonta on yleisesti ottaen paljon surkeampaa kuin miesten, niin naapurimaan puolelta löytyy muutamia kivoja vaihtoehtoja kauniimmallekin sukupuolelle. Kuten Solveig, Tove, Vivian, Silvia, Ulrika, Agda, Alva, Elvi, Ester, Hildur, Lydia, Malin ja Moa.
Jävla skit. Pitääkö tässä nyt hankkia ruotsalainen lapsi? Ja kun ne ruotsalaiset miehet on välillä sellaisia nössön puoleisia.
Lehtienlukusali oli sympaattinen paikka. Paljon, paljon kumaraisia papparaisia. Hiljaista kahinaa, varovaisia kröhäisyjä. Ja vaikuttava määrä sanomalehtiä.
Minä suuntasin ulkomaisten sanomalehtien osastolle. Oli englantia, espanjaa ja esperantoa. Kiinaa, persiaa ja iso kasa venäjänkielistä lehteiltävää. Ja yksi ruotsalainen sanomalehti. Voi Tampere, etkö tiedä, mikä tämän maan toinen virallinen kieli on?
No, kelpasi se yksikin, joka onneksi oli vanha kunnon Dagens Nyheter. Kuvasin aineistoni salavihkaa kännykkäkameralla ja sain osakseni hyvin vihaisia eläkeikäisiä katseita. Päätin olla uhrautumatta tieteen nimissä enää yhtään sen enempää ja lähdin äkkiä karkuun.
Kotosalla söin mustikkarahkaa ja sain sydämentykytyksiä Jonas Gardellin kirjasta. Jos pitäisi valita yksi ruotsalainen suosikkihenkilö (mikä kamalan vaikea tehtävä!), minä valitsisin Jonas Gardellin.
 |
| Söpö sisäänkäynti ja ihana joululahjakuppi. |
Vaikka naisten nimitarjonta on yleisesti ottaen paljon surkeampaa kuin miesten, niin naapurimaan puolelta löytyy muutamia kivoja vaihtoehtoja kauniimmallekin sukupuolelle. Kuten Solveig, Tove, Vivian, Silvia, Ulrika, Agda, Alva, Elvi, Ester, Hildur, Lydia, Malin ja Moa.
Jävla skit. Pitääkö tässä nyt hankkia ruotsalainen lapsi? Ja kun ne ruotsalaiset miehet on välillä sellaisia nössön puoleisia.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Minusta tulee kreivitär, eli kirjoja 1800-luvulta
Pidän blogeista. Pidän käsityö-, askartelu-, ruoka-, sisutus-, media-, vauva-, lifestyle- ja muotiblogeista. Luen niitä aamulla, välipalalla ja illalla. Eläydyn tuntemattomien ihmisten arkeen ja välillä klikkailen päivitä-nappulaa puolen tunnin välein odottaessani uutta mielenkiintoista postausta.
Blogirakkauteni on varmaan peräisin siitä, että pidän niin uskomattoman paljon lukemisesta. Olen kirjabulimikko. Kirjastossa poimin hyllyistä täysin summamutikassa teoksia hullunkiilto silmissä ja astelen kotiin puolijuoksua. Revin kirjat ulos laukusta ja ahmaisen ensimmäisen niistä saman tien. Usein aloitan seuraavan jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinenkään ei vielä ole sulanut. Kasaan puoliksi luettuja kirjoja huojuviksi pinoiksi sängyn viereen ja annan henkilöhahmojen tulla uniin ja ajatuksiin.
Ja siltikin... Kyllä voi ihminen olla tyhmä. Olen lukenut kirjoja noin kaksikymmentä ja blogeja noin viisi vuotta, mutta silti vasta tänään tuli mieleeni, että pitäisiköhän lukea kirjablogeja.
Mikä uskomaton oivallus. Netti on täynnä lukutoukkien toisilleen antamia vinkkejä ja haasteita. Miten olinkaan saattanut missata koko ilmiön?
Aion ottaa vahingon takaisin. Äsken törmäsin eräässä kirjablogissa mahtavaan haasteeseen. Ofelia Outolintu haastaa kaikki halukkaat tarttumaan 1800-luvulla kirjoitettuihin teoksiin. Aikaa luku-urakalle on annettu tämä kuluva vuosi.
Ja mitä enemmän lukee, sitä korkeamman arvonimen saa itselleen myöntää.
Blogirakkauteni on varmaan peräisin siitä, että pidän niin uskomattoman paljon lukemisesta. Olen kirjabulimikko. Kirjastossa poimin hyllyistä täysin summamutikassa teoksia hullunkiilto silmissä ja astelen kotiin puolijuoksua. Revin kirjat ulos laukusta ja ahmaisen ensimmäisen niistä saman tien. Usein aloitan seuraavan jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinenkään ei vielä ole sulanut. Kasaan puoliksi luettuja kirjoja huojuviksi pinoiksi sängyn viereen ja annan henkilöhahmojen tulla uniin ja ajatuksiin.
Ja siltikin... Kyllä voi ihminen olla tyhmä. Olen lukenut kirjoja noin kaksikymmentä ja blogeja noin viisi vuotta, mutta silti vasta tänään tuli mieleeni, että pitäisiköhän lukea kirjablogeja.
Mikä uskomaton oivallus. Netti on täynnä lukutoukkien toisilleen antamia vinkkejä ja haasteita. Miten olinkaan saattanut missata koko ilmiön?
Aion ottaa vahingon takaisin. Äsken törmäsin eräässä kirjablogissa mahtavaan haasteeseen. Ofelia Outolintu haastaa kaikki halukkaat tarttumaan 1800-luvulla kirjoitettuihin teoksiin. Aikaa luku-urakalle on annettu tämä kuluva vuosi.
Ja mitä enemmän lukee, sitä korkeamman arvonimen saa itselleen myöntää.
Aatelisarvot
saavuttaa seuraavilla kirjamäärillä:
Herttua/herttuatar
– 20 teosta
Markiisi/markiisitar
– 16 teosta
Jaarli/kreivitär
– 12 teosta
Varakreivi/varakreivitär
– 8 teosta
Paroni/paronitar –
4 teosta
Eipä pitäisi olla kovin vaikeaa. Olen vähän kuin vahingossa lukenut jo kaksi 1800-luvun puolella kirjoitettua mestariteosta tänä vuonna. Meikä on puolikas paronitar!
Ja onhan niitä kirjailijoita, joista valita. Charles Dickens, Edgar Allan Poe, Jane Austen, Charlotte Brontë, Oscar Wilde, Jules Verne, Mark Twain, Henrik Ibsen, Jack London, Minna Canth, Teuvo Pakkala, Louisa May Alcott, Victor Hugo...
Oi oi oi. Ja kaiken lisäksi on vielä runebergintorttusesonki. Nyt vaan kaupasta rasiallinen leivoksia, teepannu tulille ja sukellus kirjojen maailmaan.
(Ikävä kyllä oman lukulistani kärkeen kiilavaat tällä hetkellä sellaiset raflaavat yleisömenestykset kuin Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi, Media-analyysi - tekstistä tulkintaan sekä Laadullinen tutkimus 2.0.)
Olen pahoillani, että blogini on muuttunut tylsäksi ja kuvattomaksi. Se saattaa johtua siitä, että elämäni on tällä hetkellä tylsää ja kuvatonta. Tai sitten siitä, että näin pirun pimeässä on vaikea kuvata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)