Blogi ilman sisältöä

Kun aloitin tämän blogin, sillä oli idea. Olin lähdössä vaihtoon. Halusin kätevästi kuitata kuulumiseni suuremmalle joukolle ystäviä, tuttavia ja perheenjäseniä. Kirjoittamalla muutaman hassun rivin ja painamalle julkaise-nappulaa hatarat ajatelmani ja hajattelmani pläjähtivät yhdelle jos toisellekin ruudulle Itämeren toisella puolen.

Silloin niitä kuulumisia riittikin. Uusi ystäviä, uusi paikkoja, uusia haasteita. Retkiä ja matkoja. Kulttuurieroja, koti-ikävää ja kaukosuhdetta. Opiskelua ja elämänkoulua. Kirjoittaminen oli kivaa!

Mutta nyt sitten.... hmmm.

Elämässäni ei oikeastaan ole pitkään aikaan tapahtunut mitään sellaista, josta haluaisin päästä purkamaan tänne näin. Tämä blogi ei käsittele sisustusta, matkailua, muotia, käsitöitä, ruuanlaittoa, häitä, kotiäiteyttä tai valokuvausta. Täältä ei saa lifestyle-vinkkejä tai ohjeita kaikin puolin parempaan elämään. Täällä eivät räjähtele messevät mielipidekirjoitukset tai provokatiiviset kommenttiketjut. Herää kysymys, että miksi ihmeessä tämä blogi oikein on edes olemassa.

Pitäisikö keksiä joku projekti? Toki voisin vaihtaa blogin nimeksi vaikka että Elämää kivitalossa ja alkaa kirjoittaa äklöttävän ajan hermolla olevaa tekosyvällistä tekstiä täältä narisevien lankkulattioideni keskeltä. Voisin joka aamu käydä Cafe Artissa kuvaamassa lattekupilliseni (juovatko siistis tyypit lattea? Ei varmaan. Pakuriteetä? Raakamaitoa? Mimosaa?) ja kuvailla sitten jokirannan pittoreskisti ränsistyneitä puistonpenkkejä, mutta jotenkin sekin tuntuu nyt vähän kaukaa haetulta.

Mutta kun ei tässä elämässä nyt tapahdu mitään. Tänä aamuna olen noussut ylös, paahtanut pari viipaletta ruisleipää ja juonut lasin maitoa. Olen sopinut aikatauluja pyykkikoneenostajan kanssa. Olen tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen ja laittanut pyykit pyörimään. Olen kastellut basilikan. Olen tiskannut eväsrasioita ja palautusjuomapulloja. Olen saanut kesän työvuorolistan ja suunnitellut viikonloppumenoja. Olen kirjoittanut sähköpostin ruotsalaisperheelleni, sopinut facebookissa kahvitapaamisesta ja whatsappannut Valiopojan kanssa. En ymmärrä, miten tällaiset puuhat saisi muutettua bloginkestävään muotoon. Miksi kukaan haluaisi lukea toisen ihmisen tylsääkin tylsemmistä arkipuuhista?
(Toinen pohdinnan arvoinen asia on luonnollisesti se, että miksi itse jaksa niistä kirjoittaa juuri tälläkin hetkellä. Tuntemattomia ovat minun tieni.)

Seuraavaksi ajattelin jatkaa tätä huippujännittävää päivää viemällä roskat ja maksamalla laskuja. Sitten syön lounaaksi eiliseltä jäänyttä kanaa. Ehkä sen jälkeen keitän kahvit ja luen taas pinon nurkkaan kerääntyneitä Satakunnan Kansoja.

Woop woop!

(Sattuneista syistä tämä postaus ei sisällä kuvia. Jos haluatte nähdä miltä meidän tiskikone näyttää, niin olette tervetulleita katsomaan.)

Sadepilven hopeareunukset apilankukkien kera

Yhtä vastoinkäymistä ei jaksa murehtia ikuisesti. Vaikka lamaannuin tulenpalavasta gradupalautteesta niin totaalisesti, että sain vatsataudin/ruokamyrkytyksen/minkäliekuvotusynnävatsakouristelukohtauksen, päätin nyt jättää asian vatvomisen vähemmälle.

Mitäpä siitä, jos kaikki maailman proffat vihaavat juuri minun graduani. Enhän minä pidä siitä edes itse. Ja myönnän avoimesti, jos minulla olisi ollut enemmän aikaa/kunnianhimoa/apurahoja, olisin ottanut laajemman aineiston, jonka olisin voinut rajata tiukemmin ja asianmukaisemmin, enkä niin löysästi ja rajoja venytellen, kun nyt olen tehnyt.

Korjausten tekemiseen tulee kulumaan monta kaunista kesäiltaa. Se vähän harmittaa. Mut ehkä senkin kestää ihan vaan sillä voimalla, että elo-syyskuussa odottaa valmistuminen ja työttömäksi työnhakijaksi julistautuminen. (Ja hei siitä puheen ollen - tarkistin juuri, kuinka paljon minun alani työpaikkoja oli tarjolla Varsinais-Suomessa. No tietysti nolla.)

Synkeäntympeän sadepilven hopeareunukset olen repinyt tästä uudesta asunnostamme. On mainio ikivanha hissinrahjus, jossa on istuinpenkki ja kattokruunu, sekä asukkaiden nimet listattuna kerrosnappuloiden viereen. On kaunis vanha rappukäytävä, jonka ikkunalaudoilla kukkii ties kenen istuttamia kasveja. On pitkiä aamupaloja Valiopojan kanssa.

Sisäkuvia maan parhaasta hissistä tulossa myöhemmin!

 Ja sen lisäksi on uudet verhot, joita Eurokankaan ompelija parhaillaan hurisuttelee sopimaan tähän kolmemetriseen huonekorkeuteen. Meille ei tietenkään kelvanneet mitkään muut, kuin julkkisverhot.

Päivän olotila: lamaannus

Kuinka pelottavaa voi olla yhden word-tiedoston klikkaaminen auki?

No, hyvin pelottavaa. Niin pelottavaa, että siihen täytyy ensin kerätä rohkeutta kahden päivän ajan ja sitten lukea koko satasivuinen dokumentti läpi viidessä minuutissa, koska yhtäkään punakynällä loistavaa moitetta ei kestä katsella nanosekuntia pidempään.

Niin. Puhun siis tietenkin gradusta. Tai tarkemmin sanottuna gradun esitarkastusversiosta, joka palasi takaisin minulle hengattuaan proffan syynättävänä kuukauden päivät.

Nyt olisi kaksi viikkoa aikaa muovata tuosta lyttyyn litistetystä tutkimuksentekeleestä sellainen versio, jota kehtaisi edes kutsua tutkimukseksi. (Sillä tällä hetkellä se ei kuulemma täytä tutkimuksen kriteerejä. Tutkimuskysymyksetkin ovat huonoja. Luokittelu pitää tehdä uusiksi, rakennetta selkeyttää, pari kappaletta poistaa, kirjoitusvirheet korjata, omaa asennetta muuttaa ja mieluiten tehdä uusiksi koko roska.)

Voisin kuvata tätä olotilaa sanalla lamaannus.

Mitä ihmettä nyt sitten? Korjaamiseen tulee kulumaan huomattavasti enemmän aikaa, kuin nämä pari hassua viikkoa. Ensinnäkin siksi, että olisi tässä vähän muitakin hommia kesken. Asunto pitäisi löytää ennen kesätöiden alkua. Samoin paria uutta tietokoneohjelmaa pitäisi opetella hallitsemaan sujuvasti. Uutisia pitäisi lukea aivan eri silmällä, aiheita miettiä, tulevaan työpaikkakuntaan ja työnantajaan perehtyä ja eräs mediakonserni ottaa haltuun kokonaisuutena...

Ja ai niin sen lisäksi pitää käydä töissä.

Oi kuinka unelmoinkaan sellaisesta ajasta, että ei olisi tällainen saatanallinen vatsahaavaa aiheuttava ja kyynelkanavia herisyttävä maailmanlopun stressi päällä koko ajan.

Olen pistänyt toivoni syksyyn. Valmistun mahdollisesti elo-syyskuun vaihteessa. (Jos siis graduni ylipäänsä menee läpi. Tällä hetkellä se tuntuu hippasen epävarmalta.) Sen jälkeen edessä on, no, työttömyys.

Tällä hetkellä työttömyys kuulostaa hyvältä. Ajatella, että Kelalta saisi taas tukea! Sen jälkeen, kun opintotuki loppui, olen painanut töitä hiki hatussa minimipalkalla. Vuokran jälkeen käteen ei ole jäänyt juuri mitään. Olisipa outoa, jos tilille alkaisikin tipahdella kolikoita siitä hyvästä, että istuu kotona kutomassa sukkaa.

On se luojan lykky, että työtilanne tällä alalla ja tässä kaupungissa on niin surkea!

Kainoja kurkistuksia

Meillä on netti! Tai siis tässä yhdessä läppärissä on. Pari tablettia ja pöytäkonet odottelevat vielä pelastajaansa. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa... Tärkeintähän on luonnollisesti se, että pääsen itse taas päivittämään blogiani.

Olemme vähitellen saaneet tavaroita paikoilleen. Siellä täällä ammottaa tyhjiä koloja, joita kalustamme mielikuvitusmaailmassa iltaisin. Tähän tämmönen sohva, joka sopii hienosti olemattomiin verhoihin, jotka taas täydentävät potentiaalisesti vielä joskus hankittavaa kirjahyllyä...

Vaan eihän meillä tietysti vielä olekaan mikään hoppu. Loppuelämä aikaa sisustella.

Kokonaiskuva on kyllä edelleen melko kaaosmainen ja äänet kaikuvat ikävästi verhojen puuttuessa. Tosin paljaiden varpaiden alla narisevat lattialaudat tasapainottavat sympaattisesti äänimaisemaa. Ja paksut ikkunat pitävät keskustan metelin kiviseinien ulkopuolella! Tervetuloa, paremmat yöunet!

Vielä en viitsi ikuistaa asuntoamme laajakuviin. Napsin kuitenkin kaikkein uteliaimmille lukijoilleni (tunnistatte kyllä itsenne. Myöntäkää heti!) hieman kurkistuskuvia arjestamme.

Sohvaa ei ole, mutta toki rucola ja ruohosipuli kukoistavat jo ikkunalaudalla.

Ihanaa ajan patinaa.

Ja samaa tunnelmaa myös lattianrajassa.

Mitään muistettavaa meillä ei ole.

Valiopojan shoppaama tarra pääsi omalle paikalleen. Osaavat sitten vieraatkin suunnistaa suoraan vessaan, eivätkä mene eteisen hämäysovesta (kyllä! sellaisia on olemassa!) makuuhuoneeseemme.

Mitä olisi koti ilman neilikoita?

Uusi matto odottaa sohvaa. Nojatuolit pitävät sille seuraa siihen asti.

Oi verhot, tulkaa jo ikkunoihimme.

Tämän asunnon teema taitaa välillä olla valkoista valkoisella... väripilkkujakin tarvitaan, jotta Valiopoika ei sotke työpaikkaa ja kotia keskenään.

Tänään kävin hinkkaamassa vuoden aikana kertyneet liat irti vanhan asunnon kaakeleista ja keittiönkaapeista. Siinä kun rystyset ruvella kiroili hellan kimpussa, niin alkoi se vanhaa asuntoa kohtaan tuntemani hellämielisyys ja haikeus ripeästi kadota. Että heippa vaan vanha luukku, ei tuu ikävä! Meikä asuu nyt täällä!

Tajuttoman tiivis tilannepäivitys

Voi veikkoset, ette arvaamaan kuinka mieluusti esittelikin tätä uutta palatsiani teille kaikille! Valitettavasti se ei ole nyt mahdollista, sillä kameran piuha on muuttoteknisistä syistä ns. varmassa tallessa. Eli täysin kadoksissa. Tietokone sen sijaan on edelleen vanhassa asunnossa. Joten hetki jos toinenkin saattaa vielä vierähtää ennen kuin pääsen sukeltamaan takaisin blogimaailmaan.

Tänä aamuna täällä kuitenkin kävi ensimmäinen vieras. Ennen aamukahdeksaa. Valiopoika oli koulussa ja minä vetelin ansaittuja virsiä, kun sähkömies pöllähti ilmoittamatta paikalle.

Ei siinä sitten mitään. Oli mulla kuitenkin melkein puoliksi jo vaatteet päällä.