Haikeita hyvästejä ja hienoinen hermoromahdus

En ollutkaan pakannut omaisuuttani pahvilaatikoihin lähes 11 kokonaiseen kuukauteen, joten kyllä sitä taas alkaa olla aika karistaa tämän kämpän tomut jaloistaan, kaivaa jätesäkit kaapista esille ja vaihtaa maisemaa. En jaksa enää laskea, monesko muutto nyt on kyseessä. Lopetin kirjanpidon jossain siinä kahdennenkymmenennen muuton tienoilla.

Varsinaista matkalaukkuelämää. Huoh.

Usein muuttoihini on sekoittunut jonkinlainen ahdistus. Ero, muutto maasta, vieraalle paikkakunnalle painuminen työn perässä ja vastahakoisesti, koti-ikävä, kaverikaipuu ja uupumus kaiken tutun jättämisestä taas kerran.

Tällä kertaa lähtökohdat ovat huomattavasti positiivisemmat. Vuokra alenee, neliöt lisääntyvät ja saman katon alle muuttaa laadukasta seuraa. Muuttomatkakin on vajaat pari sataa metriä, joten mistään varsinaisesta kulttuurishokista ei voitane tämän muuton yhteydessä puhua.

Vaan on tässä silti jonkinlaista haikeutta ilmassa. Tässä asunnossa on ollut hyvä olla. Ehkä paras vuosi elämästäni. Omituista, että seuraavaksi tänne muuttaa joku aivan vieras ihminen. Minun kotiini, hyvänen aika sentään.

Toivon, että seuraavakin asunto tuntuisi yhtä paljon kodilta. Toivon, että siellä olisi samanlainen ystävällinen valo ja kodikkaasti narisevat kynnykset. Vaikka eipä se kai toiveista ole kiinni, ehkä koti on siellä, minne sen itse päättää tehdä... Eikö vain?

Kuvailin muutamia otoksia tästä kaikkien aikojen suosikkiasunnostani. Hienoja muistoja tästä yhdestä pienestä huoneesta, johon hetken aikaa mahtui koko elämäni.

Keskeneräiseksihän tämä lopulta jäi. Mutta silti viihdyin täydellisesti.

Alkovi taisi olla eniten suosikkini. Ihana rauhallinen unikulma.

Ja tuo käsittämättömän pieni keittiö liian vähine kaappeineen! Viha-rakkaussuhde, ainakin kokatessa.

Söpö pieni eteiseni ja huikea itsensäpaljastelukylpyhuone, jonka suihkusta avautui ikkuna suoraan pihalle.

Kaikki turhat pienet koristeesineeni.

 Huoh. Jos olisin rikas kuin piru, ostaisin tämän asunnon. Ja samaten tuon rappukäytävän viereisen kämpän. Kaataisin asuntojen väliltä seinän pois ja remppaisin tästä minulle ja Valiopojalle oman kaupunkikaksion.

Mutta niin. Ihan kaikkea tässä elämässä ei vissiin voi saada. Ja oikeastihan tästä asunnosta tekevät niin ihanan kaikki ne muistot ja hienot hetket, jotka olen täällä kokenut. Eritoten se, kuinka tutustuin näiden seinien sisällä siihenkin yhteen pöllöpäähän, joka tuli minua vastaan yhdeltätoista illalla itavuoron päätyttä ja halusi varmistaa, että pääsen ehjänä töistä kotiin.

Ja nyt muutan sen tyypin kanssa yhteen. Eiköhän tää ihan hyvin mene.

Ja sitä paitsi. Kauneus on katoavaista. Tällä hetkellä en mitenkään malta odottaa, että pääsen tästä yksiöstä pois, sillä juuri nyt täällä näyttää hieman vähemmän idylliseltä.

Mitä hakukoneesi tietää sinusta?

Pitkän työpäivän jälkeen selkään sattuu niin, että hädin tuskin kävelemään pystyy. Joten istuin takaisin koneelle. Järjen riemuvoitto jälleen kerran. Onneksi huomenna on ohjelmassa hieman tervehenkisemmin mökkeilyä. Voisin ottaa tämän kannettavan mukaan ja heittää sillä vesilintua, mutta en raaski, koska meidän mökkirannassa ui niin kauniita joutsenia.

Törmäsin verkossa pohdintaan "mitä googlehakusi kertoo sinusta". Ideana on mennä (yllätys yllätys!) mennä Googleen ja kopioida talteen kaikki viimeisimmät hakusanat. Sen jälkeen voi leikkiä keittiöpsykologia ja pohdiskella, millaisen mielikuvan vaikkapa joku ventovieras pulliainen juuri sinusta voisi saada hakujesi perusteella.

Aivontonta. Ajanhukkaa.

Joten kokeilin tietty heti.

Minä olen tiivistetysti:

lohkoperunat
karu izikaya
sushi turun kauppahalli
turun vuokra-asunnot
enkeliravintola
golding elliot
ekotori turku
yh kodit pori
vuokra-asunto kesäksi pori
makia huppari
gym2000
virkatun pipon kaventaminen
opintotukilautakunta turku
sonera
toisen kanssa
värikartta
kantola 1988 laadullinen tutkimus
konstruktiivinen ajattelu
laatikko paperista
leenamaija rossi
lundia keittiötuoli
marimekon raitapaita pesu
sähköisiin lähteisiin viittaaminen leipätekstissä
crosstrainer kalorinkulutus
virkattu kori
maapähkinävoinuudelit
uff keräyspiste
kikherne kasvis uunivuoka
bjj treeni
hauskat urheilutrikoot
sushi turku
hansamania
tee se itse reppu

Kyyyyllä tässä nyt jotain ideaa on. Tostahan vähemmän ryppyisillä aivoillakin varustettu henkilö voisi vetää sen johtopäätöksen, että luultavasti pyörin jossain Turun seudulla ja olen muuttamassa Poriin. Kokkailen enemmän tai vähemmän säännöllisesti omat ruokani ja harrastan kaikenlaista näpertämistä ja käsitöitä. Pidän suomalaisesta suunnittelusta, kannustan kierrättämiseen, teen jonkinlaista lopputyötä tai tutkimusta, käyn ulkona syömässä ja saatan välillä eksyä salille.

Meikähän se on.

Juuri oikeanlainen syntymäpäivä.

Minuun iski syntymäpäivän jälkeinen masennus. Oli jotenkin keväisen kepeä ja ihana päivä. Kaikki oli helppoa ja mukavaa ja ilahduttavaa ja herkullista. Ja sen jälkeen pitikin palata takaisin arkeen! Vääryys! Onneksi Valiopoika vanhenee parin viikon päästä, joten saadaan taas uusi syy syödä kakkua aamupalaksi.

Itse heräsin huhtikuun viidentenätoista siihen, että Valiopoika suurin piirtein löi minua kaasuilmapallolla päähän ja virnisteli kuin vajaamielinen henkilö. Hän oli melko innoissaan. Se innostus oli kyllä hyvin tarttuvaa laatua, ja pian jätin itsekin aamupalan kesken päästäkseni availemaan lahjoja mahdollisimman pikaisesti. (Välihuomautus: loppuuko syntymäpäivien herättämä lahjainnostus koskaan? Voisi kuvitella, että nyt kun saavutin näin käsittämättömän korkean iän, niin osaisin nauttia juhlapäivästäni myös ilman paketteja, mutta kun ne on niin kivoja...!)

Ja oi mitä lahjoja sainkaan! Kyllä kannatti täyttää 25 vuotta jo toisen kerran peräkkäin. Valiopoika oli piilottanut riemunkirjavien pääsiäispapereiden alle vinkeän marimekkopaidan, muumipurkin ja Google Nexus tabletin. Tulee pieniä paineita tässä meikäläisen päälle, itsehän olin ajatellut lahjoittaa mielitietylleni lähinnä hyvää mieltä ja suklaata. Täytynee pohtia asiaa vielä uudemman kerran ennen toukokuun alkua.

Kaikkein liikuttavinta taisi kuitenkin olla muumipurkkiin kätketty viesti tulevista tapahtumista - oi oi oi, pian me muutetaan yhteen...!

Huomatkaa myös taka-alalle kätketty sisustustarra, joka jo odottaa uutta ovea.

Muistamisia tuli myös muilta perheenjäseniltä, niin nykyisiltä kuin tulevilta. Sisko ja vävymies lisäsivät köyhää astiavarastoani, samoin vanhempani, joilta olin kylläkin saanut toisenkin lahjan jo etukäteen, kun sitä malttamattomuuksissani ruinasin. No jaa. Kerrankos sitä.

Valiopojan perhe puolestaan muisti suloisilla pienillä sisustustavaroilla ja komealla purjehduspaidalla, joka vei välittömästi ajatukset tulevaan kesään, suolaiseen merituuleen ja pärskyviin laineisiin. Kesä, tule jo pian! Täällä on nyt kaikki releetkin valmiina sua varten.

Piti ottaa kuva tabletista, mutta kamera oli taiteellisella tuulella ja tarkensi taulusta tulevaan heijastukseen.

Lahjojen paljastuttua kätköistään koristelin katastrofaalisesti kootun kakkuni (koittakaa hei itte vatkata sokerikakkutaikinaa sauvasekoittimella, ei oo helppoa) ja lähdettiin Valiopojan kanssa aurinkoiselle kevätkävelylle. Tepasteltiin pitkin häikäiseviä ja kevätpölyisiä katuja ja pohdittiin mistä saisi hyvän synttärilounaan. Valinta kohdistui lopulta meille kummallekin uuteen tuttavuuteen Di Treviin - ja voi jisses että oli oiva valinta.

Herkuteltiin sitten kolmen ruokalajin lounas paikassa, jossa tarjoilijat olivat melkein liiankin ystävällisiä ja vesimukit niin kauniita, että melkein alkoi itkettää. Tänne tullaan kyllä vielä toistekin. Alkupalana ollut salaattibuffet oli herkkujen herkku!

Minä valitsin lohta ja Valiopoika possua. Kasvisvaihtoehtokin kuulosti taivaallisen hyvältä, sitä sitten ensi kerralla.

Ruuan jälkeen vyöryttiin jokirannassa sinne ja tänne ja harkittiin terassikauden avaamista. Tuuli puhalsi kuitenkin aina silloin tällöin niin purevasti, että käytiinkin vain torilta hakemassa kimppu tulppaaneja kahvipöytään ja tallustettiin kaikessa rauhassa takaisin kotiin. Käsi kädessä, totta kai.

Iltapäivällä leipaisin vielä kinkkupiirakan, latasin kahvikoneen valmiiksi ja loikoilin sängyllä suosikki-ihmiseni kainalossa. Erinomainen tapa viettää syntymäpäiviään, sanoisin. Iltapäivän kääntyessä kohti iltaa pärähti ovikello pari kertaa ja perheenjäseniä alkoi tipahdella kylään. Vieraita kutsuttiin tasan niin monta, kuin ylimääräisiä lautasia oli. Eli neljä. Ensi vuonna voisi ehkä käydä astiaostoksilla ennen synttäreitä ja kutsua hieman enemmän porukkaa.

Kinkkupiirakka oli kuulemma ranskalaista. Ei se kovin ranskalaiselta maistunut, mutta oli silti ihan hyvää.

Ette varmaan lainkaan arvaa, että koristelin kakun ihan itse. Huom. tämä ei ole leivontablogi.

Illalla vieraiden lähdettyä käväistiin vielä kerran Valiopojan kanssa pikaisesti ulkona ja käperryttiin sen jälkeen nojatuoleihin loppuillaksi. Avattiin pullo kuohuvaa, lastattiin pöydälle patonkia, barcelonalainen juustolajitelma ja viinirypäleitä. Katsottiin telkkarista varta vasten juhlaa varten säästetty Satuhäät ja oltiin onnellisia.

Sain myös pääsiäishyasintin. Keltaisen! Se tuoksui hämmentävästi joululta.

Tämä vanheneminen ei ole lainkaan hassumpaa. Minusta on mukava päästä eroon kaikesta siitä halvaannuttavasta epävarmuudesta, tehottomuudesta, epätietoisuudesta ja keskeneräisyydestä, mikä näitä nuoruusvuosia leimaa. Odotan malttamattomana sitä, että joskus pääsen eläkkeelle. Silloin mummosieluni on vihdoin oikeassa ajassa ja paikassa. 

Kuolemattomia ajatuksia syntymäpäivän kynnyksellä

Mikään ei ehkä ole niin noloa, avartavaa, hauskaa, myötähäpeällistä ja hämmästyttävää, kuin omien entisten ajatusten lukeminen. Siksi suosittelen jonkinlaisen päiväkirjasysteemin pitämistä ihan kaikille.

Tässä oman vanhenemiseni kynnyksellä etsiskelin arkistoistani oman pienen minäni ajatuksia eri vuosilta. Ensimmäiset merkinnät tuntuvat olevan vuodelta 2005. Siis kaksituhatta ja viisi! Kun täytin seitsemäntoista vuotta. Huh huh.

Sukellus menneisyyten oli kutkuttava. Teidän iloksenne kokosin tiivistelmät tähän. 

Vuonna 2005, täyttäessäni 17 vuotta, minä...
-Pidin synttäreitäni "loisteliaina" ja 17 ikävuotta vastuullisena ja pelottavan isona lukuna.
-Pohdin, mitä vaaditaan seuraavalta vuodelta, kun tulen täysi-ikäiseksi.
-Opettelin jonglööraamaan synttärilahjaksi saamillani palloilla.
-Etsin siskolle ylioppilasmekkoa ja kehuin erityisen lämmintä huhtikuuta.
-Olin käynyt synttäreideni kunniaksi katsomassa leffan, joka oman asiantuntevan käsitykseni mukaan käsitteli "vissiin jotain kansanmurhajuttua, oli tosi ässä". (Joo. Jep. En keksi tähän nyt mitään kommentoitavaa enää.)

Vuonna 2006, täyttäessäni 18 vuotta, minä...
-Jauhoin taukoamatta uudesta ihanasta koiranpennustani.
-Olin mielestäni saavuttanut kunnioitettavan iän ja muuttunut aikuiseksi. Samalla totesin, etten koskaan ollut tuntenut itseäni lapsellisemmaksi.
-Innostuin mahdollisuudesta luovuttaa verta ja tehdän elintenluovutustestamentin (?).
-Pohdin, pitääkö minun nyt alkaa seurata politiikkaa. (Voi minua...)
-Iloitsin saamistani keltaisista kumisaappaista ja runokirjasta. Haaveilin käveleväni sateessa ja sepittäväni runoja päässäni. (Nyt pakko sanoa uudelleen: voi minua....)

Vuonna 2007, täyttäessäni 19 vuotta, minä...
-Luin pääsykokeisiin. Kuulemma 120-140 sivua päivässä. Siistiä.
-Luin paljon sanomalehtiä. Ja haaveilin toimittajuudesta. Ihmettelin, kuinka olinkin osannut valita tulevalle uralleni oikean suunnan. (Oi menneisyyteni minä, onneksi et tietänyt, miten kammottavaa toimittajuus voikaan olla.)
-Olin hieman järkyttynyt 19 vuodestani. Mietin jo etukäteen seuraavaa synttäripäivää ja kaksikymppiseksi muuttumista. Kirjoitin kaksikymppisten menevän naimisiin, tekevän lapsia ja ottavan lainaa. En ilmeisesti halunnut mitään noista asioista. (Herää kysymys, että olinko kenties sekoittanut kaksi- ja kolmekymppiset keskenään...)
-Tiivistin tulevaisuudentavoitteeni kirjoittamalla: "aion vaan itsepäisesti pysyä lapsellisena ja hysteerisenä ja kärsimättömänä ja helposti innostuvana ja lyhytnäköisenä ja epävarmana ja ujona. niin että varautukaa vaan siihen."
-Pohdin sitä mahdollisuutta, että joskus tulevaisuudessa tulen syntymäpäivieni aikoihin lukemaan kaikki päiväkirjamerkintäni huhtikuun puolivälistä. (Terkut vaan sinne vuoteen 2007! Täällä niitä luetaan!)

Vuonna 2008, täyttäessäni 20 vuotta, minä....
-Asuin Ruotsissa ja heräsin syntymäpäiväni aamuna heleillä pikkutytön äänillä laulettuun Vi gratulerariin ja sain kasan melko tahmeita suukkoja ja halauksia.
-Sain sänkyyni aamupalatarjottimen, joka oli aivan kuin ruotsalaisista tv-sarjoista. Herkkuleipiä, kahvia, mehua, ruusuja, kortteja, paketteja ja jopa pikkuruinen Ruotsin lippu.
-Sain Suomesta paketin. Helmikorvakorut. Vinkki siitä, että oli aika lopettaa haahuilu ja hieman vakavoitua?
-Haahuilin silti, jopa enemmän kuin koskaan ennen. Harkitsin jääväni Ruotsiin asumaan. Ja yritin saada kiinni erästä poikaa ja karistaa kannoiltani toisen. Toivoin seurustelevani.
-Totesin olevani muinaismuisto Neuvostoliiton ajoilta.
-Pohdin, saavutaanko elämässäni koskaan mitään.

Vuonna 2009, täyttäessäni 21 vuotta, minä...
-Olin ilmeisesti jotenkin alamaissa. Tympääntyneesti kirjoittelin tiskeistä ja imuroinnista ja yksinäisyydestä, vaikka olisi pitänyt juhlia.
-Totesin, että vanheneminen ei tunnu miltään, koska en muutenkaan ikinä edes muista, kuinka vanha olen. (?)
-Pohdiskelin jotain "menneisyyden haamuja", joista en kuitenkaan viitsinyt kertoa mitään tarkemmin. (Selvästikin ne haamut ovat siis kadonneet, koska en muista enää yhtään mitään haamuja. Voitto!)
-Kuuntelin Per Gessleä ja erityisesti biisiä "Leva livet", jossa lauletaan siitä, kun ihminen täyttää kaksikymmentäyksi vuotta. Olin Gesslen kanssa samaa mieltä. Elämä täytyy elää.

Vuonna 2010, täyttäessäni 22 vuotta, minä...
-Olin huumaavan iloinen. Kirjoittelin riemuissani siitä, miten ihanaa on käydä kävelyllä, saunoa ja syödä voileipiä. (Ja onhan se toki ihanaa. Mutta kai sitä olisi voinut niitä synttäreitäkin jotenkin juhlistaa?)
-Kirjoitin synttäripäivän olevan "hieno! hieno hieno hieno! niin paljon parempi kuin viime vuonna!"
-Illalla oli ilmeisesti myös tulossa "miljoona kivaa asiaa", mutta koska en ole tarkemmin kertonut niistä, niin en tiedä mitä ne mahtoivat olla.
-Olin saanut jälleen aamupalaa sänkyyn. Kahvia, croisantteja ja tuoretta ananasta.

Vuonna 2011, täyttäessäni 23 vuotta, minä...
-Järjestelin täyttä päätä syntymäpäiväbileitä seuraavalle illalle. Leivoin ekaa kertaa porkkanakakkuakin.
-Sain exältä hienoja lahjoja. Esim. sanelukoneen. Olin olevinani ammattimainen toimittaja.
-Nautin kauniista, aurinkoisesta kevätpäivästä.
-Tein proseminaarityötäni. Jopa syntymäpäivänäni. (Turhaan silloin valitit! Kokeilepa gradua ja sano sitten miltä tuntuu!)
-Kävin illalla kävelyllä, laitoin kasvonaamion, tein kasvislasagnea, avasin pullon punaviiniä ja katsoin leffan Tyttö, joka leikki tulella.

Vuonna 2012, täyttäessäni 24 vuotta, minä...
-Asuin Göteborgissa, olin edellisiltana juhlinut vanhenemistani, juonut liikaa tequilaa ja kärsin sen seurauksena elämäni pahimman darran.
-Ollut toisaalta iloinen ja liikuttunut vaihtarikavereiden kauniista sanoista, lahjoista ja hyvästä meiningistä, mutta toisaalta kaivannut kotiin tärkeiden ihmisten luokse.
-Ihmettelin, missä se ikäkriisi oikein on, kun vieläkään ei ahdista.
-Söin synttärilounaaksi kaverin tarjoamaa limoncello- ja mustikkajuustokakkujäätelöä.
-Roikuin facebookissa ja kännykän äärellä koko päivän ja odotin onnentoivotuksia naapurimaan puolelta.
-Kävin illalla saunassa, ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Vuonna 2013, täyttäessäni 25 vuotta, minä...
- Pohdin syntymääni ja totesin olevani ikuinen keskonen, henkisesti kesken jäänyt ruipelo, joka ei meinaa kestää elämän pieniä ja suuria vastoinkäymisiä.
- Totesin syntymäpäivän tuntuvan maanatailta.
- En jaksanut keskittyä ikäkriisiin, vaikka neljännesvuosisata pamahtikin mittariin. Sovin itseni kanssa palaavani asiaan "sitten syksymmällä".
- Aioin olla nuori ja tyhmä ainakin vielä yhden kesän ajan. (Ja hei otetaas nyt taas sitten kerta kiellon päälle!)
- Ajattelin pakata opiskelijahaalarin pahvilaatikkoon ikuisiksi ajoiksi. (Mutta mites toi vappu? Sehän on ihan nurkan takana taas?)
- Vietin ystävien kanssa triplajuhlia jo ennen virallista syntymäpäivääni. Askartelin hassuja hattuja, sekoittelin pehmisshotteja, leivoin pitsaa, järjestin ongintaa, pistin päähäni muovisen tiaran, kävin tanssimassa ja muistaakseni sipisin ystävän kanssa melkein aamuun asti.

Viime vuoden eleganssi.

Aikamoista.

Voisin nyt analysoida näitä menneiden vuosien ajatuksiani oikein perinpohjaisesti. Pohtia onko minussa ylipäänsä enää yhtään mitään samaa, kuin vuoden 2005 pallopäässä. Tai sekin riittäisi, että kävisin läpi, kuinka hiton paljon asioita on ehtinyt tapahtua viime huhtikuun viidennentoista ja tämän illan välissä.

Mutta en nyt taida. Jääkööt nämä yksittäiset ajatuksenpätkät ruotimatta. Jätän ne pelkäksi hassunhaikeaksi lukutuokioksi. Ja lupaan vastedeskin kirjoittaa ajatuksiani ylös ainakin kerran vuodessa.

Huomenna on taas kerran merkkipäivän aika.  Mitäköhän mahdan tehdä? No ainakin käydä herkkulounaalla Valiopojan kanssa. Kenties ostaa kukkia torilta. Leipoa kakun ja keittää kahvit. Kutsua perheen kylään. Illalla ehkä juoda lasin viiniä ja avata juustolajitelman.

Ja toivottaa itselleni onnea. 

7.2. Pohdintaa

Juuri äsken koitti se hetki, kun sain graduni yhteenvedon kirjoitettu. Nyt jäljellä on vain kohta 7.2. Pohdintaa.

Niin päätinpä sitten alkaa pohtia. Kun kerran oma word-tiedostonikin sitä vaatii.

Ja onhan niitä pohtimisen aiheita nyt ilmassa enemmän kuin tarpeeksi. Pohtisiko ensiksi vaikka sitä, miten nopeasti elämä on voinut muuttua suossa tallomisesta jonkinlaiseksi leppoisaksi piknik-hetkeksi? Ja miten siihen piknikiin sitten tottuu ja sokeutuu ja voikin yhtäkkiä alkaa kiukutella siitä, kuinka piknikin toinen osallistuja petasi sängyn ihan väärin. 

Voisin pohtia myös tätä asuntoani. Tai ei se kyllä mikään asunto ole, vaan koti. Pitkästä aikaa! Tässä on tullut asuttua kaikenlaisissa alivuokra-asunnoissa, vaihtariluukuissa, toisten nurkissa tai väliaikaisissa hökkeleissä. Mutta tämä asunto, tämä on koti. On ollut siitä asti, kun ensimmäisen kerran näin, kuinka toukokuun viimeisien päivien auringonsäteet tulvivat asuntoon rullaverhon lävitsekin ja valaisivat pahvilaatikkokasani.

Nyt tämä asunto pitäisi sitten jättää. Täältää puuttuu oleelliset 186 cm lisätilaa. Jos oikein kurkotan itseni ulos ikkunastani, voisin hyvällä tahdolla väittää näkeväni uuden kotikoloni katon. Tuleekohan minulle sielläkin yhtä hyvä olo, kuin tässä pikkuruisessa asunnossani?

Kyllä kai. Vaikka onhan se nyt herranjestas jännittävää, kun pian en enää saakaan olla diktaattori, vaan pitää alkaa taas tehdä kompromisseja. Esimerkiksi katsella sitä väärinpedattua sänkyä päivästä toiseen. Onneksi elämä tarjoaa tähänkin ongelmaan useita ratkaisuja: voin joko pedata sängyn itse tai ostaa uuden sängyn ja uuden päiväpeiton. Sitä petaajaa en mitenkään viitsisi vaihtaa. Ensiksikin koska pidän siitä, että siivouspäivinä joku toinen hoitaa imuroinnin ja toisekseen, koska en ole milloinkaan ennen ollut yhtä onnellinen.

Voisin pohtia myös valmistumista. Paitsi etten uskalla, koska saan välittömästi jonkinlaisen kauhistusreaktion, jos edes yritän. Mitä jos en vielä olisi ollut valmis tämän opiskelijaelämän kanssa? Mitä jos jään työttömäksi vuosikausiksi? Mitä jos joudun lähtemään taas pois tästä kaupungista, jossa viihdyn niin loputtoman hyvin? Huoleton elämä loppuu, mutta mitään ei tule tilalle. Seuraan sivusta Valiopojan opiskelijaelämää ja surkuttelen huonoa kohtaloani?

Ja ainahan voisin pohtia myös tulevaa kesätyötä. Omaa alaa ja uusia haasteita. Kaikkia niitä pikku juttuja, jotka olen menneen vuoden kuluessa onnellisesti unohtanut. Sitä stressiä, kun sekuntiviisari kilpailee näppäimistöllä hakkaavien sormien kanssa. Sitä automaatin kammottavaa kahvia. Sitä loputonta puhelimessa roikkumisen määrää. Ja niitä uskomattoman hienoja onnistumisen hetkiä.

Enpä tiedä. Aprillipäivänä kukaan ei mennyt Facebookissa kihloihin tai ilmoittanut raskaudestaa. Ei tarvinnut, kun niitä ilmoituksia tulee ihan oikeastikin harvasen viikko. Pitäisikö tässä alkaa rakentaa jotain ikäkriisin tynkää? Yli neljäsosa elämästä mennyt, saavutukset tähän mennessä nolla. Njaah.

Ehkä pohdin seuraavaksi vain sitä, keitänkö kahvikoneella moccachinon vai vanilla latten.

Aina ei silti jaksa pohtia.