7.2. Pohdintaa

Juuri äsken koitti se hetki, kun sain graduni yhteenvedon kirjoitettu. Nyt jäljellä on vain kohta 7.2. Pohdintaa.

Niin päätinpä sitten alkaa pohtia. Kun kerran oma word-tiedostonikin sitä vaatii.

Ja onhan niitä pohtimisen aiheita nyt ilmassa enemmän kuin tarpeeksi. Pohtisiko ensiksi vaikka sitä, miten nopeasti elämä on voinut muuttua suossa tallomisesta jonkinlaiseksi leppoisaksi piknik-hetkeksi? Ja miten siihen piknikiin sitten tottuu ja sokeutuu ja voikin yhtäkkiä alkaa kiukutella siitä, kuinka piknikin toinen osallistuja petasi sängyn ihan väärin. 

Voisin pohtia myös tätä asuntoani. Tai ei se kyllä mikään asunto ole, vaan koti. Pitkästä aikaa! Tässä on tullut asuttua kaikenlaisissa alivuokra-asunnoissa, vaihtariluukuissa, toisten nurkissa tai väliaikaisissa hökkeleissä. Mutta tämä asunto, tämä on koti. On ollut siitä asti, kun ensimmäisen kerran näin, kuinka toukokuun viimeisien päivien auringonsäteet tulvivat asuntoon rullaverhon lävitsekin ja valaisivat pahvilaatikkokasani.

Nyt tämä asunto pitäisi sitten jättää. Täältää puuttuu oleelliset 186 cm lisätilaa. Jos oikein kurkotan itseni ulos ikkunastani, voisin hyvällä tahdolla väittää näkeväni uuden kotikoloni katon. Tuleekohan minulle sielläkin yhtä hyvä olo, kuin tässä pikkuruisessa asunnossani?

Kyllä kai. Vaikka onhan se nyt herranjestas jännittävää, kun pian en enää saakaan olla diktaattori, vaan pitää alkaa taas tehdä kompromisseja. Esimerkiksi katsella sitä väärinpedattua sänkyä päivästä toiseen. Onneksi elämä tarjoaa tähänkin ongelmaan useita ratkaisuja: voin joko pedata sängyn itse tai ostaa uuden sängyn ja uuden päiväpeiton. Sitä petaajaa en mitenkään viitsisi vaihtaa. Ensiksikin koska pidän siitä, että siivouspäivinä joku toinen hoitaa imuroinnin ja toisekseen, koska en ole milloinkaan ennen ollut yhtä onnellinen.

Voisin pohtia myös valmistumista. Paitsi etten uskalla, koska saan välittömästi jonkinlaisen kauhistusreaktion, jos edes yritän. Mitä jos en vielä olisi ollut valmis tämän opiskelijaelämän kanssa? Mitä jos jään työttömäksi vuosikausiksi? Mitä jos joudun lähtemään taas pois tästä kaupungista, jossa viihdyn niin loputtoman hyvin? Huoleton elämä loppuu, mutta mitään ei tule tilalle. Seuraan sivusta Valiopojan opiskelijaelämää ja surkuttelen huonoa kohtaloani?

Ja ainahan voisin pohtia myös tulevaa kesätyötä. Omaa alaa ja uusia haasteita. Kaikkia niitä pikku juttuja, jotka olen menneen vuoden kuluessa onnellisesti unohtanut. Sitä stressiä, kun sekuntiviisari kilpailee näppäimistöllä hakkaavien sormien kanssa. Sitä automaatin kammottavaa kahvia. Sitä loputonta puhelimessa roikkumisen määrää. Ja niitä uskomattoman hienoja onnistumisen hetkiä.

Enpä tiedä. Aprillipäivänä kukaan ei mennyt Facebookissa kihloihin tai ilmoittanut raskaudestaa. Ei tarvinnut, kun niitä ilmoituksia tulee ihan oikeastikin harvasen viikko. Pitäisikö tässä alkaa rakentaa jotain ikäkriisin tynkää? Yli neljäsosa elämästä mennyt, saavutukset tähän mennessä nolla. Njaah.

Ehkä pohdin seuraavaksi vain sitä, keitänkö kahvikoneella moccachinon vai vanilla latten.

Aina ei silti jaksa pohtia.