Se aika vuodesta

Sain kahdelta perheenjäseneltä (toim.huom. molemmat naisia, mikä ylläri) vaatimuksen, että perinteisen joululahjatoivelistauksen olisi syytä ilmestyä blogiin.

Ja kas, kerrankin aihe, josta voisin kirjoittaa helposti parin metrin pituisen postauksen. Koska voi veljet, minä sitten pidän tavarasta.

(Ja toisaalta taas, en lainkaan pidä. Haluan pitää kaapit tyhjinä ylimääräisestä roinasta ja omistaa mahdollisimman vähän yhtään mitään. Kaksisuuntainen mielialahäiriö?)

Mitä vanhemmaksi elän ja mitä useammin saan säännöllisen kuukausipalkan, sen vähemmän minulla on tarpeellisia toiveita. Vielä muutama vuosi sitten toivoin laseja ja lautasia ja kulhoja ja sähkövatkaimen ja kahvinkeittimen ja imurin ja alusvaatteita ja kattolampun ja eteisen maton ja sitten vielä rahaa ruokaan, kiitos.

Nyt voin itse ostaa jokapäiväiset kipot ja kupot kaupasta. Tänä vuonna tarvitsemislistallani oli tasan yksi asia: kirkasvalolamppu. Mutta sitten tuli marraskuu, psyykkeeni hajosi ja huristelin Prismaan ostamaan sen supervalon.

Joten. Siinä meni sekin ainoa tarpeellisuus.

Nyt listallani onkin ainoastaan kaikkea kivaa. Sellaista, mikä piristäisi arkea, mutta ei missään määrin ole pakko hankkia.

Kotiin kaikkea kivaa:

Remppaan parhaillani vanhaa Lundia-hyllyä edustuskuntoon. Ja himoitsen paria tuollaista Lundian puista säilytysastiaa. Kattokaa nyt noita värejä! Täydellinen sininen ja mintunvihreä, mikä taivas.

Nappula-kokoelmaani voisin ottaa yhden tuollaisen messinkisen kaverin. Ja sänkyyni pehmoiset pellavalakanat!

Kylpyhuone kaipaisi isoja käsipyyhkeitä. Tällä hetkellä meillä on käytössä kaksi (2!!) käsipyyhettä. Niitä sellaisia käsittämättömän pieniä retalepyyhkeitä sen sijaan on todella monta kappaletta. En tajua mikä virka niillä on. Kerran kun kuivaa kädet, niin koko pyyhe on litimärkä. Isompaa kokoa, kiitti!

 

Itselle ihanuuksia:

Talvikuukausina ihoni muuttuu korpuksi. Yksi rasvaputeli kestää parisen viikkoa, joten niille on kova kysyntä. Mitä kosteuttavampi, sen parempi. 

Olen innostunut luonnonkosmetiikasta viime aikoina entistä enemmän. Rasvarintamalla (miten voi olla noin kuvottavan kuuloinen sana muuten, hyi) voisin testata vaikka estelle & thildin tököttejä. 

Myös Rahuan shampoosta olen kuullut ylistystä, samaten Juice Beautyn hedelmähappokuorinnasta, joka kuulemma suunnilleen räjäyttää kaikki epäpuhtaudet irti iholta. Kävis. 

Ja sitten mitenkään mihinkään liittymättä, haluaisin tuollaisen jättimäisen Daniel Wellingtonin nahkarannekekellon. Se on niin täydellisen simppeli.

Se tärkein (luku)paketti: 

Joulu ei tule ilman yhtä uutta romaania. Tai saattaa se tullakin, mutta en ole ikinä uskaltanut kokeilla. Mitä tekevät joulupäivinä ne ihmiset, jotka eivät lue uusia joululahjakirjojaan? Täysi mysteeri on se.

Tänä vuonna toivelistalle valikoitui taas ihan vahingossa suomalaisia naiskirjailijoita. Jee, hyvä naiset!

Yleisesti ihanaa joulutunnelmaa:

En tajua, miksi jotkut ihmiset pitävät pehmeitä paketteja tylsinä. Minä ottaisin mielelläni söpöt yöpöksyt tai sellaiset vähän skarpimman oloiset collegehousut, joilla kehtaisi käväistä myös Alepassa.

(Tai no, Valintatalossa. Tosin viimeksi käydessäni joku taisi olla sammunut siihen pullonpalautusautomaatin katveeseen, joten eipä tässä itse tarvitse suurempia paineita ottaa. Kunhan on jotkut housut jalassa kun sinne menee, niin ollaan jo voiton puolella. 

Tuollaisen sileän ruskettuneen vatsan voisin myös ottaa, mutta epäilen, että joulutoffeet ja suklaat voivat hieman vesittää tätä tavoitetta. Ehkä sit juhannukseksi.




Kaikkein parasta tässä joulun lähestymisessä on kuitenkin se, että MARRASKUU LOPPUU PIAN.

Voi luoja, että on sitä odotettukin. Pohdin jo hieman, että pitäisikö joulukuun ensimmäisenä päivänä pitää juhlat.

Siis sen kunniaksi, että silloin on pisin mahdollinen aika seuraavaan marraskuuhun.

Tarvitseeko Tallinnaan passia ja muita kysymyksiä

Ihan ensimmäiseksi: Tallinnaan tarvitsee ja ei tarvitse passia. Ihanan selkeää, eikö?

 

Suomen päässä ketään ei kiinnostanut. Tallinnan satamassa passit tsekattiin niin ylimalkaisesti, että läpi olisi saattanut päästä myös näyttämällä esim. kirjastokorttia tai Maon punaista kirjaa. Mutta tietysti jos oikein huono tsägä käy, niin napsahtaa sakko. 

Minä lähdin reissuun lauantaiaamuna. Keskiviikkoiltana tajusin passin olevan vanhentunut. Hoidin tilanteen kypsän aikuisen naisen tavoin. 

Eli ensimmäisenä iltana huusin ja raivosin hysteerisenä Valiopoika-raukalle, toisena iltana googlasin, pidin kriisipalaverin, yritin varata aikaa poliisiasemalle, soitin terapiapuheluita, pohdin kiinnijäämisriskiä, täytin netissä passihakemuksen, kävin valokuvaamossa ja pyysin pomolta aamupäivän vapaaksi. Ja kolmannen päivän aamuna saapastelin poliisiasemalle minuuttia ennen kello aamukahdeksaa. 

Pääsin ensimmäisenä jonoon, annoin sormenjäljet, vakuutin olevani minä (mm. kertomalla mikä oli ollut osoitteeni vuonna -92), maksoin laskun ja sain tiedon siitä, että Express-passi olisi noudettavissa Helsingistä samana iltapäivänä. Kiitin ja kumarsin ja olin työpaikalla jo sopivasti ennen aamukahveja.  Koko asian hoitamiseen meni ehkä 15 minuuttia. Se niistä ruuhkista ja jonoista, asemalla oli lisäkseni ehkä neljä muuta tyyppiä. 

Mutta lämpimästi suosittelen silti tarkistamaan hyvissä ajoin ennen matkaa, että onko se pahuksen läpyskä voimassa vai ei. Säästyy monilta sydämentykytyksiltä. 

Mutta siis. Tallinna. Yksi yö, kolme kaverusta, kaksi huonetta ja keittiö. 

Tallinnaan matkaaville suosittelen

- Skippaamaan hotellit ja varmaan majapaikan Airbnb:stä.

- Syömään F-Hooneessa ja Vegan Restoran V:ssä.
- Testaamaan paikallisten pienpanimoine oluita
- Käymään Telliskiven iiiiihaaaanissa design-liikkeissä ja symppiksissä pikku kuppiloissa.
- Varaamaan pahoinvointilääkettä laivamatkoille
- Katselemaan ympärilleen oikein kunnolla. Ne rakennukset! Se fiilis! 

  Käsittämätön rappioromantiikka ja kaikkea järkeä vailla oleva kaupunkisuunnittelu!
- Kävelemään ympäriinsä

Eipä siinä sit muuta. Ihana viikonloppu. Pikkiriikkinen miniloma, jonka aikana ehti hyvin käydä läpi lapsuuden traumat ja tulevaisuuden haaveet ja poikaystävien kehittämisehdotukset ja työstressin ja ikäkriisin ja päästä juoruissa ajan tasalle. 

Supersiisti kämppä aivan vanhankaupungin ytimessä. Olkkari, keittiö, kylpyhuone, makuuhuone ja parvi. Ja sohvastakin olisi vielä saanut vuoteen. Tänne olisi voinut tulla isommallakin porukalla.

Sanoinko jo, että sijainti oli melko hunajainen? Illalla matka baarista kotiin kesti noin 2,5 minuuttia.

Kulttuuriravintola Kelmi, Vegan Restoran V ja helvetilliset portaat.

Aamupalaksi lättyjä, että jaksaa taas pällistellä uusin voimin.

Telliskivi. Menkää sinne! Ei ole vaikeaa. Omin jaloin pääsee kivasti. Täytyy vaan kulkea epäilyttävän näköisten röttelöiden ohi.

Heippa Tallinna! Nähdään taas!

Yksi tavallinen työpäivä

Työt ovat nykyään niin ihmeellisiä. Epämääräisiä ja outoja. Mitä tekee esimerkiksi palvelujohtaja, tutkimusmestari, design manager tai asiakasagentti? Kyä on epäilyttävää. Ei paljon näy suutareita ja räätäleitä, hyvä kun edes opettajia on vielä olemassa. (Tai en tiedä onko. Ehkä ne ovat perehdyttämisasiantuntijoita nykyään.)

No, kuitenkin. Oma työni on aika helposti selitettävä. Ja tittelikin on ymmärrettävä, oi riemua!

Minä lähinnä luen ja kirjoitan. Mikä on loistavaa, koska niitä tekisin muutenkin. Sen lisäksi kuvaan, videoin, piirrän ja suunnittelen. Tutkin, ideoin, opiskelen, oikoluen ja avustan.  

Tänään olen myös seissyt sisäpihalla kiljumassa onnentoivotuksia, jotta parvekkeella seissyt it-heppu pystyi tarkistamaan, tallentuvatko ne riittävän kuuluvasti videolle

Perusduunii. 

Repaleinen lokakuu

Toissapäivänä heittäydyin töiden jälkeen sängyn päälle x-asentoon ja iloitsin siitä, että tämäkin viikko on jo näin pitkällä. Sitten Valiopoika muistutti, että on maanantai.

Maanantai??? Maanantai?? Olin aivan varma, että oltiin jo viikon loppupuolella. 

Syksy on jälleen saapunut musertamaan elämäniloni olemattomiin. Ja jälleen kerran olen yhtä järkyttynyt lyhenevistä päivistä, vakaasti laskevista lämpöasteista ja kelmeäksi muuttuneesta naamataulustani. Ei taas tätä!

Olen yrittänyt vähän fiilistellä. Että jee, onpa kiva laittaa nätti villahuivi kaulaan ja käyttää pikkumyykenkiä. Mutta tiedättekö, ei lapasista voi loputtomasti iloa repiä. Ei vaikka kuinka polttaisi samalla kynttilöitä ja hymisisi tyytyväisenä sohvalla villasukat jalassa.

Ongelma onkin siinä, että minä en halua istua sillä helkkarin sohvalla monta kuukautta putkeen.

Haluan syödä lounasta ulkona. Ja kävellä kepeästi pitkin jokirantaa. Haluan käydä uimassa ja lukea puistossa liian kallista naistenlehteä. Haluan kävellä torin poikki työmatkalla, ostaa mansikoita ja neilikkakimpun kahvihuoneeseen ja katsella, kuinka mummot vaihtavat kuulumisia mukulakivien keskellä.

Haluan pyöräillä Ruissaloon töiden jälkeen. Uittaa varpaita merivedessä ja makoilla purjeveneen kannella. Haluan avata skumppapullon valoisassa yössä ja lakata varpaankynnet vaaleanpunaisiksi.

Haluan kerätä ojanvarresta kukkia ja posottaa moottoriveneellä mökille. Haluan kävellä paljain jaloin ja makoilla nurmikolla tutkimassa muurahaisia.

Haluan enemmän energiaa, iloa ja valoa.

Vaan ei. Ei tipu. Väärä asuinpaikka, väärä maa.

Töiden jälkeen olen sekä henkisesti että fyysisesti niin poikki, että ajatus mistä tahansa aktiviteetista ahdistaa. Joten en tee mitään. Ja sitten vasta ahdistaakin.

Yritän kyllä. On liikuntaa, on hyvää ruokaa, on ystäviä. On lyhennettyjä työpäiviä ja pitkään nukuttuja viikonloppuaamuja. On superfoodia ja vitamiineja.

Mutta silti. Harmaata sohjoa vaan kaikki päivät.

Kuka keksisi rokotteen kaamosta vastaan?

(Onneksi en sentään ole ainoa, jonka järjen valo on alkanut himmetä marraskuun lähestyessä. Tänä aamuna lämpömittari oli painunut pakkasen puolelle. Ja silti työmatkalla vastaan tuli lenkkeilijä shortseissa ja t-paidassa.)

Raumal ol mugavaa

Viime kesänä Naantali, tänä kesänä Rauma. Ensi kesälle tyrkyllä jo Porvoo!

Vanhat suomalaiset kaupungit. Mikäs siinä. Olen aiemmin ehkä hieman vierastanut kotimaamatkailua, koska en ole aivan sisäistänyt, mikä siinä on ideana. Että lähdetään yhdestä suomalaisesta kaupungista katsomaan toista suomalaista kaupunkia, jossa on ne samat rumat virastotalot, hikiset kotipizzat, alennusmyyntejä mainostavat henkkamaukat ja lehtipihvejä myyvät Rossot.

Ja kuten niin usein ennenkin, nyt on käynyt ilmi, että olen ollut täysin väärässä. Kotimaanmatkailu avartaa.

Lisäksi viereiseen kylään matkustamisessa on se ehdottoman hyvä puoli, että voi kahdeksalta hypätä bussiin, ottaa torkut ja herätä määränpäästään jo kello yhdeksältä ja painua suoraan aamupalalle.

Me aloitimme raumanvalloituksen juurikin tällä aktiviteetilla. Tuorepuristettu appelsiinimehu maistui hyvältä Cafe Salin aurinkoisella terassilla. Ympärillä raumalaiset jutustelivat verkkaisesti, lukivat lehtiä, tervehtivät suunnilleen jokaista ohikulkijaa ja hakivat ystävälliseltä myyjältä santsikuppeja.

Aamupalan jälkeen pohdimme, että mistäs suunnasta tätä kaupunkia pitäisi lähteä kartoittamaan. Kohtalo luonnollisesti puuttui peliin ja pylvääseen naputeltu juliste kertoi, että olimme saapuneet parahiksi Rauma Festivon avajaispäivään. Eihän siinä sitten voinut muuta kuin suunnata kulttuuritalolle ilmaiskonserttiin.

Kuva herättää epäilemään, että muistini on alkanut pätkiä. Tämä näyttää enemmänkin kirkolta kuin kulttuuritalolta. Hmm.

Soittajat olivat musiikkikoulun oppilaita. Liikutus maksimus.

Sen jälkeen tallasimme vanhan kaupungin katuja ristiin rastiin. Voin suositella vanhan kaupungin kävelykierrosta lämpimästi kaikille mukulakivikatujen ja ahtaiden kivijalkapuotien ystäville. Korkokenkäintoilijoiden puolestaan kannattaa jäädä kotiin, sillä nilkkansa voi saada sijoiltaan ihan jo tavallisillakin tennareilla.

Aivan ehdottomasti kannattaa käydä tsekkaamassa ainakin designvaatteita ja muuta ihanaa lifestylekamaa myyvä Busstop Clothing, hakea älyhyvää leipää Ketunleivästä, käydä ihastelemassa söpöisiä vaatteita Hellapuussa ja ihmetellä laajaa luomu- ja lähiruokavalikoimaa Lumossa.

Ja tietysti ylipäänsä harhailla edestakaisin siellä mukulakivillä. Kaikenlaisia käsityöpuoteja sun muita on vierivieressä.

Lisäksi seikkailunhaluisille löytyy paljon polkuja ja kujia. 

Täällä myös palvelu oli kohdillaan.

Pitsipanostus jäi tällä reissulla tähän yhteen kylttiin. Ehkä joskus toiste sitten.

Käsityökaupoista olisin voinut ostaa mukaani suunnilleen kaiken. Varastoa myöten.

Lounashommat sujuivat sutjakkaasti Vanhan Rauman Kellarin terasilla. (Kellarin terassi? Hyvä Rauma!) Paistetut lohet irtosivat alle kympillä ja terassi oli ihanan suojaisa. Olisimme luultavasti jääneet sinne koko loppupäiväksi, ellei hotellilta olisi tullut soitto, että huoneenne on  nyt valmiina.

Ja niin. Se huone. Sehän oli sitten kaksi kerrosta kattava asunto. Ei huono hei! Huoneistohotelli Pikkurivi oli kertakaikkiaan mahtava. Vähän erilainen yöpymissija, jos kaipaa vaihtelua omenahotelllien ankeuteen. Erityisen paljon ilahdutti keittiöstä löytynyt jukeboksi ja kaapillinen vanhoja Aku Ankkoja.

Seurustelusalonki.

Erittäin persoonallinen keittiö, joka toi mieleen sekä koulun ruokalan että mummolan vintin.

Alakerran makkari. Ei löydetty tänne ketään yökyläilijöitä, sääli.

Sen sijaan valtasimme yläkerran vinokattoisen makkarin. Oli supersöpö.

Illalla teimme vielä kävelyn läheiseen puistoon, testasimme Rauman pitserian tason (kana-vuohenjuusto-rucola-paholaisenhillo, voi morjens) ja pidimme kahden hengen luomuolutjukeboksibileet. Hieno konsepti.

Aamulla nukuimme pitkään, jonka jälkeen jatkoimme nukkumista vielä hiukan. Lomafiilis nääs. Aamupalahommat hoituivat kätevästi omassa keittiössä ja kahvit kävimme juomassa Rauman näkötornissa. Ei hullumpi retkikohde sekään.

Sen jälkeen hieman kevyttä geokätköilyä puiden latvoissa ja hautuumailla, viimeinen shoppailusilmäys designkaupoissa, naan-leipää nepalilaisessa ja neljän euron onnibussilla takaisin kotiin.

Tiivistelmä: matkustakaa Raumalle. Siellä on rattoisaa ja romanttista,

Vapaaherratar von Wesivahinko

Kesän alussa käytiin mökillä. Tai no mökillä ja mökillä. 

Kolme kerrosta, satoja neliöitä, kaksi saunaa, palju, poreamme, uima-allas ja oma ranta. Baari, pelihuone, kirjasto, sisä- ja ulkokeittiö, oma tähtitorni, tenniskenttä, parveke lähes joka huoneessa ja niin monta vessaa, etten yhden viikonlopun aikana ehtinyt käydä niissä kaikissa.

Kaikki alkoi siitä, kun kurvasimme Valiopojan perheen kanssa Hiittisiin, vuokramökin pihaan. Vastassa oli hyvin anteeksipyytelevä vuokraemäntä. Mökissä oli käynyt vesivahinko. Siellä ei voinut asua.

Parin sekunnin ajan autossa oli hiljaista. Sinne meni se viikonloppu! Ei muuta kuin täyskäännös ja takaisin kotiin.

Mutta ennen kuin kukaan ehti alkaa protestoida, vuokraemäntä kysyi josko me mitenkään voisimme sen sijaan asua viereisessä huvilassa. Että se on vähän isompi kuin tuo vuokramökki, mutta jos se silti kävisi? Tämän kerran?

Noooh, kävihän se. Yhden viikonlopun ajan leikimme kartanonomistajia. Se oli hauskaa noin tunnin ajan. Sen jälkeen kyllästyin siihen, että sain jatkuvasti huhuilla ja etsiä Valiopoikaa (ja kaikkia tavaroitani) milloin mistäkin kerroksesta. Siispä parkkeerasimme lasiverannalle tunnelmoimaan ja pysyimme siinä satunnaisia tennis/grillaus/saunomistaukoja lukuun ottamatta.

Hieno viikonloppu! Mutta ehkä ensi kerralla palataan silti siihen vesivahinkomökkiin. Koska mökkeillessä on kiva olla, no… mökillä.

Sekä laituri että yksi terasseista olivat kenties hieman liioitellun pitkiä.

Vaatimaton kesäasunto vaatimattomine maisemineen.

Pelihuoneeseen vai baariin? Entäs mites toi pelin katsojille varattu tuolirivi, tuntuuko tarpeelliselta?

Asuimme vihreässä kamarissa.

Alakerrokssessa oli hieman lukemista.

Enkeleitä, kuolleita eläimiä, kristalleja. Jokaiselle jotakin.

Välillä tuntui väärältä hiipparoida täällä verkkareissa ja villasukissa.

Vaan maisemat olivat todella kohdillaan.

Kun sanat eivät riitä

Minä pidän sanoista. Liian paljon. Siitä huolimatta aion nyt kirjoittaa hyvin vähäsanaisen blogitekstin ja antaa kuvien puhua puolestaan.

Ensinnäkin siksi, että joskus sanat ovat turhia. Kuvista välittyy jo kaikki kerrottava. Ja toisaalta myös siksi, että neljän mökkipäivän jälkeen haluan käydä suihkussa, tilata pitsaa ja istua sohvalla katsomassa Mad Meniä.

Joten näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Hyvää juhannusta!