Stringeistä ja auringonkukista

Olen vihdoin ehtinyt asustella omassa kodissa sen verran kauan, että sisustuskärpänen on onnistunut puraisemaan korvan takaa. Odottelinkin jo, että koska niin pääsisi käymään.

Muuttaessani tähän asuntoon ajattelin, että en tarvitse mitään uutta. Kämpässä oli tilaa ja valoa, kaksi tärkeintä sisustuselementtiä. Sen lisäksi oli kaunis lattia, söpöt patterit ja sisustukselliset ikkunalaudat. Helei, valmiiksi hieno kotikolo! Nyt vaan matot lattialle ja tyytyväisesti asustelemaan!

Huonekalut loksahtivat loogisesti omille kohdilleen. Pyyhin tyytyväisenä pölyjä vanhan tv-tasoni pinnalta ja fiilistelin kodikasta tunnelmaa. Täydellistä!

Kunnes sitten aloin vahingossa etsiä pientä sisustusinspiraatiota netistä. Voih. Miksi oi miksi sen teinkään? Nyt kun silmäilen ympärilleni tässä asunnossa, en näe ainuttakaan tavaraa, jonka olisin itse valinnut. Huonekalut ovat kulkeutuneet tänne sukulaisilta, roskalavoilta, nettikirppiksiltä, lapsuudenkodista ja mummon vintiltä. Oikein kivojan ne ovat, mutta entä jos joskus saisinkin valita ihan itse miltä minun kotonani näyttää...

Haluan uusia, kauniita huonekaluja! Samoin vanhoja, vintage-liikkeistä löydettyjä aarteita! Haluan yhdistää mummon riemunkirjavat räsymatot kauniisti kuluneeseen valkoiseen puulattiaan ja haluan maalata keittiön seinän kirkkaankeltaiseksi. Haluan naputella seinään kiinni valtavan taulukollaasin, haluan asetella vanhaan vitriinikaappiin kaikki reissuissa ja muutoissa nuhjaantuneet kirjani. Haluan pienen kaakeliuunin ja seinästä roikkuvia kuparikattiloita.

Mutta ehkä ensin ostan kuitenkin sohvan.

Sohvan pitäisi olla ennen kaikkea pieni ja kevyt. Yksiöön, jossa on jo sänky, ruokapöytä ja pari nojatuolia, ei oikein voi sijoittaa mitään kovin massiivista koko perheen sohvaa. Mutta ei se mitään, minulle riittäisikin hyvin sellainen, jossa voisi nyhjöttää söpösti kahdestaan. Väreistä houkuttelee tällä hetkellä eniten vaaleanharmaa. Pari ihanaa löytyisi Finnish design shopista ja Ojegasta, mutta kukkarolle sopisi tietysti paremmin Ikean Klippan.
Tai jos oikein pieneen tilaan ängetään, niin myös tuo Ikea 1.5 henkilön nojatuoli olisi oikein hyvä, mutta siinä on maailman mälsimmät värivaihtoehdot - tunkkainen tummanharmaa, mitäänsanomaton hiekanruskea ja valju vaaleanpunainen. Huoh.

Täydellistä olohuoneen mattoa en vielä ole löytänyt. Tai siis olen, mutta se ehti loppua jo kaupasta. Ja edelleen ottaa päähän niin paljon, etten ole pystynyt tykästymään mihinkään muuhun mattoon. Matto saisi olla suuri, kevyt ja puuvillainen. Sekin ehkä pohjaväriltään valkoinen, mukana kenties graafisia kuvioita jollain pirtsakalla pastellisävyllä. Tai ehkä jopa mustavalkoisena?

Lisäksi olen kyllästynyt sohvapöytääni, jota jossain vaiheessa pidin maailman kauneinpana. Nyt en kyllä ihan ymmärrä, että miksi. Se on iso ja raskas, ihan liian massiivinen. Mutta toisaalta se ostettiinkin tilavaan kolmioon, eikä kompaktiin yhden hengen talouteen.

Nyt haluaisin tumman, tukehduttavan puun tilalle (yllätys yllätys!) kepeää ja kevyttä koivua. Pari, kolme pientä pyörää pöytää keskelle olkkaria sommiteltuna. Ei yhtään haittaisi jos pöydät olisivat keskenään täysin eri korkuisia ja kokoisia. Tässä esimerkit Room21:stä ja Sisustuksen koodista.

 

Kaikkein kiivain himotus tällä hetkellä kohdistuu kuitenkin Stringeihin. Siis isolla ässällä, toim. huom. Olen aina fanittanut jykeviä, massiivipuisia, lasiovien taakse visusti suljettuja kaappeja. Ja nyt haluankin sitten kevyistä, kiikkerän näköisistä rautaputkista kootun kaappikollaasin. Hienoa.

...mutta kun nuo String-hyllyt on niin ihania! Kevyttä ja valoisaa! Himoitsen erityisen paljon tuollaista lehtitelineosaa. Siihen voisi sitten hartaudella asetella kaikki käsityö-, hömppä- ja sisustuslehdet.

 Voi olla, että tuollainen valkoinen String pocket -hylly muuttaa pian tähän asuntoon kiitokseksi kesätyrupeaman kestämisestä. Olen jo mielessäni asettanut siihen kaikki omistamani muumimukit kauneusjärjestykseen.

Ja mitä niihin otsikossakin mainittuihin auringonkukkiin tulee, niin kävin eräänä lämpimänä iltana valiopojan kanssa seikkailemassa pitkin keltaista kukkapeltoa. Siinä ne sitten sädehtivät kilpaa, räiskyvät, kultaiset kukkakuningattaret ja ainakin yhtä kultainen kesämies. Silloin unohdin kaikki turhanpäiväiset materialistiset huonekaluhaaveet ja haalin sylin täyteen aurinkoa. Kotona jaksoin ilahtua päiväkausia aina vaan uudestaan ja uudestaan, kun silmäni osuivat maljakossaan rehottaviin väripilkkuihin.

Jännästi se olkkarin pöytäkin näytti heti paljon valoisammalta.

Olisipa elämä aina näin keltaista.

Enemmän kuin 23000 sanaa

Ikkunalasiin sataa sataa ropisee kiukkuisia pieniä pisaroita. Kuulostelin heti toiveikkaana omia fiiliksiäni - joko alkaisi blogisuoni pulputa? Olisiko vihdoin jotain kerrottavaa?

Mutta eipä ollut. Aivoissa lepattelee edelleen vain joitain outoja, imelänvaaleanpunaisia perhosia. Huoh.

Onneksi on kuitenkin olemassa muita tapoja taltioida pienen pieniä palasia elämästään. Putsasin kännykän syövereistä tämän kesän kuvasaldon koneelle ja voi mitä kaikkea sieltä sisuksista löytyikään!

Kas tässä teille valikoima minun kesäni parhaita hetkiä, herkkuja, hullutteluja ja hengailuja.

Turku, tuhansien siistien mestojen kaupunki.

Tupariherkkuja, mökin skumppahetki ja Rantakertun purilainen.

Piknikherneet, pakkaseen muuttaneet mansikat ja harvinaisen filosofinen päärynä.

Hedelmällinen hillaretki suolle.

Ohimennen napattuja mökkitunnelmia.

Ja tietysti kaikenkarvaisia kavereita.

Hämmästyttää, kummastuttaa

Elämä ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Se on tietysti melko hyvä asia. Jos en hämmästelisi monttu auki ja viriviritööttööt-äänet päässä soiden tasaisin väliajoin, olisin melko varmasti joko kuollut tai tylsä. En halua olla niistä kumpaakaan.

Kesä ei selvästikään ole minunlaiselleni bloggaajalle kovin hedelmällistä aikaa. Kesä on aina liikaa jotain. Viime kesänä oli liikaa järistyksiä ja järkytyksiä. Runosuoneni tyrehtyi silkasta kauhusta. En uskaltanut tarttua läppäriin, sillä pelkäsin sydänverellä rustatun viiltävän tilityspostauksen tulvivan yli äyräiden ja vainoavan minua epämiellyttävästi vielä sillonkin, kun kaikki olisi jo hyvin.

Tänä kesänä en ole kirjoittanut, koska on ollut liikaa yllätyksiä ja ystäviä. En ole halunnut hehkuttaa ja höperrellä uimaretkistä, kirpputorikierroksista, toripäivistä ja jokirannasta. En ole halunnut täyttää blogialustaani hyperpositiivisilla, ällömakeilla halipusipostauksilla. En ole halunnut jakaa omia asioitani kaiken kansan nähtäbille. Ja ennen kaikkea en ole halunnut kykkiä sisällä tietokoneen kelmeässä valossa, vaan hyppelehtiä kiikkerästi korkkarit jaloissa pitkin Turun mukulakivikatuja.

Nyt kuitenkin toivoisin kirjoitusinnon hiljalleen palaavan luokseni. Viime kesästä en halunnut muistaa mitään, ja niin vaikuttaisi nyt käyneenkin. Muistot ovat haparoivia, harmaita, omituisen haljuja. Aivan kuin tapahtumista olisi 12 vuotta eikä 12 kuukautta.

Tästä kesästä kuitenkin haluaisin muistaa KAIKEN. Kaikki energiset aamut, raukeat iltapäivät ja pirskahtelevat illat. Haluaisin pullottaa talteen tämän huolettoman hilpeän tunnelman, tulevaisuustoivon ja onnellisuuden.

Vaikka enpä tiedä, onko blogilla sittenkään mitään tekemistä muistojeni tallennustehokkuuden kanssa. Luulen, että tämä kesä on varmuuskopioitu jonnekin onnellisen aivolohkoni taakse visusti talteen, eikä se sieltä kovin helposti lähde haalistumaan.

Ja auttaahan tietysti sekin, että tästä lähtien voin myös vilkaista eräisiinkin sinivihreisiin silmiin ja kysäistä niiltä, muistavatko nekin sen yhden elokuisen illan, jolloin kaikki oli mahdollista.