Elämä ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Se on tietysti melko hyvä asia. Jos en hämmästelisi monttu auki ja viriviritööttööt-äänet päässä soiden tasaisin väliajoin, olisin melko varmasti joko kuollut tai tylsä. En halua olla niistä kumpaakaan.
Kesä ei selvästikään ole minunlaiselleni bloggaajalle kovin hedelmällistä aikaa. Kesä on aina liikaa jotain. Viime kesänä oli liikaa järistyksiä ja järkytyksiä. Runosuoneni tyrehtyi silkasta kauhusta. En uskaltanut tarttua läppäriin, sillä pelkäsin sydänverellä rustatun viiltävän tilityspostauksen tulvivan yli äyräiden ja vainoavan minua epämiellyttävästi vielä sillonkin, kun kaikki olisi jo hyvin.
Tänä kesänä en ole kirjoittanut, koska on ollut liikaa yllätyksiä ja ystäviä. En ole halunnut hehkuttaa ja höperrellä uimaretkistä, kirpputorikierroksista, toripäivistä ja jokirannasta. En ole halunnut täyttää blogialustaani hyperpositiivisilla, ällömakeilla halipusipostauksilla. En ole halunnut jakaa omia asioitani kaiken kansan nähtäbille. Ja ennen kaikkea en ole halunnut kykkiä sisällä tietokoneen kelmeässä valossa, vaan hyppelehtiä kiikkerästi korkkarit jaloissa pitkin Turun mukulakivikatuja.
Nyt kuitenkin toivoisin kirjoitusinnon hiljalleen palaavan luokseni. Viime kesästä en halunnut muistaa mitään, ja niin vaikuttaisi nyt käyneenkin. Muistot ovat haparoivia, harmaita, omituisen haljuja. Aivan kuin tapahtumista olisi 12 vuotta eikä 12 kuukautta.
Tästä kesästä kuitenkin haluaisin muistaa KAIKEN. Kaikki energiset aamut, raukeat iltapäivät ja pirskahtelevat illat. Haluaisin pullottaa talteen tämän huolettoman hilpeän tunnelman, tulevaisuustoivon ja onnellisuuden.
Vaikka enpä tiedä, onko blogilla sittenkään mitään tekemistä muistojeni tallennustehokkuuden kanssa. Luulen, että tämä kesä on varmuuskopioitu jonnekin onnellisen aivolohkoni taakse visusti talteen, eikä se sieltä kovin helposti lähde haalistumaan.
Ja auttaahan tietysti sekin, että tästä lähtien voin myös vilkaista eräisiinkin sinivihreisiin silmiin ja kysäistä niiltä, muistavatko nekin sen yhden elokuisen illan, jolloin kaikki oli mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit? Kerro se tänne!