Tällä viikolla pääsin kahdeksi tunniksi kouluun. Ammattikorkeakouluun, luennolle.
Ja voi luoja se oli ihanaa.
Join kahvia pahvimukista. Raapustelin muistiinpanoja, katselin kuinka luennoitsija sähläsin PowerPointin kanssa. Kuuntelin takarivin kaikkitietävää vanhempaa miesopiskelijaa (onkohan olemassa joku sääntö kiintiöhuutelijoista? Miten niitä muuten voi AINA olla mukana luennoilla?) ja kuuntelin puolella korvalla takanani istuneiden miestenpuolikkaiden keskustelua.
He olivat olleet Miran luona bileissä. Mira oli kuuma mimmi, mutta ailahteleva. Pojat pohtivat pitäisikö jonkun heistä yrittää Miraa ja jos, niin kenen. He suunnittelivat jo illan bileitä, puhuivat pari sanaa tulevasta tentistä ja palasivat sitten jahkaamaan jostain kommelluksesta. Vähän väliä joku heistä toivoi luennon jo loppuvan. Heillä oli kiire syömään.
Minä toivoin, että luento olisi jatkunut ikuisesti. Voi miten helppoa vaan istua penkissä ja oppia. Kukaan ei vaadi mitään. Vastuuta ei ole. Dead line ei väijy selän takana. Sähköpostissa ei ole 37:ää pikaista vastausta vaativaa kysymystä, kalenteri ei ole buukattu täyteen turhia palavereja ja yksikään esite/artikkeli/uutinen/ilmoitus/mainos/puhelu/sähköposti ei ole myöhässä.
Luentosalissa oli niin paljon nuoria ihmisiä. Niin paljon sotkuponnareita, tennistossuja, kirppisvillapaitoja, pillifarkkuja, printtiteepaitoja, pyöräilykypäriä, kumisaappaita ja imagolaseja. Oli villamyssyjä, parin päivän sänkinaamoja, kohmeloisia katseita ja nahkatakkeja keskellä talvea.
Oli jotenkin niin käsittämättömän huoletonta. Osa opiskelijoista ei selvästikään ollut edes hereillä. He vaan jatkoivat uniaan siellä luentosalissa. Suurin osa vaikutti viettävän parituntisen Facebookissa tai muuten vaan surffailemalla.
Minä istuin siellä kotelomekossani ja koin identiteettikriisiä.
Minusta on ihanaa olla töissä. Päivät vain viuhuvat ohitse. Ja joka kuukausi postiluukusta tipahtaa tiliote, joka kertoo että vuokran saa taas maksettua ja kaupassa voi ostaa juustoa, joka ei maistu kumilta.
Mutta ei se mitenkään ilmaiseksi kyllä tule. Ne päivät, jolloin valutaan puolihorroksessa alas luentosalin penkistä, syödään lounaaksi 2,60 maksavat ateria ja lähdetään sen jälkeen loppupäiväksi ryystämään kahvia tai kaljaa, ovat ohitse.
Herää kysymys, että mitä on tullut tilalle? En tiedä, voiko siitä juustostakaan repiä riemua ikuisesti.
Minä todella pidin opiskelusta. Ja sen lisäksi pidin oppimisesta. Mutta tämä tietotaidon soveltaminen käytännössä...
Se on sitten ihan toinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit? Kerro se tänne!