Tuntuu kuin silmäluomet olisi sisäpuolelta sivelty pihkalla. Joka kerta silmiä räpäyttäessä on niiden avaaminen aina asteen verran hankalampaa. Krooh.
Fiksumpi ihminen ehkä menisi tässä vaiheessa nukkumaan. Mutta kuten aina pitkän ja jollain erityisellä tavalla stressaavan työpäivän jälkeen minä käyn ylikierroksilla ja säntäilein epämääräisesti huoneesta toiseen. Tiputtelen tavaroita. Luen puolitoista minuuttia kirjaa. Käyn Facebookissa. Luen yhden viestin, mutta en vastaa siihen. Haen kaapista suklaalevyn ja syön siitä yhden palasen. Palaan kirjan pariin. Luovutan puolen sivun jälkeen. Avaan telkkarin. Viikkaan pyykkinarulta kaksi paitaa vaatekaappin ja kyllästyn. Suljen telkkarin.
Ja niin edelleen.
Pitäisiköhän alkaa harrastaa jonkinlaista rauhoittumista? Mitä näitä nyt on, joogaa tai pilatesta tai marjametsissä samoilua. Tätä menoa saan sydärin 37-vuotiaana, enkä silti saa mitään aikaiseksi, kun energia menee päämäärättömään paikallaan pyörimiseen.
En olisi etukäteen arvannut, kuinka älyttömän rankkaa on paiskia töitä lehden toimitussihteerinä. Aloittelevat toimittajat roikkuvat peloissaan kiinni pomon hihassa, eivätkä mielellään tee minkäänlaisia ratkaisuja itse. Juttuideat kaatuvat, dedikset unohdetaan ja toimittajat hipsivät salaa kotiin kertomatta siitä kellekään.
Mutta lehti lähti painoon. Ja minun tekisi mieli lähteä viihteelle. Siis tietenkin sillä edellytyksellä, etten nukahtaisi eteiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit? Kerro se tänne!