Parisuhteellisuusteoria

Nythän on niin, että elän tällä hetkellä keskenäni.
(Se, että jaan asunnon kämppiksen kanssa ei liity tähän asiaan mitenkään. Minä elän keskenäni. Yksin. Ilman toista puoliskoani.)

Miten tässä näin sitten pääsi käymään? No jaa. Voisin väittää, että se on pitkä tarina. Mutta ei se kyllä ole, vaan päinvastoin lyhyt ja karu. Minä elän keskenäni, koska entinen avomieheni pakkasi yllättäen laukkunsa ja muutti ilman ennakkovaroitusta toiseen maahan.

En tiedä, olisiko jossain parisuhdeoppaassa neuvoja tällaisista tilanteista selviämiseen. Itse selvisin sisulla. Ja ystävien avulla. Ja sen tiedon avulla, että olin ilmeisesti ollut parisuhteessa jonkinlaisen mielikuvitushahmon kanssa, sillä se muukalainen, joka pirstaloi tulevaisuuteni yhdessä illassa ei ollut se mies, jonka olin luullut tuntevani.

Aika kului, haavat parani, mielenkiinto lakkasi. Nyt voisi olla aika virittää silmät taas uudelle taajuudelle ja katsella, mitä kaikkea maailmalla onkaan tarjota.

Mutta voi. Kun eipä se tarjonta päätä huimaa.

Olen suunnilleen seitsemän vuoden ajan riekkunut yöelämässä miesten keskellä parisen kertaa kuukaudessa. Tekemieni empiiristen havaintojen perusteella voin todeta, että suurin osa tarjolla olevista miehistä on suurisuisia ja haisevia. (*)

Ei ihan kauheesti kiinnosta. Oma seura on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin lyöttäytyminen yksiin jonkun lievästi sovinistisen ja vastuuntunnottoman penkkiurheilijan kanssa, jonka elämän suurimmat sisällöt ovat pleikkari, kalja ja Star Wars.

Yksinään voi kuitenkin keskittyä tekemään juuri niitä asioita, jotka itsestä tuntuvat hyviltä.  On kirjoja, elokuvia, kavereita. Käsitöitä, kokkausta ja askartelua. Bloggaamista ja bileiltoja. Lenkkeilyä, saunomista, shoppailua ja teatteria. Kukaan ei nurise kun iltaruuaksi onkin kasvissosekeittoa eikä lenkkimakkaraa. Hikisiä sukkia ei loju pitkin asuntoa. Telkkarista saa rauhassa katsoa Satuhäitä ja Salkkareita. Raha ei kulu poranteriin, peliohjaimiin ja bensaan, vaan esimerkiksi hyvään ruokaan ja sisustukseen.

Itsekseen on hyvä olla. Mutta miksi se silti tuntuu vähän tyhjältä? Miksi pitää olla tällainen laumasielu?

Lukiossa valitsin lukujärjestykseeni ihmissuhdetaitojen kurssin, koska siitä sai helposti opintopisteitä olin kiinnostunut psykologiasta. Kurssista ei jäänyt mieleeni mitään muuta kuin se, että siellä opeteltiin hieromaan ja tilattiin pitsaa.

Olen alkanut aavistella, että kurssin opettaja oli tajunnut jotain hyvin perustavanlaatuista parisuhteista ja niiden toiminnasta. Niin kauan, kuin pariskunta jaksaa hieroa toinen toistaan ja syödä tasaisin väliajoin yhdessä pitsaa, on parisuhteella hyvät edellytykset menestyä.

Mulla on tässä asunnon nurkalla parikin pitseriaa valmiina palvelukseen. Ruokahalua odotellessa.

(*) Yleistysten välttämiseksi myönnän, että osa miehistä on myös hiljaisia ja hajuttomia. Mutta eipä nekään ihan maagisen paljon puoleensa vedä.