Kun Tampere ei riitä

Tympeänharmaita aamuja. Kelmeänkalpeaa valoa ja ikkunalautaan rummuttavia sadepisaroita. Jännittäviä päätöksiä: laittaako ruispuikulan päälle kurkkua vai tomaattia? Entä itsensä päälle farkut ja kauhtuneen kirpparitunikan vai mustan trikoohameen ja ysikytluvulla neulotun villapuseron? Vaikka mitäpä väliä sillä oikeastaan edes on, kun koko komeus pitää kuitenkin kääriä kaksi metriä pitkään huiviin. Niskaan vielä keltainen sadetakki ja jalkoihin lonksuvat kumisaappaat. Riemukasta.

Jännä juttu, mutta nyt tekisi taas mieli lähteä lomalle. Jonnekin, missä aurinko paistaa juuri sopivan paljon (+28c), pieni tuulenvire heiluttelee niskahiuksia ja meri kimmeltää epätodellisen turkoosina. Siellä lounaat koostuisivat kypsänmakeista hedelmäherkuista, juustosta ja rapeakuorisesta tuoreesta leivästä. Iholla tuoksuisi aurinkorasva ja lämpö ja varpaanvälit olisivat täynnä hiekkaa.

Voi tätä kaukokaipuun määrää. Haluan läpsytellä varvastossuissa pitkin rantabulevardia hämärtyvässä, lämpimässä illassa. Haluan kietoa ranteeseeni naurettavan nahkanaruista, simpukoista ja lasihelmistä askarrellun matkamuistorannekorun. Haluan siemailla kylmää, tuorepuristettua hedelmämehua ja sukeltaa suolaisiin aaltoihin.

Tampereella ei ole tarjota sitä, mitä nyt haluaisin. Täällä on ruotsinläksyjä ja tiskivuoria.

Kyllä minä yritän sinnikkäästi. Nytkin on tiskit jo pesty ja pesukone hurraamassa. Pannukakkutaikina odottelee keittiön pöydällä ja kirjastokortti lupailee ilmaisia kulttuurielämyksiä.

Mutta kun ei se ole sama asia.