Virvon varvon. Toiveajatuksissani.

Palmusunnuntai. Kello 10.52. Lapsuudessani juuri nämä hetket olivat yksiä parhaista.

Virpomispäivänä herättiin aikaisin. Hieman samalla lailla kuin jouluaattona ja syntymäpäivänä. Kiemurreltiin sängyssä ja touhotettiin menemään ilman järjen hiventä.

Näihin lisättiin karkkipapereita, kreppipaprua, höyheniä, piippurasseja ja lahjanarukiemuroita. Muistaakseni.

Virpomispäivänä vanhemmat etsivät jostain kaapin perukoilta naamiaisvaatepahvilaatikon. Sitä tongittiin älyttömän suurella innolla, kun ottaa huomioon, että laatikon sisältö oli tismalleen sama kuin kaikkina aikaisempinakin vuosina.

Laatikosta valittiin pitkä, riemunkirjava hame. Joku paksu ja pörröinen villapaita. Hassunhauska essu. Ja tietysti mahdollisimman pöljän näköinen huivi päähän solmittavaksi. Äiti sipaisi huulipunaa nenänpäähän (siis meidän neniimme. Ei omaansa, muistaakseni.) ja piirsi kajalkynällä pisamia poskille. Sitten vielä kumpparit jalkaa, punottu puukori käteen ja erittäin taiteellisesti koristellut virpomisvitsat kainaloon.

Virpomaan sai lähteä kello kymmeneltä. Kai. Vai oliko se vasta puoli yhdeltätoista? Joka tapauksessa aivan liian myöhään. Muistan vahdanneeni ikkunasta naapuruston parhaita virpomisapajia ja ahdistuneeni, mikäli naapuritalon kakarat saivat luvan lähteä kierrokselleen ennen minua. Nyt ne saavat kaikki parhaimmat herkut! Kindermunat ja virvonvarvon-patukat! Minulle jää ehkä vain pahoja kurkkupastilleja, tai mikä pahinta, omenoita.

Pääsiäistunnelmaa helposti ja halvalla.

Virpominen oli jännittävää. Ainakin kaikissa vieraissa taloissa. Vähän kinasteltiin siitä, kuka joutui pimpottamaan ovikelloa ja kysymään, että "saaks täällä virpoa?"

Melkein aina sai. Siinä sitten sopotettiin nopeasti yhteen ääneen että virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle. Oikeastaan melko ytimekäs sanoma tuossa lorussa. Kaikkea hyvää tulevalle vuodelle.

Koulussa yritettiin ujuttaa aivoihimme toisenlaista lorua. Se oli pitkä ja tylsä. Mutta jotain pääsiäisorientuneisuudestani kertonee se, että muistan senkin lorun yhä edelleen, lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Vaikka en sitä ikinä edes käyttänyt. Kuunnelkaa nyt, miten typerä se oli:

Virvon varvon, vitsallani,
pienoisella palmullani.
Nuoret virvon nuorehiksi,
vanhat ylen viisahiksi.
Siis ripsis ropsis vaan,
palkaksi mä varmasti
kauniin munan saan.

Muistan, että erityisesti tuo palmukohta epäilytti minua jo ala-asteella. Ja mitä järkeä on virpoa nuoret nuoriksi? Ja mikä helvetin ripsis ropsis? Aivan älytöntä.

No, oli miten oli. Virpominen oli mahtavaa. Reissun jälkeen oli yleensä kylmä. Sekin jotenkin kuului asiaan. Sormet kohmeessa oli mukava istahtaa alas, kumota korin sisältö lattialle ja ihmetellä, kuinka suunnattoman monta suklaamunaa, lakupatukkaa, pääsiäiskonvehtia ja viiden markan kolikkoa sitä olikaan saanut itselleen ihan tuosta vaan.

Nyt kun asun alaoveltaan visusti lukitussa keskustakerrostalossa, virpojat tuskin tulevat pimpottelemaan ovikelloani. Se on niin sääli. Täällä olisi Rölli-suklaamunia ja pupuneidin hedelmärakeita. Ja minä. Joka ilahtuisin kömpelösti koristellut oksanräähkästä aivan liian paljon.

Mutta saa sitä asiaankuuluvaa keväistä tunnelmaa luotua ympärilleen vielä näin tylsänä aikuisenakin. Voi nimittäin järjestää pääsiäispileet. Ystävät, suklaaherkut, höyhenet ja pirskahtelevat kuplajuovat sopivat yhteen kuin koivunoksa Aaltomaljakkoon. Eli siis hyvin.

Kiinnittäkää erityishuomiota etikettiin, jossa lukee BITTER. Ei sopinut illan teemaan se. Onneksi.