1,5 päivän loma Naantalissa

Kesätyörupeama on viittä vaille ohitse. Tarkalleen ottaen jäljellä on 24 tuntia töitä. Yksi ainoa häviävän lyhyt vuorokausi.

Ahkeran töiden paiskimisen kunniaksi lähdimme viikonloppuna Valiopojan kanssa Naantaliin. Ai miksi juuri sinne?

Oikeastaan en tiedä. Ehkä siksi, että se oli niin helppoa. Niin lähellä. Ja niin kaunis.

Aloitimme minilomaviikonlopun syömällä itsemme ähkyiksi heti aamulla. Tämän takia lähtö  viivästyi muutamalla tunnilla. Ruokakooma.

Huristimme Naantaliin bussilla. Samalla tarjoutui näppärä näköalakierros idylliseen Raisioon. Betonibunkkerihelvetti antoi kivan perspektiivin Naantalin puutaloille.

Koko viikonlopuksi oli luvattu kylmää ukkossäätä. Mietimme retken perumista viime hetkille saakka... Ja kuinkas sitten kävikään? Viimeinen kaunis kesäpäivä!

Skippasimme suosiolla muumimaailman ja keskityimme lähinnä....syömään? Ja juomaan myös. Omista pulloista toki, koska turiskikohteen hinnat, voi luoja. Ihan vaan vinkiksi, että siinä vanhan kaupungin kupeessa on sekä ääsmarket, koomarket että alko.

Lampsimme pitkin ikivanhoja katuja, kävimme museossa, kuikuilimme pressan takapihalle, ihailimme miljoonia maksavia luksusveneitä ja kuuntelimme ukkosmyrskyn riehumista katetulta hotelliparvekkeeltamme.

Ei huono!

Majoitumme hotelli Pusassa. Käsittämättömän symppis paikka. Pieni sokkeloinen puutalo, jossa on ihana sisäpiha ja kehuttu kahvila. Huone ei aiheuttanut lompakolle ahdistusta, omistaja oli mukava ("meillä yleensä alkaa aamupala kahdeksalta, mutta mihis aikaan te haluaisitte herätä?") ja se oma miniparveke ihana yllätys.

Pusa oli kaiken ytimessä.

Kattokaa ny tota parveketta! En kestä! Kyllä kelpasi skoolata.

Olimme vahingossa valinneet reissupäiväksi Naantalipäivän, eli kaupungin synttärit. Tämä oli erittäin jees, koska esim kaikkiin museoihin oli ilmainen sisäänpääsy. Ja jotain pelimannejakin siellä vissiin oli soittelemassa. En nyt oikein tiedä, koska keskityin pussailemaan Valiopojan kanssa.

Viikonloppu oli ihana. Mutta aiheutti vastareaktiona melko ison kaktuksen kurkkuun siinä vaiheessa, kun kymmenen aikaan sunnuntai-iltana Onnibussi kurvasi masentavan sateiselle linja-autoasemalle ja jouduin kiipeämään linjurin kyytiin yksin.

Valiopoika jäi kotimieheksi. Minä lähdin vielä viimeisen kerran kohti tätä tympeää kaupunkia, joka sitkeästi kolmen kuukauden ajan on kieltäytynyt toivottamasta minut tervetulleeksi.