Siinä hengitystä tasaillessani ja hiljaisia kirouksia luetellessani aloin katsella ympärilleni. Minne ihmeeseen oikein olin päätynyt? Painoja pursuavalle, mustanpuhuvalle undergound fitness -salille. Raskaiden metallitelineiden, magnesiumjauhopurkkien ja hienhajun keskelle. Mutta miksi?
Vastaus löytyi apinan lailla leuanvetotangosta roikkuvasta pitkänhuiskeasta mieshenkilöstä. Jep. Vuosi sitten myönsin sille keskellä yötä no että okei, seurustellaan vaan.
Valiopoika kävi treeniään läpi päättäväisesti. Välillä se tuli myötätuntoisesti taputtelemaan päätäni ja kyselemään, että koska lähdetään kotiin. Saattoi se heittää ilmoille jonkun lääkäriterminkin ja kysellä, että minne asti kipu säteilee. En oikein ehtinyt vastailla koska a) sattui niin perkeleesti että jalat meinasivat pettää alta ja b) oli liian kiire pohtia syvällisesti, minne tämä yksi vuosi yhdessä oli meidät ehtinyt viedä.
Tavatessamme minä elin elämäni kesää. Riekuin ystävien parissa kaikki mahdolliset vapaahetket ja rakastin samalla kiihkeästi omaa pikku yksiötäni. Kävin töissä ajatukset pilvissä harhaillen, karkailin mökille, kävin puolihuolimattomasti treffeillä ja kirjoittelin välillä gradua. Olin juuri muuttanut takaisin juurilleni ja tunsin yltiöpäisen suurta itsetyytyväisyyttä tekemästäni päätöksestä.
Olin päättänyt olla itsekseni. Järjestää kerrankin elämäni juuri niin, kuten itse halusin. Haaveilen viettäväni illat joko ylhäisessä yksinäisyydessäni omien harrastusteni parissa tai kotoisasti läheisten ystävien kanssa villasukkia kutoen. Olin ajatellut käydä enemmän kotikotona ja nähdä sukulaisia. Lukea paljon kirjoja ja kenties mennä taas kuvataidekursseille.
Sitten eräänä päivänä havahduin siihen, että tuijottelin hermostuksissani peiliä työpaikan vessassa, pöyhin hiuksiani ja lisäilin huulipunaa ennen iltavuoron saapumista töihin. En oikein itsekään halunnut ymmärtää mistä oli kysymys.
Sisälläni alkoi kihelmöidä, kun näin leveästi virnistelevän pitkäsäärisen hujopin harppovan sisään huoneeseen. Se tervehti kaikkia lähes epänormaalin innostuneesti, nauroi yllättäen ja äänekkäästi, vei paljon tilaa, puhui lakkaamatta ja toi auringon mukanaan huoneeseen.
Myöhemmin sain selville, että se oli myös ujo ja herkkä, hapuilevasti etenevä ja suurisydäminen. Puhetulvasta huolimatta se hiljeni kuuntelemaan eikä hiljaisuus ollut koskaan kiusallinen. Kaikki solahti kohdalleen lukuisista luonneroistamme huolimatta - tai ehkä niiden ansiosta. Ei kai kukaan nyt itsensä kanssa jaksaisi seurustella.
Vuodessa suhde eteni kesäromanssista syksyisiin koti-iltoihin. Talven myötä kahden kodin välillä ramppaaminen alkoi raivostuttaa, joten yksi yksiö sai mahduttaa sisäänsä kaksi henkilöä. Tuli ensimmäiset riidat ja ensimmäiset sovinnot. Tuli gradutuskaa ja tenttipaniikkia, tuli romahduksia, lohdutuksia ja tsemppausta.Tuli sukujuhlia, esittelykierroksia, kavereiden kommentteja ja tulevaisuuden pohtimista. Tuli ensimmäinen joulu, uusivuosi, ystävänpäivä, pääsiäinen, synttärit ja juhannus. Tuli arkea ja juhlaa.
Kevään korvalla tuli myös yhteinen asunto. Juuri sopiva meille kahdelle. Tuli muutto työn perässä muualle ja sopeutuminen ei-niin-miellyttävään-tilanteeseen.
Vaan selvittiinpä siitäkin. Pian alkaa jo toinen syksy yhdessä. Tällä kertaa ihan oikeasti ja virallisesti saman katon alla.
Näitä ajatuksia pyöritellessäni tulin siihen tulokseen, että yksi reväytetty alaselkä on pieni hinta sattumalta kohdalle osuneesta rakkaudesta. Vaikka silloin joutuukin viettämään vuosipäivänsä crossfit-salilla.
Illalla Valiopoika hieroi selkääni kylmägeeliä, kuunteli kiukutteluani täysin tyynenä ja muistutti, että parin viikon päässä odottaa yhteinen minireissu pois arjesta. Hotelliyö, kauniit vanhat kadut, ilta-aurinko rannalla ja Itämeren liplattavat aallot. Skumppaa ja mansikoita.
Seuraavana päivänä selvisi myös, että selkäni olikin vain säikähtänyt ensimmäistä lihaskuntotreeniä muutamaan kuukauteen.
Tästä on hyvä jatkaa.
 |
| Mökkieleganssia heinäkuulta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mietit? Kerro se tänne!