Yksin kotona

Töissäkäyminen on siitä kivaa, että ei saa paniikinomaista hengenahdistuskohtausta aina, kun klikkaa itsensä verkkopankkiin laskuja maksamaan. Ja joskus voi jopa kierrellä hieman huolettomasti kaupungilla ja ostaa pilkullisia sukkia, mokkasiinit ja uuden huulipunan.

Toisaalta töissä pitää tehdä esim ilta- ja viikonloppuvuoroja. Se puolestaan johtaa täysin debiileihin vapaapäiväaikoihin. Kuten siihen, että on vapaalla yhden tiistain. Jolloin Valiopoika on ensin töissä ja sitten salilla ja itse tuijottelee harmaata porilaista taivasta ja pohdiskelee, että lämmittäisikö lounastonnikalan kaveriksi herne-maissi-paprikaa vai porkkanaa ja papuja.

Seurana on vain joku surkea dekkarinretale, jota lukiessa myötähäpeä kurtistaa otsan niin ryppyyn, ettei lukemisesta meinaa tulla mitään. Unohdin jopa murhatun tyypin henkilöllisyyden kesken romaanin. Se kertoo jo jotain.
(Ehkä sen, että Valiopojan ikuinen levottomuus onkin ihmisestä toiseen leviävää ja kohta käymme molemmat niin suurilla ADHD-kierroksilla, että tapetit tippuvat seinistä?)

Minun pitäisi jaksaa viihtyä ylhäisessä yksinäisyydessäni vielä viikko loppuun. Pelkkää iltavuoroa. Eli Valiopoika lähtee töihin seiskalta aamulla ja minä palaan sieltä kymmeneltä illalla. Laatuaika on jotenkin hivenen enemmän kortilla kuin viime kesänä... Miten silloin oli niin paljon aikaa hihitellä ihastuneesti jossain rantalaitureilla heinänkorret suunpielissä? Vai muistanko vain väärin?

On sitä paskempiakin työmatkoja ollut.

Tarkoitus oli panna tähän kollaasi kaikista ensimmäisen kuukauden aikana napatuista suhruisista kännykkäkuvista. Esimerkiksi nimelläni varustetusta studiosta, karhu-tölkeistä, kohtaamisesta alpakan kanssa sekä aina niin kauniista Kokemäenjoesta.

Mutta kone ei nyt ole lainkaan yhteistyöhaluinen. Vissiin hänenkin työaikansa on nyt jotenkin huonosti synkroniassa kanssani. Joten, no - sori. Kuvitelkaa maisemat päässänne. Samalta täällä näyttää kuin kaikissa muissakin suomlaisissa kaupungeissa, joita halkoo joki.