Haisevia salamoita ja muuta sellaista

Haisevatko salamat? Kävin äsken kääntymässä ovella, tarkoituksenani käväistä kaupassa. Astuessani ulos taivas oli tummanharmaa ja keltainen. Jostain kaukaa kuului jo hiljaista, pahaenteistä jyrinää ja ilmassa kohisi tavalla, joka enteilee sadetta.

Ja lisäksi siellä haisi ukkoselta. En tiedä mikä se haju oli. Sähkö? Monen päivän painostava helle? Zeus?

No, oli miten oli. Jäinkin sitten kotiin katselemaan, kuinka taivas pikkuhiljaa muuttuu harmaasta täysin mustaksi ja kadulla kävelevät ihmiset kiihdyttävät tahdin puolijuoksuksi ehtiäkseen suojaan ennen kuin taivas repeää.

Aika siistiä.

Ukkonen tulee tarpeeseen. Porissa on ollut kaikin tavoin painostavaa jo pari viikkoa. Öisin alkavissa trooppisissa olosuhteissa ei pysty nukkumaan, työpäiviä on liikaa ja vapaa-aikaa aivan liian vähän. Tuntuu kuin viettäisin viikonloppuni pelkästään istumalla bussissa ja ryntäilemällä päättömästi paikasta toiseen.

Viimeisen kuukauden aikana olen viettänyt omassa kodissani suunnilleen...hmmm. Yhteenlaskettuna vuorokauden? Tai korkeintaan kaksi. Jotenkin se ei nyt ihan riitä.

Töissä on sinänsä ihan kivaa, jos vain hyväksyy sen, että koskaan ei tule valmista ja aina joku on nopeampi, parempi ja kekseliäämpi kuin itse. Mutta tämä kaupunki.... Voipi olla, etten ainakaan ihan heti ole syytämässä asuntolainarahojani juuri tähän sivistyksen kehtoon.

Ehkä reipas kesämyrsky on nyt omiaan puhdistamaan ilmaa. Loppuisi tämä tykyttävän painostava päänsärky, alituinen hikoilu ja epämääräinen tympeys. Olisi hetken aikaa viileää, raikasta ja puhdasta!

Vaikka ei sillä, viime viikonloppuna olin mökillä nauttimassa helteistä. Jotenkin siellä idyllisessä saaristolaismaailmassa kuumuuskaan ei tuntunut ahdistavalta, vaan oli pelkästään leppoisaa.

Huomatkaa nimikoitu pyyhkeeni! Se on sitä varten, jos mökillä iskee äkillinen eksistentiaalinen ja/tai identiteettikriisi. Sitten voin kätevästi pyyhkeen nurkasta tarkistaa, kuka oikein olenkaan.

Puudelien valtakuntaa vartioi oikeutetusti villakoiraviiri. Jo vuodesta 2012.

Kas tässä liikuteltava makuuhuoneemme!

Venekuvat taitavat kyllä olla jo muutaman viikon takaa. Sen voi päätellä esim siitä, että puolen yön jälkeen veneen ikkunasta napatussa kuvassa taivas on yhä täysin vaalea, oi haikeus!

Pääsisinpä taas aalloille torkkumaan. Oli melko metkaa heijata vene vauhtiin ja keinutella itsensä uneen samaa tahtia veneen kylkeen lyövien pärskyjen kanssa. Mikään kauhean tilava ratkaisu venemakkari ei ehkä ole, mutta riitti minimalistiselle varrelleni hyvin.

Toisin ehkä oli Valiopojan laita. Kun 185 cm ruhon koettaa asetella mukavasti 160 cm pitkälle patjalle, niin onhan siinä hieman haastetta. Niin että kyllä se vissiin musta vähän tykkää, kun ei edes valittanut ollenkaan.