Uuden ajan käsityöläinen

Mikäköhän siinäkin on, että elämä ei aina tanssi juuri minun pillini mukaan? Kaikki olisi niin mukavan helppoa, jos maailma pyörisi minun ympärillä. Nyt toisinaan tuntuu siltä, kuin itse juoksisi maailman perässä, koko ajan kriittisesti puolisen metriä jäljessä.

Töissäkäyminen on ihanaa siinä mielessä, että ajatukset eivät ehdi harhailla ja haahuilla. On pakko keskittyä siihen mitä tekee. Tämä nettisivujen pyörittäminen on hauskaa, koska se on nykyajan käsityöammatti. Omien kätten jäljen näkee konkreettisesti, ja palautetta tulee nopeasti, jos tuote ei toimikaan halutulla tavalla.

Tänään ajattelin palkita itseni kotimatkalla. Hyppään bussista pois jo Kungsträdgårdenin kohdalla ja kävelen siitä kohti T-centralenia. Siihen osuu matkan varrelle kuulkaas yksi sun toinen putiikki, jonka ikkunassa loistavat kirkuvankeltaiset rea-kyltit.

Ja mikäpä siinä. Ensimmäinen palkkakin sujahti työn ja tuskien täyteisen pankkitappelun jälkeen saadulle upouudelle ruotsalaistilille.

Sen neuvon voisin kyllä kaikille antaa, että mikäli aiotte muuttaa ruotsiin ja haikailette paikallista pankkitiliä elämää helpottamaan, niin hoitakaa asia herratähden jo Suomen puolella! Sekin nimittäin on mahdollista. Täällä paikallisen tilin saaminen vaati lippuja, lappuja, todistuksia, puhelinsoittoja, kinaamista, nettisurffailua, eksymistä ja kokonaiset kolme reissua eri konttoreihin. Ja konttorin penkillä vuoronumero kädessä tuli istuttua yhteensä puolitoista tuntia. 

Mutta kyllä kannatti. Nyt sitä ollaan taas askelta lähempänä ruotsalaistumista.

Kotimatkalla tuli extrailahtuminen hattaranvärisestä metrosta. Harmi, että se meni väärään suuntaan!

Vaaleanpunainen joukkoliikenne vakiovarusteeksi kaikkiin kaupunkeihin!

Ja vielä ylimääräiseksi muuten vaan -kuvaksi otos, jonka näppäisin juhannusaattoa edeltävänä torstaina kiireisimpään ruuhka-aikaan. Yleensä siinä vaiheessa tarvitaan teräviä kyynärpäitä ja määrätietoisia askeleita, mutta koko Tukholma taisi olla jo juhannusfiiliksellä.

Ihan kivasti riitti tilaa odotella metroa.

Mökkihöperö

Kun nuorena ja vireänä hankin kesätöitä luuttumalla kaikkia mahdollisia eritteitä pois terveyskeskuksen lattialta, kuvittelin olevani työpäivän jälkeen Hyvin Väsynyt, eli HV. Olinhan sentään joutunut tekemään fyysisesti rasittavaa työtä kahdeksan tunnin ajan, herregud.

Nyt kun olen vanha, viisas ja kroonisen väsynyt, voin vain kaiholla muistella niitä aikoja, jolloin työstressi iski lähinnä silloin, kun mopit pyörivät vielä kuivausrummussa, vaikka lattia odotti putsausta tai desinfiointipullosta loppui löpö kriittiset puoli tuntia ennen työpäivän päättymistä.

Nykyään työstressi on hieman erilaista. Nettisivut kaatuvat, suora lähetys kärsii häiriöistä, etusivulle livahti valheellinen tieto ja kommenttipalstalla rikotaan lakia. Vastuu painaa siinä vaiheessa, kun vasta kotimatkalla persiiseen hiipii pelko siitä, että kuvatekstiin taisikin lipsahtaa täysin väärä nimi ja itse asiassa otsikkokin taisi suoranaisesti valehdella.

Iltaisin väsyttää. Ja hämmästyttävän usein sataa. Loppuviikoksi luvattiin kuulemma räntää, vaikka keskikesän juhlakin ehti jo sujahtaa ohi. Hmm. Blogiraukkakin on jäänyt niin vähälle huomiolle, että pelkään meillä menevän välit pian poikki. Yritin luvata blogille kahdenkeskistä laatuaikaa ihan pian, mutta se taisi huomata, että pistelin omiani. En minä tiedä koska sitä aikaa taas riittää. Ehkä syksyllä, kun pääsee taas yliopistolle lepäilemään…

Minusta on pikkuhiljaa tulossa tukholmalainen. Tai ainakin suunta on oikea. En enää tuijota friikkejä tunnelbanassa, vaan istun tyytyväisesti heidän viereensä. Juoksen henkeni kaupalla suojatien yli, kun oikea bussi näyttää olevan tulossa. Katselen vaatekaappiani tuskaisena joka aamu, ja yritän keksiä jonkun rennon tyylikkään, erilaisen ja sopivasti boheemin ironisen asukokonaisuuden. Juon noin kaksi litraa kahvia päivässä ja tutustun hartaudella joka ikiseen metrolehteen.

Mikäs tässä. Kaupunki on täynnä paikkoja, jonne haluaisin päästä käymään. Skanssen, Grönä Lund, Gamla stan, Djurgården, Moderna muséet, Fotografiska, Stureplan, Söderin kirppikset…

Mutta jos olisi pakko valita vain yksi viikonlopunviettopaikka, taitaisi kotimökki viedä kuitenkin voiton. Seuraavaksi näette siihen syyt:

On niin paljon kauniita yksityiskohtia

Ja ihania karvakavereita.

On omasta maasta nousseita herkkuja

Ja muuten vaan kaunista luontoa.

On yllärikahveja

sekä jännittäviä retkiä..

On kesää ylistäviä överiherkkuja

ja juuri oikealla hetkellä kukkivia juhannusruusuja.

On meri, sauna ja lainasimpukat.

Sekä pettämätöm mökkitunnelma.

Suuressa kaupungissa

En edes tiedä, kehtaisinko tätä tunnustaakaan, mutta en vieläkään ole käynyt Tukholman keskustassa.

Eipä paljon huvita. Mitäpä siellä yksinänsä edes tekisi, kun työpäivät ovat pitkiä ja palkkapäivä vielä kaukana tulevaisuudessa? Tuntuu, että on niin paljon kaikkea sulateltavaa muutenkin. En jaksa enää sisäistää yhtään uutta virikettä. Argh.

Se on kuitenkin tullut jo työmatkojen aikana selväksi, että Tukholma on henkeäsalpaavan kaunis kaupunki. En ole tottunut tällaiseen ylenpalttisuuteen. Vanhat rakennukset ovat saaneet jäädä paikoilleen, eikä niitä ole mielenhäiriöiden vallassa revitty maan tasalle niin kuin Turussa joissain muissa kaupungeissa. Ah. Historia oikein havisee joka paikassa.

Tarvitsisin nyt henkilökohtaisen oppaan. Jonkun, joka vinkkaisi mistä kannattaa aloittaa. En pysty ottamaan tätä kaupunkia haltuun yksin. Haluan mieluummin eksyä yhdessä. Onko kellään vinkkejä? Mikä on paras pala Tukholmaa?

Eräs hyvin hyvin rasittava pääkaupunkilaispiirre minuun on jo tarttunut. Kutsuttakoon sitä vaikka kärsimättömyyskompleksiksi. Tämä kompleksi tarttuu nopeasti, ja esiintyy erityisesti tunnelbana-asemilla.

Göteborgissa pidin itseäni onnekkaana, jos bussipysäkillä piti odotella vain alle viisi minuuttia.Vau! Mikä tuuri! Bussihan on tässä ihan just!

Ja täällä sen sijaan... jos aseman kello näyttää, että metro saapuu paikalle kolmen minuutin kuluttua, tuntuu kuin peli olisi menetetty. Kolme kokonaista minuuttia! Lähes puolikas ihmisikä! Mitä kaikkea muuta olisinkaan voinut tässä välissä tehdä! Ja jos ajankuluksi ei ole tarjolla edes Metro-lehteä, on kärsimys täydellinen.
(puhumattakaan siitä, kun kerran piti odotella seitsemän minuuttia. Eikös se nyt ole jo ihmisoikeuslakien vastaista?!)

Eli tiivistettynä voisi sanoa, että Tuholmassa aika on rahaa. Eikä minulla ole edes paikallista pankkitiliä!

Yksinäisyyskirous

Koetan tänään ottaa oppia blogini nimestä. Eihän se surussa vellominen mitään auta. Mutta kun joskus asialle ei vain voi mitään.

Arkipäivät kuluvat täällä nopeasti. Heräämistä, työtä, kauppaa, ruuanlaittoa. Kun vihdoin on hetki viettää sitä paljon puhttua omaa aikaa, on kello helposti jo kahdeksan. Aikaa haikailulle ja elämän turhanpäiväiselle pohdiskelulle jää vain pari-kolme tuntia. Se on ihan helt okej.

Mutta viikonloput. Varsinkin sateiset viikonloput. Yksin. Mitä ihmettä sitä oikein keksisi?

En tiedä miksi Tukholmaan tutustuminen tuntuu tällä hetkellä niin ylitsepääsemättömän vaikealta tehtävältä. Ei jaksa, ei huvita. Mieluummin olisin vaikka töissä kaikki päivät, niin olisi ainakin jotain tekemistä.

Voisi kuvitella, että yksinäisyyteenkin tottuu, kun sitä kestää kuukausikaupalla. Vaan eipä totu. Varsinkin silloin, kun mieli on maassa, tulevaisuus tuuliajolla ja suunnitelmat sotkussa, olisi ystävän konkreettinen läsnäolo erittäin tarpeen.

Onneksi pari seuraavaa viikonloppua näyttävät huomattavasti aurinkoisemmilta. Ensi pyhänä juhlitaan keskikesän juhlaa mökkisaarella, ja sitä seuraavana viikonloppuna saan kylään maailman toivotuimman vierailijan. Elämäni tärkeimmän ihmisen.

Voi turkasen turhuus

Ensimmäinen vapaapäivä Tukholmassa, mahdollisuuksien kaupungissa. Tosin ne mahdollisuudet taitavat nyt valua vuolaana virtana viemäriin. Sade rummuttaa ikkunoita oikein tunnelmallisesti, mutta ei silti paljon rohkaise lähtemään millekään jännittäville tutkimusmatkoille.

Voi huokaus.

Mitäköhän tänään sitten tapahtuu. Ainakin nukuin pitkään ja heräsin kerrankin levänneen oloisena. Kävin perusteellisesti suihkussa ja vaahdotin koko kylppärin tuoksumaan mansikkasaippualta ja hattarashampoolta. Keitin kupillisen jos toisenkin kahvia.

Kohta tartun imuriin ja vetäisen lattiat puhtaaksi ikkunaremonttipölystä. (Niinpä, remonttipölystä... Olin ehtinyt asua täällä ruhtinaalliset 1,5 päivää, kun postilaatikosta tuli remontti-ilmoitus...)

Jossain vaiheessa uhmaan säätä ja käyn kaupassa. Tänään on aikaa tehdä ruokaa edes hieman pidemmän kaavan mukaan. Olisiko vuorossa siskon mainostama terveysversio makaronilaatikosta? Paljon porkkanaraastetta, sipulia ja tomaattia mukaan, niin nälkäkin pysyy hieman kauemmin poissa.

Lisäksi seuranani on iki-ihanat täykkärit. Tein sen kammottavan virheen, että katsoin huvikseni ohjelman pilottijakson netistä. Ja nyt on sitten neuroottisen pakonomainen tarve katsoa uudelleen läpi koko sarja. Argh! Tähän se kesä nyt sitten menee. (Ja miksi täykkäreiden ekoissa kausissa on niin ärsyttävän pitkä alkutunnari? Menee hermo!)

Mitäs muuta sitten. Illalla langoille ilmestyy koti-insinööri, pitkästä aikaa. Melkein jännittää!

Eilen pääsin töistä vasta puoli yhdeksän aikoihin. Ulkona paistoi aurinko täydeltä terältä ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Tunnelbanassa iloinen papparainen soitti huuliharppua ja ilmassa tuoksui kesäillalta.

Supertyylikäs työpaikkani. Radiohuset on nimittäin myös remontissa.

Terveellisesti työläisenä

Alunperin ajattelin, että Tukholmaan päästyäni revittelen ruualla. Kokkaan aamusta iltaan ja lataan jääkaapin ääriään myöten täyteen kaikkea herkullista, ihan vaan siitä ilosta, että kukaan ei ole varastamassa ruokiani. Suunnittelin pitkäveteisten bussimatkojen aikana herkullisia ruokalistoja. Lasagnea, kaalipataa, kotitekoista pitsaa. Kermaista kanapastaa, täytettyä paprikoita, lohta ja valkosipuliperunoita. Tuoreita sämpylöitä, suussa sulavia suklaakeksejä ja kokonainen pellillinen pehmeitä mokkapaloja.

No jaa. En ollut ottanut huomioon sitä, että työssäkäyvältä menee kahdeksan tuntia työntekoon, tunti työmatkoihin ja kahdeksan tuntia nukkumiseen. Jäljelle seitsemän tuntia. Niiden aikana täytyy ehtiä käydä kaupassa, siivota, pyykätä ja tehdä itsestään ihmisen näköinen. Joskus olisi kiva myös rentoutua kaikessa rauhassa. Saatika urheilla.

Ruuanlaittoon ei siis ole jäänyt mitenkään extrapaljon aikaa. Varsinkin, kun olen töistä tullessa niin uskomattoman väsynyt, että voisin hyvin kaatua suoraan sänkyyn ja kuorsata onnellisesti seuraavaan aamuun saakka.

Ja silti ruokavalioni on kokenut aivan huiman parannuksen Göteborgin aikoihin verrattuna. Poissa ovat mikroateriat, irtokarkkiöverit, juhlajuomat ja aamuisin surullisin mielin murustellut näkkileivät.

Nyt vedetään ruisleipää, kasviksia, kalaa ja vihanneksia.

Tonnikalaa ja mozzarellaa.

Maissia ja kananmunaa

Lohta, ranskankermaa ja sipulia.

Ah. Fiilis on jotenkin paljon parempi heti. Eikä siellä töissä mitenkään millään pullamössöeväillä jaksaisikaan. Niin uskomattoman paljon opittavaa, että välillä meinaa iskeä epätoivo. Onneksi ihmiset neuvovat ystävällisesti jopa silloin, kun kysymykseni ovat täysin ääliömäisiä.

Ja loppuun vielä suunnattoman jännittävä paljastus siitä, että missä sitä majaa oikein pidetäänkään nyt hetken aikaa. No täällä.

Tsadaa!

Metropolikeskusta.

Kyltti, jota tulen tuijottamaan paljon.

On hyvin liikuttavaa, että Bandhagenisa on oma "keskusta". No löytyy sieltä ainakin tunnelbana, ruokakauppa, grillikioski, pitseria, kirpputori, autokoulu, korukauppa ja koirien päiväkoti. Perusliikkeet...

Ennakkoluulot ja kuinka ne katoavat.

Ruotsalaiset ovat niin ihanan pirtsakoita, positiivisia ja avoimia. Paitsi Tukholmassa. Pääkaupunkilaiset nyrpistävät täydelliseksi leikeltyä nokkaansa maalaistollukoille, ulkopuolisille ja muuten vain rumille ihmisille. Ystävällisyys on kiven alla, aika rahaa ja auttavainen asenne jäi vissiin kotiin.

Tai siis niin minulle on kerrottu.

Ensimmäinen ennakkoluulo sai melkoisen kolauksen Göteborgissa. Kun turhaan yritti saada seuraa tuplaluennon lounastauolle, tai epätoivoisena metsästi edes yhtä katsekontaktia, alkoi myytti hejsanhopsan-iloisista svenssoneista kadota viemäristä alas.

Kauhulla odotin, millaisia jääpatsaita Tukholmassa sitten olisi vastassa. Vielä Göteborgiakin tylympi ilmapiiri? Eikös sitten voisi yhtä hyvin jo vain palata sinne Turkuun?

Ja kuinkas sitten kävikään. Olen nyt asunut Tukholmassa noin kaksi päivää. Siinä ajassa
1. Kävelin kaupassa päin mummelia, joka vuolaasti pyyteli sen jälkeen minulta anteeksi.
2. Sain pyytämättä apua matkalaukun nostamisessa.
3. Kauppiassetä huuteli perääni oikein mainiota päivänjatkoa, vaikka olin jo puoliksi ulkona kaupasta.
4. Työpaikan hississä rupateltiin mukavia tuntemattomien kanssa.
5. Tunnelbanassa täysin tuntematon poika pyysi minut treffeille.

Ja koti-insinöörille vielä tiedoksi, että älä huoli, annoin metromiehelle pakit.

Ensimmäisiä ajatuksia

Aivoni eivät ole pysyneet perässä kaikissa näissä käänteissä. Göteborg. Tukholma. Turku. Tampere. Turku. Tukholma. Tampereellakin, suosikkikahvilani surkean pienellä terassilla istuen, totesin ystävälleni, että kyllä täällä Göteborgissa yleensä tuulee enemmän. 

Joo-o. Ei yhtään auttanut, vaikka Tampella-kyltti riippui melkein pään päällä ja Tammerkoski jylisi vieressä. Olen sekaisin kuin mökille talveksi unohdettu käkikello. Kaikkein eniten pääkoppa on askarrellut takaraivossa inisevän itsepintaisen kysymyksen vuoksi: missä minä oikein olen kotonani?

Ajaessani viimeisen kerran pitkin Göteborgin Avenyeta, tunsin jossain syvällä sisimmässäni pienen haikeuden alun. Tutuksi käyneet paikat vilisivät silmien ohitse. Tuolta ostin ensimmäisenä iltana vessapaperia ja valmissalaatin masentavan kaatosateen jälkeen. Tuonne menin varjoon istumaan poltettuani otsani ensimmäisen kuuman kesäpäivän kunniaksi. Tuonne harhailin epätoivoisena etsien tulostinta ensimmäisen esseen dead linen lähestyessä. Tuolta etsin syntymäpäivälahjaa uudelle ystävälle. Tuolla istuin juoruamassa ja keventämässä sydäntä. Tuolla hullu jalaton mies pyysi viittä kruunua. Tuolla olin tyytyväinen.

Ja bussi vain kulki määrätietoisesti kohti juna-asemaa ja hyvästejä.

Entä sen jälkeen? Uusi asunto ja sen tuoma ihastus. Herääminen aamuyöstä ja hermojaraastava ensimmäinen tunnelbana-matka kaljanhajuisessa oksennusmetrossa. Oman ihanan perheen löytäminen Silja-laivan käytävältä, eikä kokolattiamatto ole koskaan näyttänyt kauniimmalta.

Kotiinpaluu. Jälleennäkeminen, joka sai perheen koiran lähes tukehtumaan ilosta. Jännittyneessä horroksessa vietetty junamatka opiskelukaupunkiin. Tutut mukulakivet jalkojen alla, samat vanhat kadut ja uudenlainen innostus. Rakas ystävä, joka hehkui hääonnea ja pumpulinpehmeitä unelmia. Ja toinen, joka selitti silmät loistaen uudesta työpaikasta. Satunnaista shoppailua ja liian lyhyitä kahvitteluja.

Turun Tuomiokirkon portailla istumista ja ihanan, ikiaikaisen Aurajoen tutut rannat. Vanhaan kunnon kuppilaan istuutuminen ja viinilasin äärellä pohdiskelu. Kikattaminen kasvistortilla kädessä. Pitkät pururatalenkit siskon ja koirien kanssa. Viimeisetkin stressin muruset poistava venematka mökille. Savulta tuoksuva sauna, salaisuuksia kuhisevat kesäillan keskustelut, höyryävät uudet perunat. Itsetehty raparperipiirakka, molskahtaminen hyytävän kylmään mereen. Aurinkotuoli, koukuttava roskapokkari ja huussiin pesän tehneet ampiaiset jännitystä tuomassa.

Ja sitten viimein. Paluu pinttyneeltä tupakalta tuoksuvaan säästöhyttiin. Kurkkuun noussut pala ja epämääräinen väsymys. Pätkittäiseen torkkumiseen hävinnyt päivä, yksin nurkkapöydässä syöty nahkea valmissämpylä. Laukun raahaaminen pitkin Tukholman rantaviivaa ja metrolaiturilla harhailu.

Ensimmäinen työpäivä.

Siitä lisää myöhemmin. Tänä iltana on liian paljon tunteita.

Vielä vähän hehkutusta

Niin, kuviakin voisi tietysti laittaa. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, paitsi jos kuva on huono ja kirjoittaja hyvä.

Tässä tilanteessa tosin sekä kirjoittaja että kuvaaja (olen jakautunut persoonallisuus) ovat niin väsyneitä, että yhteispeli lienee paras vaihtoehto.

Tervetuloa ei-niin-matalaan majaani.

 Sisäänastuessa näyttää siis tältä. Paljon tilaa, mutta kodikas tuntu. Hyvä alku. Ovesta sisään kurkistaessa oikealle puolelle jää innokkaita vierailijoita odottava vuodesohva.

Verhon takana entinen oviaukko.

 Tietokonepöytä on pieni ja söpö. Varpaita voi kätevästi lämmitellä patterilla samalla kun seikkailee Facebookin ihmeellisessä maailmassa.

Huom. sininen tuoli!

 Dataupisteen ja makuukamarin väliin on ystävällisesti sijoitettu tilanjakajaki Ikean klassikkohylly. Tismalleen samanlainen löytyy muuten omastakin olohuoneestani, terkkuja vaan sinne!

Sänky näyttänee kivemmalta sitten, kun maltan pedata sen.

 Sängyn vierestä löytyy suloinen sininen soppi. Tässä voisi kauhean kätevästi strömsöillä ja askarrella oikein sydämensä kyllyydestä, jos tilanne olisi toinen, ja asuisin täällä ihan oikeasti.
 

 Pöydän vieressä on ovi liikuttavalle pikku parvekkeelle. En vielä tehnyt lähempää tuttavuutta, mutta lämpiminä kesäiltoina, kenties...

Pitsiverhot!

Ja itsenikin löysin kaikessa rytäkässä.

Kodikkaita yksityiskohtia.

 Kaikkein eniten sävähdytti kuitenkin pienet, hauska sisustusesineet. Huoneesta tulee heti noin tsiljoona kertaa kutsuvampi, kun lättää hieman oksia maljakoihin ja pieniä lamppuja iltoja valaisemaan.

Telkkarin vierestä löytyi luontoa.

Samoin kirjahyllyn päältä.

Timantteja!

Jee!

 Ja onhan sekin ny tietty ihan ookoo, että kämpästä löytyy oma telkkari. Mokomaa tyhmyyslaatikkoa en ole katsellutkaan puoleen vuoteen, jo oli aikakin siirtää aivot takaisin narikkaan!

Onnen pisaroita

Yleensä säätila vastaa hyvin mielialaa, mutta tänään on toisin. Kaatosade hakkaa ikkunaa aggressiivisesti, taivas on likaisen harmaa ja kylmä tuuli ulvoo nurkissa kesäkuun alun kunniaksi.

Ja minä olen onnellinen.

Muuttaessani Göteborgiin uudessa asunnossa oli vastassa nurkkien pölykoirat, kylmä patteri, vuotava ikkuna ja kelmeänlikaiset seinät.

Muuttaessani Tukholmaan vastassa oli iloisesti pulputtava ruotsalaistyttö, joka näytti minulle huoneeni. Ja se huone. Voi hyvät ihmiset. Kliseisesti on pakko sanoa, että tuntuu kuin olisin tullut kotiin.

Sympaattisen siniset pinnatuolit, raskaat kiemuraiset samettiverhot, ikkunanpielistä roikkuvat lasitimantit. Raikkaan valkoinen matto, kauniisti kulunut parketti ja ihanan eripariset huonekalut. Pitsiverhon taakse piilotettu parveke ja hassua kohinaa pitävä vanha patteri. Oma tv laiskoja iltoja varten ja avattava vuodesohva ystävien vuoksi jo valmiina. Itsetuunatut sisustusoksat ja ylellisen pehmeä sänky.

Ensivaikutelma on siis lyhyesti sanottuna helt okej!

Kyllä minä täällä voin kesäni viettää. Nyt on hyvä tunne tästä koko hommasta. Uudesta työstä, uudesta kaupungista. Uudesta minusta.

Jos tuo kaatosade vain loppuisi, niin hakisin kaupasta itselleni pullollisen limsaa ja skoolaisin keskenäni onnistuneelle asuntovalinnalle.

Mitäs sä tänään olet tehnyt?

No, en paljon mitään. Pientä muuttosiivousta, jäähyväisiä ja sellaista.

Koti on siellä, missä ihminenkin on.

Ja kun ihminen lähtee lätkimään, jää jäljelle vain huone...