kun tulet Porii, sut laitetaan pärekorii ja vedetään pitkin Porin torii

...totesi työpaikan tarjoaman kaupunkijunakierroksen kuljettaja melkoisen leveällä murteellaan.

Olen ollut kaksi päivää töissä. Olen jo ollut työpaikan bileissä, Kirjurinluodon keitailla ja eksyksissä. Olen saanut kännykän, kulkukortin, informaatioähkyn, kymmeniä työkavereita sekä naaman täydeltä stressifinnejä. Olen juonut lukemattomia kuppeja kahvia, syönyt pomon piikkiin, törmännyt tuttuihin vieraassa rappukäytävässä ja kirjoittanut yhden lehtiön täyteen toimintaohjeita.

Olen lytistynyt pomon kritiikistä ja kärsinyt alemmuudentunteesta. Olen yrittänyt sisäistää kaiken ja epäonnistunut surkeasti. Olen saanut vertaistukea ja syönyt jäätelön ajattelematta mitään. Olen kaivannut kotiin ja ilahtunut valiopojan näkemisestä työpaikkaruokalassa. Olen yrittänyt olla hyvä.

Tällä hetkellä väsyttää niin yltiömäisen paljon, että koko kesän selvittäminen ilman totaalista burn outia tuntuu utopistiselta. Odotan viikonloppua, juhannusta, heinäkuuta ja syksyä. Melkein jo jouluakin. Tai oikeastaan mitä tahansa aikaa, jolloin saisi nukkua.

Tietysti kaikki johtuu vain uuden työn mukanaan tuomasta jännityksestä ja pingottamisesta. Liikaa uutta infoa liian lyhyessä ajassa.

Ehkä huomenna jaksan töiden jälkeen olla hereilläkin.

Kuinka ei kannata käyttäytyä työhaastattelussa

Työhaastattelussa EI kannata:

- Sanoa koko ajan öööööh
-Vastata niin laveasti, että kysytyn asian sijaan vastaa sekä siihen, että omakeksimiin jatkokysymyksiinsä.
- Juoda liikaa kahvia ja muuttua täriseväksi
- Innostua ylistämään sitä kaupunkia, jossa työpaikka sijaitsee. Se ei rekrytoijien mielestä liene kovinkaan painava syy juuri sinun palkkaamiseesi.
- Jähmettyä paniikissa paikoilleen, juuri silloin kun pitäisi repäistä ja improvisoida nokkelasti
-Alkaa vastata kysymykseen, johon ei oikeasti tiedä vastausta. Siinä näyttää vaan entistä tyhmemmältä.
- Vähätellä itseään
- Puhua ristiin itsensä kanssa

Ei niin, että nämä liittyisivät mitenkään itseeni... Minä en koskaan esim eksyisi matkalla työhaastatteluun tai rikkoisi viime hetkellä sateenvarjoani ja saapuisi haastattelutilanteeseen uitetun kissan näköisenä.

Sanonpahan nyt vaan kuitenkin, että voi paska.

"Onneksi olkoon ja energiaa opintoihin!"

Tänään kävin viemässä kandidaatintutkintohakemuksen (!!) opintovastaavalle. Nolotti jo valmiiksi. Itse tutkielmanhan sain valmiiksi jo kaksi vuotta sitten. Ja sen jälkeen olen....hmmm... no, laiskotellut. Unohtanut koko asian. Kriiseillyt sivuainevalintojen kanssa ja kohdannut yllättäviä vastoinkäymisiä.

Mutta suurimmaksi osaksi tämä vuosikausien perseily johtuu ihan vain omasta saamattomuudestani. En millään jaksanut hakea kokonaismerkintöjä perus- ja aineopinnoista. En myöskään ollenkaan viitsinyt ottaa selville, miten saan vaihtarivuoden opinnot siirrettyä omaan opintorekisteriini. Saatikka että olisin yhtään tajunnut täyttää niitä hakemuspapereita ja laskeskella opintopisteitä.

No, eilen kuitenkin täytin sen hakemuksen. Siihen meni pari tuntia aamupäivästä. Oikein hyvä, että olin kerännyt voimia tätä koitosta varten kahden vuoden ajan.

Tänään vein hakemuksen perille. Olin valmistautunut selittelemään viivytyksiä ja puolustautumaan loppusuoralla olevilla maisteriopinnoilla. Vaan eipä tarvinnut. Aurinkoisesti hymyilevä opintovastaava tarkisti hakemuksen ja totesi, että "Oi, mahtaa susta nyt tuntua hyvältä, tosi hieno suoritus. Onneksi olkoon ja energiaa vielä näihin maisteriopintoihin!"

Niin, totta. Onneksi olkoon, minä. Onhan se nyt ihan kiva saada joku tutkinto. Kaksi viikkoa ja virallisen läpyskän pitäisi tipahtaa postiluukusta lattialle. Iih!

Pomo on vähän väsynyt

Tuntuu kuin silmäluomet olisi sisäpuolelta sivelty pihkalla. Joka kerta silmiä räpäyttäessä on niiden avaaminen aina asteen verran hankalampaa. Krooh.

Fiksumpi ihminen ehkä menisi tässä vaiheessa nukkumaan. Mutta kuten aina pitkän ja jollain erityisellä tavalla stressaavan työpäivän jälkeen minä käyn ylikierroksilla ja säntäilein epämääräisesti huoneesta toiseen. Tiputtelen tavaroita. Luen puolitoista minuuttia kirjaa. Käyn Facebookissa. Luen yhden viestin, mutta en vastaa siihen. Haen kaapista suklaalevyn ja syön siitä yhden palasen. Palaan kirjan pariin. Luovutan puolen sivun jälkeen. Avaan telkkarin. Viikkaan pyykkinarulta kaksi paitaa vaatekaappin ja kyllästyn. Suljen telkkarin.

Ja niin edelleen.

Pitäisiköhän alkaa harrastaa jonkinlaista rauhoittumista? Mitä näitä nyt on, joogaa tai pilatesta tai marjametsissä samoilua. Tätä menoa saan sydärin 37-vuotiaana, enkä silti saa mitään aikaiseksi, kun energia menee päämäärättömään paikallaan pyörimiseen.

En olisi etukäteen arvannut, kuinka älyttömän rankkaa on paiskia töitä lehden toimitussihteerinä. Aloittelevat toimittajat roikkuvat peloissaan kiinni pomon hihassa, eivätkä mielellään tee minkäänlaisia ratkaisuja itse. Juttuideat kaatuvat, dedikset unohdetaan ja toimittajat hipsivät salaa kotiin kertomatta siitä kellekään.

Mutta lehti lähti painoon. Ja minun tekisi mieli lähteä viihteelle. Siis tietenkin sillä edellytyksellä, etten nukahtaisi eteiseen.

Surmanloukku nimeltä Twitter

Olen astunut itselleni hieman liian suuriin saappaisiin. Tai tässä tapauksessa ehkä terveyssandaaleihin taikka villasukkiin. Olen toimitussihteeri.

Tämä jännittävä aluevaltaus vaatii kaikenlaisia uusia taitoja. Lounas on vaihdettava salaa hotkaistuihin Dumleihin ja take away-kahviin. Tussitaulu on valloitettava omille muistiinpanoille ja oma äänenvoimakkuus  naksautettava kymmenisen pykälää ylemmäksi. (Mutta oivoi kuinka paljon narinaa silloin kuuluukaan!)

Lisäksi tietokoneen näytöltä on pystyttävä tarkkailemaan yhtä aikaa noin kymmentä eri välilehteä, samalla kuin kolme aloittelevaa toimittajaa vaatii omalle jutulleen selkeää näkökulmaa nyt heti, koska haastattelu alkaa noin 20 sekunnin päästä.

Mutta mikäs tässä. On oikeastaan aika mukavaa itse pysytellä toimituksessa ja lähettää muut viilettämään pitkin Tamperetta. Ah.

Tosin yksi ikävä puoli tähän pomoasemaan liittyy. Jouduin vihdoin ja viimein hankkimaan itselleni Twitter-tilin. Pitkin hampain keksin itselleni nolon käyttäjänimen ja valitsin ne pakolliset kymmenen tyyppiä seurattavakseni. Pelkkiä lehtiä ja tv-kanavia, kun en äkkiseltään keksinyt yhtäkään mielenkiintoista ihmistä. Paitsi Hugh Laurien, mutta sitä en kehdannut laittaa. Todella hyödyllistä verkostoitumista kertakaikkiaan.

Tiedän kyllä, että kaikki itseään kunnioittavat ja ajan hermolla keikkuvat mediaihmiset ovat olleet Twitterissä jo kuusi vuotta. Ja että heidän mielestään ei ole olemassa elämää ilman Twitteriä, koska Twitterissä kuulee kaikesta ekana ja voi teeskennellä olevansa kaveri kaikkien julkkisten kanssa.

Mutta minä en halua olla siellä ajan hermolla. Haluan olla rauhassa kotona. Ilman muka-nokkelia pikku viestejä tai tekosyvällisiä 140 merkin pohdiskeluja. Kaikein huippu oli se, kun sähköpostiin tipahti liittymisen jälkeen viesti Twitteriltä. Siinä luki näin: "Jos rakennat aikajanan, joka edustaa sinua ja mielenkiintosi kohteita, huomaat kuinka nopeasti Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääsi."

Anteeksi vain, mutta mitä helvettiä?

Miksi haluaisin, että Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääni? Kuinka surullisestä elämästä tässä nyt oikein puhutaan? Hieman alkaa tuntua siltä, että eräs Twitter-tili poistuu bittiavaruuteen heti, kun saan tämän pomokurssin kunnialla suoritettua. Tekstiviestikin on oikeastaan liian moderni keksintö. Lähetettäiskö kaikki taas vaan ihan niitä oikeita kirjeitä toisillemme? Mulla taitaa tuolta laatikon pohjalta vielä löytyä Pocahontas-kirjepaperia vuodelta 1995.

Twitterkiukkuni muuten laantui pois kotimatkalla. Yleensähän näinä kauniina talvi-iltoina saattaa kohdata maagisen sinisen hetken, mutta ilmeisesti Tampereella sinisyys on so last season.

Joten tässä teille uusinta uutta: keltavaaleanpunapurppurainen hetki!

Mulla on vaan niin hyvä maisema.

Kilisee kilisee jäätyneet varpaat

Olen pahoillani, että olen kehittänyt riippuvuussuhteen joululaulusanojen väärinkäyttöön blogiotsikoissani. Luulen kuitenkin taudin olevan melko kausiluonteinen. Parin viikon päästä oireet lienevät kadonneen täysin.

Eilisiltana kyseenalaistin ammatinvalintani taas kerran. Seisoin Stockmannin kulmalla luuytimiä myöden jäässä ja yritin saada selvää, mitä muistiinpanoissani taas oikein lukikaan. Se oli hieman haastavaa, kun vaakasuora räntäsade terrorisoi sekä paperia että silmälasejani. Selkä painui notkolle kannettavan radiolähettimen painosta ja mikrofonia pitelevät sormet kangistuivat punaisiksi jääpaloiksi.

Ja muutenkin tuntui hieman turhalta paarustaa keskustaan asti lukemaan se lyhyt monologini. Kun olisihan siellä toimituksessakin niitä studioita ollut...

Mutta olipahan taas kokemus. Ja suoran lähetyksen aiheenahan oli tietysti maailmanloppu, että sinänsä fiilikseni sopivat aiheeseen täydellisesti.

Meinasi vaan väkisinkin alkaa pikkusen naurattaa, kun näin millainen huippumoderni kalusto Tampereen ainoalla paikallisradiolla oli keskustaan jalkautuville reportereille tarjota.

Tekniikan ihme sekä ahkerat toimittajat räntämyrskyssä.

Ja huom huom. "Muista sitten seistä niin, että lähetyslaukun antenni osoittaa toimitukseen päin. Muuten ääni ei välttämättä kanna tänne saakka."

Ohjelmasta tuli lopulta melkoisen levoton, kun reportterit pakenivat sisälle kauppaan, studiohaastattelija joutui improvisoimaan suurimman osan jutustaan ja juontajat hukkasivat punaisen langan siinä vaiheessa, kun maailmanloppukeskustelu siirtyi vertailemaan delfiinejä ja pandoja.

Jos kiinnostaa, niin mahtiohjelma uusitaan vielä kahdesti, 21.12 ja  31.12. Olettaen tietysti, että maailmanloppu ei tule ennen sitä. Ei se ainakaan tänään tullut, vaikka oli maaginen hetki, 12.12.2012 ja kello oli 12.12.

Ja mitä minä sitten tein tuona historiallisena ajankohtana? Seisoin ruokajonossa ja kauhoin tulista kalkkunakastiketta lautaselleni. Eikä se ruoka ainakaan ollut mitenkään extraherkullista.

Ihan muutaman päivän päästä karistan tämän kylän lumikokkareet jaloistani, ja matkaan kotiin pariksi viikoksi. Olen koettanut tehdä kaikenlaista pientä mukavaa näinä viime päivinä. Ehkä onnistun kehittämään pienen koti-ikävänkin sillä aikaa, kun olen poissa?

Kämppikselle askarrellut synttärilahjapossumagneetit. Itsenäisyyspäivän rakentava kritiikki -noutopöytä. Kotipihalle parkkeerattu iloinen auto. Sekä vähän joulusalaisuuksia.

Tekniikan ihmelapsi

Vissiin vähän hermostuttaa, kun äänitysstudio tunkeutuu uniin asti. Tekniikkaan ja teknologiaan liittyvät kinkkiset haastattelukysymykset parveilevät pääkopassa, mutta kieltäytyvät asettumasta loogisiksi kokonaisuuksiksi. Luultavasti saan kakaistuksi ulos vain "hei ootsä huomannu et aika monet käyttää nykyään paljon kännykkää?" -tyyppisiä journalistisia helmiä.

Onneksi huomenna tähän aikaan koko radioshow on ohitse ja voin keskittyä olennaisempiin asioihin. (Eli mandariinien syömiseen, Teiniäidit-ohjelman kattomiseen Areenasta, neulomiseen, jugurttirusinoihin...kyllähän te nyt tiiätte.)

Tänään iski ensimmäisen kerran tajuntaan se, kuinka suunnattoman pimeää nyt jo taas on. Lähdin yliopistolta kotia kohti hieman ennen kuutta. Ulkona tuiskutti lunta, mutta silti oli lähes säkkipimeää. Tuuli kiskoi pipoa irti korvilta ja sormenpäitä palelsi. Teki mieli jäädä lämpimään S-markettiin hengailemaan hedelmäpelimummojen ja energiajuomateinien kanssa. Brrr. Natustelen ahkerasti D-vitamiinia, mutta epäilen, ettei tähän marrasmasikseen oikein voi auttaa muu kuin loma aurinkoisella paratiisisaarella.

Miksei jotain tapahdu? Haluan elämääni uuden käänteen. Mielellään sellaisen, joka antaisi paljon iloa ja energiaa.

Laatujournalismia jo vuodesta -98

Viikonloppuisin kannattaisi aina matkustaa kotikonnuille. Ainakin seuraavista syistä:

1. Siellä saa hyvää ruokaa.
2. Siellä saa saunoa.
3. Siellä on koiria.
4. Siellä voi tehdä mahtavia tutkimusmatkoja vanhojen kaappiensa syövereihin.

(Niin ja tietty siellä on myös esim. ne omat vanhemmat.)

Yritin epätoivoisesti löytää vanhoja luokkakuviani. Tuntikausien turhan koluamisen jälkeen löysinkin ne oikeastaan sattumalta, kun olin jo siirtynyt etsimään jotain aivan muuta, eli pakkastenkestävää karvahattuani.

Ja siellähän ne kaikki olivat sulassa sovussa hattuhyllyllä, pahvilaatikkoon piilotettuna. Sekä mahtava myssy että kadonneet koulukuvat. Mutta niiden alta paljastui jotain vielä paljon parempaa. Nimittäin todiste siitä, että tämä nykyinen hommani on vissiin juurikin se oma kutsumusammattini.

Löysin kasan yhteenniitattua paperia. Paperit tuoksuivat liimalle ja musteelle, ja ne alkoivat jo uhkaavasti hapertua, kun kurotin nipun käteeni ja tarkastelin sitä uteliaana. Lehtileikkeet repsottivat ja kynän jälki oli paikoittain jo lähes kadonnut. Mutta mitäs siitä. Mieleen tulvahti kuitenkin muistoja niiltä ajoilta, kun istuin kummisetäni ja -tätini pöydän ääressä ja saksin Turun Sanomia silpuksi. Minä halusin tehdä oman sanomalehden.

Niitä palavan innon vallassa tehtailtuja uutisia lukiessa heräsi kuitenkin mieleeni kysymys siitä, että onkohan allekirjoittaneella ollut 90-luvun  lopulla kaikki ihan kotona?

Huom. Tässä on siis kyseessä KATASTROOFFI UUTINEN. Jota tähdittää mm. Riitta Uosukainen.

Myös mainostoimistohommat kiinnostivat. Osta sinäkin Piispan Pumppu!

Kulttuuria: Musalikat tulevat Suomeen! Ja lisäksi huumorin kukka kukoisti selvästi Nikon kohdalla.

Herkät yritykset vaarantavat veroministerien pohjaveden? Siis että...mitä?

Enää ei taida tästä nupista irrota yhtä luovia juttuaiheita. Sääli. Terkut vaan sinne menneisyyteen itselleni, että kiitos näista nauruista. Piristi viikonloppua huomattavasti.