(Väli)vuosi 2015

Sinne meni taas yksi vuosi.

Vuoden vaihtuessa hihkuin jokirannassa sammunut tähtisädetikku kädessä ja hörpin taskulämmintä skumppaa. Tuuli niin pirusti, että kaupungin ilotulitukset ajautuivat jonnekin Kakolan taakse. Mahtipontinen valoshow jäi välistä.

Nyt voisi taas rakentaa massiivisen pilvilinnan vuotta 2016 varten. Kasata suhteettomia odotuksia ja sitten tuntea epäonnistuneensa, kun vuosi kuluukin lähinnä töissä ja sohvalla.

Mutta kyllä minä silti odotan. Salaa. Että josko tämä olisi se vuosi, kun Valiopoika valmistuu ja olemme vihdoinkin molemmat samalla viivalla työelämässä. Rahaa tulisi ovista ja ikkunoista ja voisimme syödä ulkona ja shoppailla ja käydä teattereissa ja keikoilla ja konserteissa ja missä vaan.

Josko meillä olisi oikea kesäloma ja pääsisimme ensimmäistä kertaa yhdessä reissuun. Josko työpaikalla asiat loksahtaisivat kohdalleen. Josko löytäisin sen ihan oman harrastuksen, joka veisi mennessää parina ilta viikossa ja antaisi ihan uutta energiaa. Tai jos kaikki vaan loksahtaisi kohdilleen ja saisimme ostettua sen ihan oman asuntomme ja voisimme leikkiä kotia kaikki illat. 

Olen yliopiston loputtua odotellut, että koska se elämä nyt oikein alkaa! Ehkä tänä vuonna! Tai no viimeistään ensi vuonna! Tai ainakin ihan pian sen jälkeen!

Vuosi 2014 oli asioiden loppuun saattamisen vuosi. Hengittelyä ja itsensä kasaamista vaihtarivuoden ja gradun ja työelämään astumisen jälkeen.

Vuosi 2015 taas oli puhtaasi pelkkä välivuosi. En muista tehneeni mitään kovin tähdellistä. Kävin töissä maanantaista perjantaihin. Ensimmäistä kertaa tammikuun alusta joulukuun loppuun. Kai sekin sitten on jonkinlainen saavutus.

Toki sinne arkisen raadannan väliin mahtui myös hienoja hetkiä. Pieniä ja suuria.

Tammikuussa

Kriiseilin valmistumisestani ja keskeneräisyydestäni. Kaipasin takaisin kouluun ja yritin ottaa etäisyyttä työminästäni. Työt tuntuivat raskailta ja kuukausitolkulla jatkuva perehdyttäminen, uuden opettelu ja valtavan tietomäärän sisäistäminen alkoivat riittää. Töitä oli takana vajaat puoli vuotta ja tunsin edelleen olevani kaikesta pihalla kuin käkikello.

Oman haasteensa toi myös se, että tammikuussa alkoi viisi kuukautta kestävä osa-aikainen kaukosuhde. Valiopoika pakkasi kimpunsa ja kampsunsa ja vietti kolme päivää viikosta Lahdessa. 

Helmikuussa

Taisi olla kylmä. Töissä oli ihmissuhdekriisejä ja vajaamiehitystä. En muista koko kuukaudesta yhtään mitään. Sisko paisui kasvavan vatsansa kanssa käsittämättömiin mittoihin ja mieltä painoi huoli siitä, miten he kolme jaksaisivat raskauden loppuun saakka.

Ystävänpäivänä vein Valiopojan teatteriin ja sain vastalahjaksi kirjan "Vaimotesti". Ei kuulemma silti ollut kosinta.

Maaliskuussa

Pääsin töiden merkeissä osallistumaan muutamalle ammattikorkeakoulun luennolle. Se sai aikaan sen, että velloin taas jonkinlaisen ammatti-identiteettikriisin kourissa ja kaipasin "helppoja ja leppoisia" yliopistoaikoja. Vaikka samaan aikaan en missään nimessä halunnut vaihtaa siistiä sisätyötäni tenttipaniikkiin ja gradutuskaan ja epätoivoiseen työnhakuun.

Maaliskuussa järjestimme myös yllätysvauvajuhlat siskolleni. Se oli ihana päivä!

Huhtikuussa

Pureskelin kynteni jännityksestä olemattomiin. Odotus palkittiin, kun huhtikuun toisella viikolla Pilli ja Pulla saapuivat turvallisesti maailmaan. Muutuin tädiksi.

Ja muutamaa päivää myöhemmin täytin itse vuosia. Synttärini olivat hieman masentavat, sillä Valiopoika oli Lahdessa ja itse vietin synttärit töissä. Illalla taisin juhlia juomalla tölkillisen limsaa. Huh huh.
 
Toukokuussa

Allekirjoitin toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen. En oikein vieläkään tahdo uskoa, että hallussani todella on sellainen paperi. Mikä käsittämätön turvallisuuden ja huojennuksen tunne. Nyt minulla oli käsissäni kaikki mahdollisuudet alkaa suunnitella elämääni hieman pitkäjänteisemmin - jos vaan tietäisin, mitä haluan.

Valiopoika muutti takaisin kotiin ja arki palasi uomiinsa. 

Kesäkuussa

Oli aivan todella kylmä. Kesä ei alkanut lainkaan. Pilli ja Pulla saivat kasteessa nimensä. Kävimme rippijuhlissa. Sisko täytti pyöreitä vuosia. Lähdin juhannuksen viettoon kumisaappaissa ja sadetakissa, mutta sainkin yllättäen nauttia auringosta ja mansikoista kesäisessä saaristossa.

Lähdimme myös pieneen reissuun Valiopojan perheen kanssa. Vuokramökissä sattuneen vesivahingon vuoksi pääsimme muutamaksi päiväksi huvilaan leikkimään kartanonherroja- ja rouvia. 

Heinäkuussa

Odotin lomaa. Odotin lomaa niin paljon, etten muista koko muusta kuusta yhtään mitään. Osa työkavereista ehti jo palata omalta kesälomaltaan naama mutrussa, sillä lämpötila oli pysytellyt noin kymmenessä asteessa koko alkukesän.

Ja sitten. Heinäkuun viimeisellä viikolla se alkoi. Minun elämäni ensimmäinen oikea kesäloma.

Elokuussa

Alkoi vihdoin kesä. Elohopea kipusi kahteenkymmeneenviiteen. Ostin olkihatun ja aurinkorasvaa. Kävin merenrannalla ja maauimalassa. Ostin kaikki lounaani torilta. Pyöräilin hiukset hulmuten paikasta toiseen. Ajelin huvikseni Förillä edestakaisin. Join jokirannassa lukemattomat lattet ja hain kirjastosta joka viikko uutta luettavaa. Kokeilin sup-lautailua ja innostuin geokätköilystä. Makasin Valiopojan kanssa viltillä Turun jokaisessa puistossa. Saimme vieraita ja kävimme kylässä. Olin aivan täydellisen rentoutunut.

Elokuu oli myös rakkauden kuukausi, sillä tanssahtelin kaksissa häissä ja juhlin Valiopojan kanssa kaksivuotiasta parisuhdettamme. Otimme bussin Raumalle ja ihastelimme pitsihuviloita. Viimeisellä lomaviikolla teimme vielä kotimaanmatkan Kuopioon sukulaisia tapaamaan. 

Syyskuussa

Aloitin tanssitunnit kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaivoin kutimet esiin ja fiilistelin viimeisiä lämpimiä iltoja.

Lokakuussa

Vanha tuttu kaamos iski vasten kasvojani. Maanantait muuttuivat taas raskaiksi. Voima katosi jäsenistä, asioita oli vaikea saada tehdyksi.

Marraskuussa

Sama virsi jatkui. Ostin kirkasvalolampun ja jättipurkin d-vitamiinia. Töissä oli kuitenkin kivoja, uudenlaisia työtehtäviä. Keräsin mainetta ja kunniaa ja olin tyytyväinen. Pari isompaa rutistusta saatiin kasaan ja työtaakka keveni huomattavasti.

Piristystä marraskuuhun toivat parit pikkujoulut ja erityisesti marttakerhon matka Tallinnaan. 

Joulukuussa

Elämä alkoi jälleen piristyä. Iltapäivisin paistoi ehkä jopa aurinko. Pakkanen alkoi tulla mukaan kuvioihin. Ostin ensimmäisen oman joulukuuseni ja paistoin pikkujoulukinkun. Vietin jouluaaton Valiopojan perheen parissa.

Ja må jag leva

Tänä aamuna heräsin hälytysajoneuvon ujellukseen. Siniset hälytysvalot saivat koko makuuhuoneen vilkkumaan limudiskon lailla. "Oikein hyvää syntymäpäivää", toivottelin itselleni. Ja muutamaa sekunttia myöhemmin kännykkään kilahtikin päivän ensimmäinen onnitteluviesti.

Viimeksi heräsin yksin syntymäpäiväni aamuna kolme vuotta sitten. Silloin avasin silmäni göteborgilaisessa yksiössä. Ja sen jälkeen suljin silmäni visusti uudelleen ja nukuin iltapäivään, sillä olin edellisen illan tequilabileiden jälkeen edelleen kännissä kuin käki ja lattiani lainehti sitruunanviipaleista.

Tequilan ja tämänaamuisen ambulassin väliin mahtuvat vuosi 2013, jolloin heräsin aamupalalle kivan kämppiksen kanssa sekä vuosi 2014, jolloin heräsin Valiopojan pamputtaessa minua ilmapallolla päähän.

Jotenkin tämä aamu tuntui viime vuosiin verrattuna aika yksinäiseltä. Ei tequilaa, ei kämppiksiä, ei maanisia poikaystäviä. Ei aamupalaa, ei lahjoja, ei onnitteluhalausta. Söin rahkaa ja raahustin töihin. Istuin palaverissa, jossa heiteltiin sellaisia sanoja kuin strategiakumppanuus, roadmapsuunnittelu, konseptiajattelu ja brändimielikuva. Join hyökkäävän makuista kahvia, kiristelin hieman hampaita ja innostuin palkkapäivästä. Tein haastattelun, soittelin pitkin Turkua, tappelin InDesignin kanssa.

Ja ajattelin, miten käsittämättömän paljon asioita yhteen muoteen oikein voi mahtua. Miksi sillä ei ole mitään rajaa? Meneekö elämä todella aina näin vauhdilla eteenpäin? Loppuvatko muutokset koskaan?

Viime vuonna tähän aikaan elin yksiössä, kirjoittelin gradua, opiskelin satunnaisesti, nukuin aina liian pitkään, tein viikonloppuisin hanttihommia ja hengailin huolettomasti Valiopojan kanssa. Ystävät asuivat lähellä, tulevaisuus oli avoinna, rahat aina lopussa ja lounas ravintolassa tuntui lähes sietämättömältä ylellisyydeltä.

Sen jälkeen olen ehtinyt vaihtaa asuntoa kahdesti, viettää ensimmäistä vuosipäivää Valiopojan kanssa, valmistua maisteriksi, etsiä vimmatusti töitä, saada työpaikan, asettua tukevasti uraputken alkupäähän, muuttua tädiksi, menettää opiskelijakortin, hylätä kaavailemani ammatin, saada palkankorotuksen, saavuttaa ensimmäisen asuntosäästötavoitteeni ja ryhtyä kaukosuhteeseen.

Ja tässä sitä nyt ollaan.

Jos olisin parikymppisenä tiennyt, että 27-vuotiaana minulla ei edelleenkään ole sormusta nimettömässä, lasta, ensiasuntoa, autoa, koiraa, vakituista työpaikkaa saatikka legendaarista maailmanympärysmatkaa, henkistä tasapainoa tai selkeää kuvaa siitä, mihin elämäni on menossa, olisin luultavasti saanut hyperventilaatiokohtauksen, lopettanut yliopiston, vaihtanut miestä ja muuttanut pysyvästi Ruotsiin.

Mutta nyt sitten... Niin. Mikäs tässä. Ehkä välillä seitinohut ahdistus nostaa päätään, kun ihmiset ympärillä nostavat milloin mitäkin lainaa, pistävät parisuhteet uusiksi, hankkivat vauvoja ja koiria ja tuntuvat ottavat mielettömiäkin riskejä vailla epäröintiä.

Samaan aikaan kun itse syön kaukosuhteiltoina iltapalaksi tonnikalaa suoraan purkista, pelaan kännykällä candy crushia ja katson Netflixistä kolme tuntia Gilmoren tyttöjä juuri silloin, kun pitäisi mennä nukkumaan.

Kai sitä jokainen joskus ottaa ne isommatkin askeleet elämässä eteenpäin. Vaan mistä sitä tietää, koska on oikea aika?

Haluan nyt lähettää lämpimiä terveisiä seuraavan huhtikuun puoliväliin. Oi sinä 28-vuotias ikinuori, jospa vaan tietäisin nyt kaiken sen, minkä sinä seuraavien 12 kuukauden aikana tulet kantapään kautta oppimaan. Onnea matkaan! 

Moikka menneisyys!

Leikin olevani pienen pieni veturi aamulla kerran. Pihisen, puhisen ja yskin niin pontevasti, että VR:n miehet ovat jo alkaneet suunnitella minulle aikataulumuutoksia.

Mutta aina kun hetkeksi maltan luopua nenäliinojen, kurkkupastillien ja hunajateen pyhästä kolminaisuudesta, koetan käydä läpi kaappeja ja laatikoita muuttoa varten. Tänään otin urakaksi viiden yliopistovuoden ajalta kertyneet luentomuistiinpanot.

Ja voin kertoa, että niitä oli useampi kilo.

Tämän verran paprua tuli tiensä päähän. Seuraava osoite: paperinkeräyslaatikko.

Luentopaperien poisheittäminen kirpaisee yllättävän paljon. Joskus niitä muistiinpanoja on kirjoittanut ihan tosissaan. Opiskellut ne ulkoa ennen tenttiä ja tallettanut huolella kansioon. Ei kai niitä nyt voi vaan heittää menemään? Ihan kuin tyhjentäisi aivonsa.

Mutta jos realistisia ollaan, niin tuskinpa tulen enää koskaan syventymään "Journalismin lajit" -kurssin luentomateriaaleihin. Minä tiedän, mitä journalismin lajit ovat. Olen itse kokeillut niistä useita. Joten kiitos ja hei, te kaikki turhat paperit!

Pienen myönnytyksen itselleni tein. Säästin muutaman yleishyödyllisen monisteen, pari omaa esseetä. Ja sitten myös sen ihka ensimmäisen luennon muistiinpanot.

Johdatus tiedotusoppiin! Voi nyyh! Katsokaa, miten hienon otsikonkin olen jaksanut väkertää! (Ja ilahduttava lause heti ekassa kappaleessa: Viestintä ei ole KAIKKI.)

Tosin tuo ensimmäisen luennon hikipinkous ei ole kantanut kovinkaan pitkälle. Jo seuraavalla viikolla oli muistiinpanojen reunoihin alkanut ilmestyä omituisia töherryksiä ja kiemuroita. Kaikkein oudoin oli tuo alla näkyvä Faller ner på knä!

Mitä? Miksi? Minkä takia olen halunnut vaipua polvilleni? Suunnitelinko kosintaa, olinko uupunut, pitikö kengännauhat solmia? Ja ennen kaikkea miksi olen pitänyt tarpeellisena ilmoittaa nämä aikomukset ruotsiksi luentopaperin reunalla?

Liian paljon aikaa?

Tutkimattomia ovat minun tieni.

Virvon varvon. Toiveajatuksissani.

Palmusunnuntai. Kello 10.52. Lapsuudessani juuri nämä hetket olivat yksiä parhaista.

Virpomispäivänä herättiin aikaisin. Hieman samalla lailla kuin jouluaattona ja syntymäpäivänä. Kiemurreltiin sängyssä ja touhotettiin menemään ilman järjen hiventä.

Näihin lisättiin karkkipapereita, kreppipaprua, höyheniä, piippurasseja ja lahjanarukiemuroita. Muistaakseni.

Virpomispäivänä vanhemmat etsivät jostain kaapin perukoilta naamiaisvaatepahvilaatikon. Sitä tongittiin älyttömän suurella innolla, kun ottaa huomioon, että laatikon sisältö oli tismalleen sama kuin kaikkina aikaisempinakin vuosina.

Laatikosta valittiin pitkä, riemunkirjava hame. Joku paksu ja pörröinen villapaita. Hassunhauska essu. Ja tietysti mahdollisimman pöljän näköinen huivi päähän solmittavaksi. Äiti sipaisi huulipunaa nenänpäähän (siis meidän neniimme. Ei omaansa, muistaakseni.) ja piirsi kajalkynällä pisamia poskille. Sitten vielä kumpparit jalkaa, punottu puukori käteen ja erittäin taiteellisesti koristellut virpomisvitsat kainaloon.

Virpomaan sai lähteä kello kymmeneltä. Kai. Vai oliko se vasta puoli yhdeltätoista? Joka tapauksessa aivan liian myöhään. Muistan vahdanneeni ikkunasta naapuruston parhaita virpomisapajia ja ahdistuneeni, mikäli naapuritalon kakarat saivat luvan lähteä kierrokselleen ennen minua. Nyt ne saavat kaikki parhaimmat herkut! Kindermunat ja virvonvarvon-patukat! Minulle jää ehkä vain pahoja kurkkupastilleja, tai mikä pahinta, omenoita.

Pääsiäistunnelmaa helposti ja halvalla.

Virpominen oli jännittävää. Ainakin kaikissa vieraissa taloissa. Vähän kinasteltiin siitä, kuka joutui pimpottamaan ovikelloa ja kysymään, että "saaks täällä virpoa?"

Melkein aina sai. Siinä sitten sopotettiin nopeasti yhteen ääneen että virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle. Oikeastaan melko ytimekäs sanoma tuossa lorussa. Kaikkea hyvää tulevalle vuodelle.

Koulussa yritettiin ujuttaa aivoihimme toisenlaista lorua. Se oli pitkä ja tylsä. Mutta jotain pääsiäisorientuneisuudestani kertonee se, että muistan senkin lorun yhä edelleen, lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Vaikka en sitä ikinä edes käyttänyt. Kuunnelkaa nyt, miten typerä se oli:

Virvon varvon, vitsallani,
pienoisella palmullani.
Nuoret virvon nuorehiksi,
vanhat ylen viisahiksi.
Siis ripsis ropsis vaan,
palkaksi mä varmasti
kauniin munan saan.

Muistan, että erityisesti tuo palmukohta epäilytti minua jo ala-asteella. Ja mitä järkeä on virpoa nuoret nuoriksi? Ja mikä helvetin ripsis ropsis? Aivan älytöntä.

No, oli miten oli. Virpominen oli mahtavaa. Reissun jälkeen oli yleensä kylmä. Sekin jotenkin kuului asiaan. Sormet kohmeessa oli mukava istahtaa alas, kumota korin sisältö lattialle ja ihmetellä, kuinka suunnattoman monta suklaamunaa, lakupatukkaa, pääsiäiskonvehtia ja viiden markan kolikkoa sitä olikaan saanut itselleen ihan tuosta vaan.

Nyt kun asun alaoveltaan visusti lukitussa keskustakerrostalossa, virpojat tuskin tulevat pimpottelemaan ovikelloani. Se on niin sääli. Täällä olisi Rölli-suklaamunia ja pupuneidin hedelmärakeita. Ja minä. Joka ilahtuisin kömpelösti koristellut oksanräähkästä aivan liian paljon.

Mutta saa sitä asiaankuuluvaa keväistä tunnelmaa luotua ympärilleen vielä näin tylsänä aikuisenakin. Voi nimittäin järjestää pääsiäispileet. Ystävät, suklaaherkut, höyhenet ja pirskahtelevat kuplajuovat sopivat yhteen kuin koivunoksa Aaltomaljakkoon. Eli siis hyvin.

Kiinnittäkää erityishuomiota etikettiin, jossa lukee BITTER. Ei sopinut illan teemaan se. Onneksi.

Kiitos kaikesta

Pienenä tyttönä minusta oli ihana mennä mummolaan.

Automatkalla painoin nenän kiinni ikkunaan ja tähysin silmä tarkkana ohi vilistävää maisemaa. Minulla oli siskojen kanssa kilpailu siitä, kuka ensimmäisenä näkisi mummolan keltaisen seinän vilkkuvan puiden välistä. Aika usein hävisin sen kilpailun

Kun auto kaartoi mummolan pihalle, aukeni rintamamiestalon ulko-ovi sillä siunaamalla sekunnilla. Mummo astui rappusille, kuivasi kätensä esiliinaan ja huusi tervehdyksiä jo ennen kuin ehdimme autosta ulos. Usein tervehdysten sisältö kuului että ”voi, voi, miten te nyt vasta tulette!” 

(Ja ei, sillä ei ollut mitään merkitystä, kuinka aikaisin aamulla karautimme pihamaalle. Aina mummo oli jo ehtinyt meitä ikävöidä ja odottaa.)

Mummolassa piti aina juosta kilpaa peräkammariin. Siellä oli maailman mahtavin huonekalu, pyörivä nahkainen nojatuoli. Jos potki jalalla seinästä vauhtia, tuoli kieppui ympäri niin hurjaa vauhtia, että mahanpohjassa huimasi. Oikeastaan seinää ei olisi saanut potkia, koska siitä saattoi jäädä rumia jälkiä. Aina minä silti potkin hieman, salaa. Eikä mummo koskaan suuttunut

Pienenä tyttönä minusta oli hauska leikkiä mummolassa.  Siellä saattoi rakentaa mummon papiljoteista ja hiusneuloista lehmiä. Tai pelata muistipeliä, jonka mummo oli tehnyt leikkaamalla vanhoja postikortteja kahtia. Joskus pappa soitti huuliharpullaan pieniä sävelmiä ja me taputimme tahtia vieressä.

Pienenä tyttönä muistan mummolan usein olleen täynnä vieraita. Mummo ei suurta vierasjoukkoa hätkähtänyt, vaan kattoi pöydän täyteen itse tehtyjä herkkuja. Karjalanpaisti komeili keskellä pöytää ja piirakoita leivottiin kokonainen vuori. Nirsona lapsena minä nyrpistin nenääni liian pehmeälle lihalle ja mökötin nurkassa. Äidin ja isän mielestä minun piti syödä sitä, mitä oli tarjolla. Mummo ei kuitenkaan kuunnellut heitä, vaan keitti lautasellisen makaronia ja heitti annoksen keskelle voisilmän. Itse hän ei malttanut istua alas ollenkaan. Ehkä kaikki aika meni siihen, että hän vispasi minulle välipalaksi raakaa kakkutaikinaa.

Mummon keittiön kaapissa oli metallinen purkki, joka jotenkin mystisesti oli aina täynnä karkkia. Samalla salaperäisellä tavalla myös pakastimesta löytyi loputon varasto Ville Vallaton – jäätelöpuikkoja. Coca-Colaakin mummo välillä hankki meidän lapsenlapsien iloksi, vaikka juoman nimi pistikin hänen kielensä solmuun. Kellarista haettiin milloin koka-kokaa, milloin kola-kolaa. Ehkä sen takia useimmiten juomana olikin Jaffaa.

Pienenä tyttönä pelkäsin mummon pihalla parveilevia isoja muurahaisia. Katsoin silmät pyöreinä, kuinka mummo antoi niiden kiipeillä pitkin nilkkojaan, ei tainnut ötököitä edes huomata. Mikä sankari!  Välillä mummo lastasi minut ja siskoni vanhoihin maitokärryihin ja työnteli meitä pitkin Vaskijärven hiekkateitä. Silloin eivät muurahaiset pysyneet perässä.

Pienenä tyttönä sain nukkua mummolan vintillä. Siellä lakanat tuoksuivat hyvältä ja olivat ihanasti kaikki eri paria. Siskojen kanssa tapeltiin siitä, kuka saisi sen kaikkein kauneimman kukkapeiton. Iltaisin minua saattoi itkettää, kun omassa peitossa oli vain rumia kukkia ja äitikin kaukana poissa. Silloin mummo silitti selkääni ja lauloi paimenpojasta ja tupakkarullista. Nuotin vierestähän se meni, mutta minä vaivuin pikkuhiljaa uneen. Ja aina kun aamulla heräsin, oli mummo jo keittiössä ottamassa tuoreita sämpylöitä ulos uunista.

Mummo nosti minut keittiöjakkaralle istumaan, antoi kuuman sämpylän käteeni ja palasi askariensa pariin. Välillä hän mutisi hiljaa itsekseen ja minua nauratti.

Nyt minä en ole enää mikään pieni tyttö. Vaan eipä ole enää mummoakaan.

Mutta  nämä muistot minulla ainakin on.

Oi stressi, voisitko jo lähteä muualle?

Ääääääh. Tylsää ja ahdistavaa. Tehtäviä asioita on liikaa, eikä minulla jostain syystä ole vieläkään henkilökohtaista sihteeriä, joka voisi hoitaa aikatauluttamisen ja tapaamisten sopimisen ja kahvinkeiton minun puolestani. Käsittämätöntä.

Mieluiten kutoisin tänään vaan villasukkaa koko päivän. Kuuntelisin ehkä The Crashia ja muistelisin huoletonta nuoruutta. Keittäisin överikaakaota, jossa lilluisi vaahtokarkkeja, ja haaveilisin rätisevästä takkatulesta ja sylissä nukkuvasta koiranpennusta. Ehkä voisin iltasella vetäistä keltaiset kumisaappaat jalkaan ja läiskytellä askeleeni kohti kahvila Valoa ja turista ystävien kanssa tuntikausia.

Mutta ei.

Tässä lohduttaa vähän kuitenkin se, että aika kuluu niin nopeasti ja suunnilleen silmänräpäyksen päästä tämä viikko on pelkkää historian havinaa.

Siitä todistuksena tämä lappunen, johon myöskin törmäsin kotikonnuilla käydessäni:

Mielukuvamme kielimatkasta Englannissa. Kiitos vaan taiteilijaystävälleni tästä näkemyksestä.

Tämän lappusen takana käytiin kiivasta sananvaihtoa siitä, milloin olisi kaikkein sopivin aika lähteä kolmen viikon jännitävälle kielimatkalla Englantiin. Eräs argumentti oli, että ei me voida mennä sinne vasta vuonna 2005!! Siihen on niin kauan aikaa etten pysty käsittään!!

Voi sentään. Nytpä sitä vasta tunteekin itsensä vanhaksi. 

Vanhuus ei tule yksin (vaan pendeltågilla)

Koskaan en ole tuntenut itseäni yhtä vanhaksi kuin tänään iltapäivällä kello 17. Paikallista aikaa tietenkin.

Silloin tapasin ystäviä menneisyydestä. Vietin villissä nuoruudessani vuoden 2007-2008 Skoonessa ihailemassa pannukakkumaisia maisemia ja paiskin hommia kahden hurmaavan nuoren svenssonin au-pairina.

Neiti numero yksi oli silloin juuri täyttänyt seitsemän vuotta. Hän aloitti sinä syksynä ekaluokan. Minä olin mukana valitsemassa ensimmäista koulureppua (tummanpinkki kangas, kuvassa hieman hutsahtavasti poseeraava Bratz-hahmo), pakkaamassa eväsrasiaan viinirypäleitä pitkien iltapäivätuntien piristykseksi ja sitomassa vyötärölle karatepuvun vyötä, kun paksu kangas lipsui pienten sormien lomasta lattialle.

Minä autoin saamaan vikuroivat aakkoset järjestykseen, letitin pitkät paksut hiukset kauniille letille ja kuuntelin jännittyneellä äänellä kuiskailtuja kertomuksia ihanasta luokkakaveri Gustavista. Minä askartelin ystävyysnauhoja, leivoin pikkuleipiä ja silitin turhautuneesta itkusta nytkähtelevää selkää, kun luokan tytöt olivat koulussa olleet ilkeitä.

Neiti numero kaksi oli silloin uhmakas kolmevuotias. Ensimmäisenä yhteisenä päivänämme hän heittäytyi lattialle kiemurtelemaan ja kiljui yhtä soittoa neljänkymmenen minuutin ajan. Seuraavana päivänä hän hymyili harvahampaista maitohammashymyään ja kietoi epämääräisen tahmeat kätensä kaulani ympärille. Minä olin mukana, kun hän ylpeyttä uhkuen oppi tunnistamaan kirjaimia ja piirtelemään haparoivia ihmishahmoja paperille. Minä nostin joka aamu pienen tuhisevan tyttömytyn ylös sängystään ja puin hänelle vaatteet. Minä silittelin silkinhienoja hiussuortuvia ja kuuntelin tyynesti hysteerisiä itkukohtauksia. Minä luin kymmenen kertaa päivässä saman Mollys brandbil-kuvakirjan ja liikutuin suunnattomasti, kun iltasatua lukiessa pieni ääni yhtäkkiä sanoi että jag älskar dig. 

Aikoinaan tuntui todella pahalta lähteä takaisin Suomeen. Kun pienempi tarttui itkien kiinni nilkkaan ja huusi että jag lovar att vara snäll, bara du inte lämnar mig, niin matkalaukku muuttui tonnien painoiseksi ja kyyneleet kihosivat omiinkin silmiini. Mutta pakko mikä pakko.

Joten ymmärrätte varmaan, että tänään jännitti. Polvet täristen astelin ulos työpaikalta, ja etsin katseellani tuttuja kasvoja pihamaalta. Perheen vanhemmat tunnistin heti, mutta keitä olivatkaan ne heidän vieressään seisovat nuoret tytöt?

Itseni pituinen 12-vuotias esiteini katsoi ujosti muualle ja tuoksui halatessa henkkamaukan halvalta kukkaistuoksulta. Pippurisilmäinen 9-vuotias katsoi minua tarkasti ja ilmoitti sitten että "en mä tunnistakaan sua enää".

Mitäs sanottavaa siihen sitten enää olisikaan. Hämmentyneenä suuntasin ravintolaan entisen varaperheeni kanssa ja koetin saada ajatuksia selvenemään.

Lapset vaikuttivat isoilta ja vierailta. Kohteliailta. Tuntui hassulta ajatella, kuinka monta kertaa olin niistänyt heidän nenänsä, kuunnellut heidän murheensa, ratkaissut heidän riitansa, pessyt heidän hiuksensa ja etsinyt laastarit heidän haavoihinsa. Ja siinä me nyt istuimme ravintolapöydässä ja kyselimme toisiltamme että no mitä sulle kuuluu. Olin epämääräisellä tavalla pettynyt.

Pikkuhiljaa aloin tunnistaa vanhoja tuttuja asioita. Neiti numero kaksi nauroi edelleen yhtä tarttuvasti ja söi yhtä epäsiististi. Neiti numero yksi nyhjäisi pikkusiskoaan hihasta ja kuiskasi sen jälkeen jotain hänen korvaansa tavalla, jonka muistin nähneeni ennenkin satoja kertoja. Numero kakkosen päällä oli sama paita, jonka muistan pujottaneeni ykkösen päälle koulukuvausta varten. Ykkösen silmät olivat aivan yhtä ystävälliset kuin ennenkin, ja nenänpäällä keikkuivat tutut pisamat.

Ja juuri kun olin lähdössä, niin kakkonen ryntäsi viereeni ja halasi yhtä tarmokkaasti, kuin neljä vuotta sitten. Silitin niitä samoja silkinhienoja hiuksia ja halasin takaisin.

Olenko itse kutistunut vai ovatko lapset kasvaneet?

Nyt kun katselen epätarkkaa, kännykällä kiireessä napattua kuvaa, tunnen olevani tyytyväinen. Kyllä minä nämä tytöt tunnen edelleenkin. Ja tutustuisin heihin mielelläni vielä paremmin.

(Ja toinen ajatus onkin sitten se, että miten nuo lapset ovat ikinä voineet olla niin pieniä, että heilautin toisen reppuselkään, nappasin toisen kainaloon ja kävelin koko matkan heidän päiväkotiinsa?)