Blogi ilman sisältöä

Kun aloitin tämän blogin, sillä oli idea. Olin lähdössä vaihtoon. Halusin kätevästi kuitata kuulumiseni suuremmalle joukolle ystäviä, tuttavia ja perheenjäseniä. Kirjoittamalla muutaman hassun rivin ja painamalle julkaise-nappulaa hatarat ajatelmani ja hajattelmani pläjähtivät yhdelle jos toisellekin ruudulle Itämeren toisella puolen.

Silloin niitä kuulumisia riittikin. Uusi ystäviä, uusi paikkoja, uusia haasteita. Retkiä ja matkoja. Kulttuurieroja, koti-ikävää ja kaukosuhdetta. Opiskelua ja elämänkoulua. Kirjoittaminen oli kivaa!

Mutta nyt sitten.... hmmm.

Elämässäni ei oikeastaan ole pitkään aikaan tapahtunut mitään sellaista, josta haluaisin päästä purkamaan tänne näin. Tämä blogi ei käsittele sisustusta, matkailua, muotia, käsitöitä, ruuanlaittoa, häitä, kotiäiteyttä tai valokuvausta. Täältä ei saa lifestyle-vinkkejä tai ohjeita kaikin puolin parempaan elämään. Täällä eivät räjähtele messevät mielipidekirjoitukset tai provokatiiviset kommenttiketjut. Herää kysymys, että miksi ihmeessä tämä blogi oikein on edes olemassa.

Pitäisikö keksiä joku projekti? Toki voisin vaihtaa blogin nimeksi vaikka että Elämää kivitalossa ja alkaa kirjoittaa äklöttävän ajan hermolla olevaa tekosyvällistä tekstiä täältä narisevien lankkulattioideni keskeltä. Voisin joka aamu käydä Cafe Artissa kuvaamassa lattekupilliseni (juovatko siistis tyypit lattea? Ei varmaan. Pakuriteetä? Raakamaitoa? Mimosaa?) ja kuvailla sitten jokirannan pittoreskisti ränsistyneitä puistonpenkkejä, mutta jotenkin sekin tuntuu nyt vähän kaukaa haetulta.

Mutta kun ei tässä elämässä nyt tapahdu mitään. Tänä aamuna olen noussut ylös, paahtanut pari viipaletta ruisleipää ja juonut lasin maitoa. Olen sopinut aikatauluja pyykkikoneenostajan kanssa. Olen tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen ja laittanut pyykit pyörimään. Olen kastellut basilikan. Olen tiskannut eväsrasioita ja palautusjuomapulloja. Olen saanut kesän työvuorolistan ja suunnitellut viikonloppumenoja. Olen kirjoittanut sähköpostin ruotsalaisperheelleni, sopinut facebookissa kahvitapaamisesta ja whatsappannut Valiopojan kanssa. En ymmärrä, miten tällaiset puuhat saisi muutettua bloginkestävään muotoon. Miksi kukaan haluaisi lukea toisen ihmisen tylsääkin tylsemmistä arkipuuhista?
(Toinen pohdinnan arvoinen asia on luonnollisesti se, että miksi itse jaksa niistä kirjoittaa juuri tälläkin hetkellä. Tuntemattomia ovat minun tieni.)

Seuraavaksi ajattelin jatkaa tätä huippujännittävää päivää viemällä roskat ja maksamalla laskuja. Sitten syön lounaaksi eiliseltä jäänyttä kanaa. Ehkä sen jälkeen keitän kahvit ja luen taas pinon nurkkaan kerääntyneitä Satakunnan Kansoja.

Woop woop!

(Sattuneista syistä tämä postaus ei sisällä kuvia. Jos haluatte nähdä miltä meidän tiskikone näyttää, niin olette tervetulleita katsomaan.)

10 vaikuttavaa kirjaa. Ja vähän karkkia.

Sain Facebookissa kiertoviestin. Se kuului näin:

"Kerro 10 kirjaa, jotka ovat koskettaneet. Ei turhaa pähkäilyä, nopeasti vaan, eikä tarvitse olla paremmuusjärjestyksessä. Merkkaa 10 kaveria ja jaa niille kirjojen sekä listailun ihanuus."

Facebookiin ei kuitenkaan viitsinyt alkaa tilittää, mutta onhan minulla tämä mainio blogi, omien ajatusteni kaatopaikka! Joten tässä tulee:

1. John Irving: Oman elämänsä sankari
2. Erlend Loe: Supernaiivi
3. Pirkko Saisio: Elämänmeno
4. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia. 
5. Susanna Alakoski: Svinalängorna
6. Torey Hayden: Häkkipoika
7. Jostein Gaarder: Sofian maailma
8. Jonas Gardell: Kummajainen astuu kehiin
9. George Orwell: Vuonna 1984
10. Lucy M. Montgomery: Pieni runotyttö

Voisin kirjoittaa tästä pitkän keittiöpsykologisen selonteon, missä ruotisin kirjojen maailmaa, henkilöhahmoja, suhteita ja mielikuvia, mutta en taida viitsiä. Jätän sen teidän tehtäväksenne. Voitte vaikka joulun välipäivinä koettaa keksiä, miksi ja miten juuri nämä kirjat ovat kajahtaneet meikäläisen mieleen niin vahvasti. 

Lisäksi törmäsin parissakin eri blogissa kirjahaasteen varjolla kehittyneeseen toiseen 10 kohdan haasteeseen. Tämä toinen haaste oli luonteeltaan hieman kevyempi, sillä siinä listattiin 10 parasta karkkia kautta aikojen. Ja mikä sopisikaan paremmin yhteen kuin karkit ja kirjat. Niin. Ei mikään. 

Joten tässä vielä parhaat karkit ikinä:

1. Punaiset kirpeät mansikkaremmit. Juuri ne, joita ei meinaa enää saada yhtään mistään irtokarkkilaarista. 
2. Hopeatoffee. Onneksi se on palannut kauppoihin!
3. Hedelmä- ja salmiakki Dragsterit. Myydään ihan liian pienissä pusseissa. 
4. Punaiset ufot. Taattu kitalaen tuho. 
5. Bon bon -tikkarit. Varsinkin se äitelän vaaleanpunainen versio. 
6. Kex-suklaa. Saa Ruotsista ja ruotsinlaivoilta. Onneksi, sillä muuten saattaisin syödä sitä noin kilon viikossa. 
7. Lauantaipussin autokarkit. Miksi ne on niin hyviä!
8. Skittlesit. Näitäkään ei löydy lähes mistään. Hmph. 
9. Missä x -pussit.
10. Halvan salmiakki.

No niin. Jospa nyt sitten taas sitä gradua...
 

Suomen ja Ruotsin ero

Tiedättehän, että google avuliaasti ehdottaa erilaisia hakuvaihtoehtoja, vaikka olet itse ehtinyt naputella hakukenttään vasta sanan tai pari?

Minulle tuli mieleen testata, että mitäköhän eroja suomalaisten ja ruotsalaisten googlailussa on. Testilauseeksi valitsin epämääräisen "kuinka voi...?" -kyselyn. Koska kukapa meistä ei haluaisi tietää, kuinka erilaisia asioita hoidetaan.

Pidemmittä puheitta, kas tässä teille naapurusmaiden suurimpia huolenaiheita.

Ruotsissa ollaan ilmeisen tiedostavia yksilöitä. Googlailijat haluavat selvittää, kuinka he voivat säästää energiaa, ehkäistä kiusaamista, vaikuttaa yhteiskuntaan, pienentää kasvihuoneilmiötä tai huomata tsunamin.
Ja toisaalta länsinaapurissa halutaan vinkkejä myös siihen, kuinka voi näyttää laihemmalta, rentoutua tai katsoa tv4:ää ulkomailla. Lisäksi yllärinä on mukana myös ikuisuuspohdinta: mistä tietää ovatko kananmunat menneet vanhaksi?

Suomalaiset taas vaikuttavat melko taloudellisilta. He haluavat ostaa kultaa ja osakkeita. Osa haluaa laihtua, osa tulla raskaaksi. Joku raukka haluaa kadota. Lisäksi vapaa-ajan puuhat ovat vahvasti edustettuina. Me haluamme saada selville kuinka voi tehdä oman pelin, ladata musiikkia ja keulia. Sosiaalisuuteen kyllästyneet taas haluavat poistaa Facebookin. Ja joku tuohtunut sielu tivaa, että kuinka voi väittää!

Hah. Olipas turhaa ja mielenkiintoista.

Tekosyvällistä shaibaa ja makaronia

Ihan ensiksi haluan kiittää tietokoneen keksijää. Kuka hän sitten lieneekään. Elettyäni kolmisen viikkoa ilman omaa armasta kannettavaani, tajusin, kuinka surullisen riippuvainen tästä rakkineesta olenkaan.

Eilen illalla, kun postipoika pimpotti ovikelloa ja palautti huollossa olleen läppärini ilahduin niin suunnattomasti, että lähes syöksähdin halaamaan häntä. Sitten onneksi muistin olevani suomalainen ja kaihtavani kaikenlaista fyysistä läheisyyttä tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa. Huh.

Nyt olen aivan onneni kukkuloilla. Avain onneen on siis toimiva läppäri. Se on epämiellyttävä totuus. Kuvittelisin mielelläni olevani semisivistynyt ja kultturelli henkilö, jonka vapaa-ajan täyttävät kaikenlaiset pienet hyödylliset askareet, kuten liikunta, käsityöt, lukeminen, sosiaalinen kanssakäyminen ja ruuanlaitto.

Olin väärässä. Olen nettiriippuvainen ahdistunut pikku addikti, jonka elämä sortuu palasiksi ilman Facebookia, Bloggeria, Googlea, Utamailia, Pixlriä, Flickriä, Pinterestiä ja lukuisia nettilehtiä. Mutta hyvä, että tuli tämäkin asia nyt sitten selvitettyä.

Pakollisen nettitauon aikana minulla kyllä oli aikaa tehdä muita asioita. Aloitin pari käsityötä, kävin kirjastossa ja otin vähän valokuviakin pitkästä aikaa. Yhtenä iltapäivänä kevätaurinko lämmitti parvekelasejamme ja minä sain mahtavan tekosyvällisen ajatuksen:

Ihminen voi katsoa joko lähelle tai kauas. 

Eikö olekin vaikuttavaa? Kummassakin katsomistavassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Lähelle katsoessa huomaa oman elämänsä pienet hienot hetket. Kuten vaikka sen parvekelasissa läikehtivät auringonsäteen. Toisaalta sitten pyörii helposti vain oman napanöyhtänsä ympärillä ja ahdistuu aivan turhista asioista. Suurentelee ja stressaa, vaikka kaikki on oikeasti hyvin.


Kauas katsoessa saa hieman perspektiiviä elämäänsä. Suuret linjat selkiyttävät ajatuksia ja asettavat ongelmat oikeisiin mittasuhteisiin. Kyllä tämä tästä. Jos ei vielä tänään, niin ehkä jo huomenna. Tai viimeistään juhannuksena.
Mutta toisaalta liian suuret ympyrät pistävät eksyksiin. Nykyhetkessäkin on oltava kiinni edes jotenkuten. Kaikki ei ole omalla vastuulla eikä koko maailmaa tarvitse pelastaa. Kunhan pitää itsestään huolen. Sillä pääsee jo pitkälle.

Varmemmaksi vakuudeksi otin kuvaesimerkit pohdintani tueksi.

Lähellä näkee sekä pöytäliinan ryppyisyyden että kauniisti kimmeltävän lasituikun.

Kaukana näkee Tampereen vaikuttavat vanhat rakennukset, mutta myös ikävästi tupruttavat tehtaanpiiput.

Tämän hyvin lyhyen filosofisen hetken jälkeen unohdin luonnollisesti kaikki ylevät ajatukseni ja menin keittämään makaronia. Siitä tuli hämmästyttävän hyvää.

Resepti menee suurin piirtein näin: ota jääkaapista ja pakastimesta kaikki vihannekset ja kasvikset, jotka käteen sattuvat. Muista myös maukas fetajuusto. Heitä ne pannulle. Keitä makaronit. Sekoita kaikki keskenään. Syö tyytyväisenä.

Oi nam.

Oi Johan

Tänään tein gradua. En toki silti kirjoittanut mitään. Mutta etsin tieni kaupunginkirjaston lehtienlukusaliin ja haalin hieman aineistoa koeanalyysia varten.

Lehtienlukusali oli sympaattinen paikka. Paljon, paljon kumaraisia papparaisia. Hiljaista kahinaa, varovaisia kröhäisyjä. Ja vaikuttava määrä sanomalehtiä.

Minä suuntasin ulkomaisten sanomalehtien osastolle. Oli englantia, espanjaa ja esperantoa. Kiinaa, persiaa ja iso kasa venäjänkielistä lehteiltävää. Ja yksi ruotsalainen sanomalehti. Voi Tampere, etkö tiedä, mikä tämän maan toinen virallinen kieli on?

No, kelpasi se yksikin, joka onneksi oli vanha kunnon Dagens Nyheter. Kuvasin aineistoni salavihkaa kännykkäkameralla ja sain osakseni hyvin vihaisia eläkeikäisiä katseita. Päätin olla uhrautumatta tieteen nimissä enää yhtään sen enempää ja lähdin äkkiä karkuun.

Kotosalla söin mustikkarahkaa ja sain sydämentykytyksiä Jonas Gardellin kirjasta. Jos pitäisi valita yksi ruotsalainen suosikkihenkilö (mikä kamalan vaikea tehtävä!), minä valitsisin Jonas Gardellin.

Söpö sisäänkäynti ja ihana joululahjakuppi.

Ruotsista ja suosikeista tulikin muuten mieleen, että miksiköhän ruotsalaisilla on niin ihania miestennimiä? Kuten Johan. Tai Albin. Ejvind. Henning. Mattis. Sigfrid. Volter. Mio. Melker.

Vaikka naisten nimitarjonta on yleisesti ottaen paljon surkeampaa kuin miesten, niin naapurimaan puolelta löytyy muutamia kivoja vaihtoehtoja kauniimmallekin sukupuolelle. Kuten Solveig, Tove, Vivian, Silvia, Ulrika, Agda, Alva, Elvi, Ester, Hildur, Lydia, Malin ja Moa.

Jävla skit. Pitääkö tässä nyt hankkia ruotsalainen lapsi? Ja kun ne ruotsalaiset miehet on välillä sellaisia nössön puoleisia.

Pomo on vähän väsynyt

Tuntuu kuin silmäluomet olisi sisäpuolelta sivelty pihkalla. Joka kerta silmiä räpäyttäessä on niiden avaaminen aina asteen verran hankalampaa. Krooh.

Fiksumpi ihminen ehkä menisi tässä vaiheessa nukkumaan. Mutta kuten aina pitkän ja jollain erityisellä tavalla stressaavan työpäivän jälkeen minä käyn ylikierroksilla ja säntäilein epämääräisesti huoneesta toiseen. Tiputtelen tavaroita. Luen puolitoista minuuttia kirjaa. Käyn Facebookissa. Luen yhden viestin, mutta en vastaa siihen. Haen kaapista suklaalevyn ja syön siitä yhden palasen. Palaan kirjan pariin. Luovutan puolen sivun jälkeen. Avaan telkkarin. Viikkaan pyykkinarulta kaksi paitaa vaatekaappin ja kyllästyn. Suljen telkkarin.

Ja niin edelleen.

Pitäisiköhän alkaa harrastaa jonkinlaista rauhoittumista? Mitä näitä nyt on, joogaa tai pilatesta tai marjametsissä samoilua. Tätä menoa saan sydärin 37-vuotiaana, enkä silti saa mitään aikaiseksi, kun energia menee päämäärättömään paikallaan pyörimiseen.

En olisi etukäteen arvannut, kuinka älyttömän rankkaa on paiskia töitä lehden toimitussihteerinä. Aloittelevat toimittajat roikkuvat peloissaan kiinni pomon hihassa, eivätkä mielellään tee minkäänlaisia ratkaisuja itse. Juttuideat kaatuvat, dedikset unohdetaan ja toimittajat hipsivät salaa kotiin kertomatta siitä kellekään.

Mutta lehti lähti painoon. Ja minun tekisi mieli lähteä viihteelle. Siis tietenkin sillä edellytyksellä, etten nukahtaisi eteiseen.

Varaslähtö hullutteluun

Nyt kun asun kivenheiton päässä keskustasta, elän entistä enemmän ajan hermolla, halusin tai en. Tällä viikolla esimerkiksi pärähtää käyntiin suomalaisten vedätyksen suurjuhla Hullut päivät. (Galna dagar!) Jos oikein mehukkaasti on mummoja liikenteessä, saattaa jono silloin keskiviikkona aamuseiskalta kiemurrella aina meidän kotiovelle saakka.

Ajattelin etsiä tietokoneongelmaani ratkaisua keltaisesta kuvastosta. Ja kas, heti ensimmäisellä aukeamalla se minua odottelikin. Läppäritarjous. Fujitsun Lifebook, pärähtävään hintaan, vain 499! Eikun tuotetiedot Googleen. Pian selvisi, että Lifebook on vissiin juuri sitä mitä tarvitsen: näppärä peruskone, joka pyörittää niin facen, bloggerin kuin satunnaiset deeveedeetkin.

Merkitsin jo (vara)kalenteriini keltaisin pölkkykirjaimin Osta tietokone Hulluilta päiviltä, kunnes tulin ajatelleeksi, että Stockmann ei nyt yleisesti ole mikään köyhän opiskelijan vakioshoppauskohde. Hinnoissa tuppaa olemaan joku outo suomenruotsalaislisä. Myyjät on vimpan päälle puleerattuja ja tunnelma vähän nihkeä. Välillä tuntuu, kuin Stockkalla vallitsisi mystinen pukukoodi, johon ovat päässeet vihkiytymään vain harvat ja valitut. Joten oliko tässä ostosreissussa sittenkään mitään järkeä?

Ja eikun takaisin nettiin. Nopea surffaus osoitteeseen vertaa.fi ja kas - siellähän selvisi, että samaa Fujitsun läpyskää myydään esimerkiksi seedeeonissa reilut 150 euroa halvemmalla. Hoh hoijaa. Pidä keltaiset haamusi Stockka, minua et enää huijaa!
(Paitsi että sieltä saisi nyt taas niitä Snö of Swedenin koruja....)

Klik klik klik. Sinne meni tilaus. Nyt pitäisi uuden tietsikan ilmestyä lähipostiin jo viikon sisällä. Ah! Ehkä sen jälkeen saatan esim päivittää tätä blogiakin joskus. Nyt pitäisi enää ratkaista, että millä hiton taikatempulla saisi houkuteltua ne vanhat tiedostot sieltä koneen uumenista takaisin päivänvaloon. Sikäli, kun ne päivänvaloa edes kestävät.

Loppuun vielä pari mihinkään liittymätöntä syyskuvaa. Ihan vaan siksi, että kuvatkin ovat viime aikoina olleet niin paitsiossa.

Anna teki meille terveellistä iltapalaa.

Miksi syksyllä ylipäänsä jaksaa elää: kynttilöiden ja mandariinien voimalla.

Kitupiikin terapiahetki

Sitä ajattelee viettävänsä leppoisan askarteluillan tyttökavereiden kanssa, mutta päätyykin hämmentyneenä tuijottamaan oman elämänsä ongelmakohtia silmästä silmään. Melkoinen lauantai, etten sanoisi.

Tehtiin sitten hieman inspiraatiotauluja. Tai unelmatauluja. Tai haavetauluja, riippuen siitä, millä nimellä niitä haluaa kutsua. Idea on kuitenkin älyttömän simppeli.

1. Hanki iso paperiarkki, sakset ja liimaa.
2. Haali kasaan valtava pino (huom. muutama kämäinen lehti ei riitä) erilaisia lehtiä. Naistenlehtiä, matkalehtiä, muotilehtiä, mainoskuvastoja, perhelehtiä, ruokalehtiä, life style -lehtiä...
3. Kutsu paikalle kavereita ja iske teepannu tulille tai aukaise viinipullo. Aseta tarjolle keksejä/juustoja/mitä tahansa hyvää ja epäterveellistä.
4. Alkakaa yhdessä jutustellen selailla lehtiä lävitse. Aina, kun katse syystä tai toisesta pysähtyy johonkin tiettyyn otsikkoon/tekstinpätkään/kuvaan, anna saksien viuhtoa ja leikkaa kohta talteen.
5. Leikkaile huomiosi vangitsevia kuvia niin kauan, kuin suinkin jaksat. Itse taisin jaksaa tunnin tai pari.
6. Karsi kuvia, mikäli hamstrasit niitä vahingossa älypaljon. Sommittele loput lehtileikkeet paperiarkille ja liimaa ne kiinni.
7. Ota askel taaksepäin, pese liima irti sormenpäistä ja analysoi tauluasi sydämesi kyllyydestä.
8. Ota opiksi ja elä paremmin.

Helppoa, eikö?

En oikeastaan uskonut, että summamutikassa saksitut tekstinpätkät ja kivat kuvat kertoisivat sielunmaisemastani hölkäsen pöläystä. Mutta kuten niin useasti ennenkin, olin vain ylimielinen ja väärässä. Taulu kolahti maaliinsa tehokkaasti ja toi näytille yhden jos toisenkin ullakolle piilotetun mielipiteen tai tunteen.

Teippasin taulun seinälle vuoteeni yläpuolelle. Nyt sitä tulee tuijoteltua useaan kertaan päivän aikana. Ja joka kerta alkaa ajatusmylly pyöriä. Jaiks.

Tästä lähdettiin liikkeelle.

Ja tässä pienen pieni kulmaus valmiista taulustani.

Erityisen antoisaa oli tietysti syynätä kaverien taiteilemia haavekuvia ja nähdä niissä Paljon Syvällisiä Merkityksiä. Keittiöpsykologit olivat vauhdissa niin pitkään, että lauantai-ilta uhkasi jo lipsahtaa sunnuntaiaamun puolelle. Teekin lähinnä vaan jäähtyi pannun pohjalle, kun suu kävi niin kiivaasti, että juominen oli täysin mahdotonta.

Juuri tällaista tekemistä kaipaan syysiltojen piristykseksi. Oli ihana sytyttää roppakaupalla kynttilöitä ja antaa musiikin leijua hiljaa ilmassa. Eikä sekään haitannut, että ikkunaremontti alkaa olla valmis, ja ikkunastani aukeaa nyt näkymä koko Tampereen ylitse.

Hassua, että maisema voi tuntua kodilta.

Sydämellisesti tervetuloa silakkabileisiin

Työsähköpostiin kilahti viesti. Siinä toivotettiin tervetulleeksi mukaan Sveriges Radionin perinteiseen kesäjuhlaan - surströmmingfestiin.

Eli siis hapansilakkabileisiin.

Jos termi hapansilakka ei ole entuudestaan tuttu, niin ei hätää. Kaikkitietävä wikipedia paljastaa, että hapansilakka on Ruotsista peräisin oleva ja siellä perinneruoan maineeseen noussut ruokalaji, joka sisältää käynyttä silakkaa suola-vesiliuoksessa. Ruotsissa tuotetta löytää jokaisesta hyvinvarustetusta marketista; muualla maailmassa sen ostomahdollisuudet ovat harvemmassa.

Tuon tekstin perusteella surströmming ei vielä kuulosta ihan niin hirveältä. Mutta antaas olla kun lukee vielä hetken eteenpäin:
Hapansilakka on säilykeruoka. Kaupassa sitä myydään aina metallikannuissa johtuen sen vahvasta purkin sisäisestä paineesta – ja voimakkaasta hajusta. Hajun vuoksi hapansilakkaa pidetäänkin ulkoilmaruokana, koska voimakas aromi ei lähde pintoihin tai vaatteisiin tarttuessaan nopeasti pois. Hapansilakkapurkin avaaminenkin on suositeltavaa toteuttaa ulkona. Purkin avaaminen veden alla vähentää hajuhaittoja ja eliminoi mahdollisuuden hapansilakan "räjähtämisestä" pois purkista päästyään.

Joko alkoi epäilyttää? Malta silti vielä hetki, loppuhuipennus on vasta tulossa:
Halobacterium-bakteerit alkavat pilkkoa kalan glykogeenia pienemmiksi yhdisteiksi. Reaktiossa muodostuu rikkivetyjä, joka haisee mädälle kananmunalle, propaanihappoa, joka antaa voimakkaan härskiintyneen hajun sekä butaanihappoa joka antaa eltaantuneen voin kaltaisen hajun.

Joko herahti vesi kielelle? Kukapa ei haluaisi syödä kuukausikaupalla mädäntynyttä kalaa, joka haisee kaatopaikalle?

Kerran pääsin haistamaan sellaista ulkovajaa, jossa aikoja sitten oli avattu purkillinen hapansilakkaa. Ja yhdä edelleen se vaja haisi niin kammottavalta, että maha oli kääntyä ympäri. Ja pelkkä ajatuskin siitä, että avaisi tuollaisen hajuhaittapurkin, raapisi mädän silakan sisälmykset irti, paloittelisi jäljelle jääneen kalan, asettelisi sen rieskan päälle kermaviilin ja sipulin kera ja huitaisisi alkuparaksi kurkkuunsa snapsin tai pari saa kylmän hien kihoamaan otsalleni.

Joten joo-o, sori svenssonit, voi olla että nämä bileet saatte viettää ilman minua.

Voi turkasen turhuus

Ensimmäinen vapaapäivä Tukholmassa, mahdollisuuksien kaupungissa. Tosin ne mahdollisuudet taitavat nyt valua vuolaana virtana viemäriin. Sade rummuttaa ikkunoita oikein tunnelmallisesti, mutta ei silti paljon rohkaise lähtemään millekään jännittäville tutkimusmatkoille.

Voi huokaus.

Mitäköhän tänään sitten tapahtuu. Ainakin nukuin pitkään ja heräsin kerrankin levänneen oloisena. Kävin perusteellisesti suihkussa ja vaahdotin koko kylppärin tuoksumaan mansikkasaippualta ja hattarashampoolta. Keitin kupillisen jos toisenkin kahvia.

Kohta tartun imuriin ja vetäisen lattiat puhtaaksi ikkunaremonttipölystä. (Niinpä, remonttipölystä... Olin ehtinyt asua täällä ruhtinaalliset 1,5 päivää, kun postilaatikosta tuli remontti-ilmoitus...)

Jossain vaiheessa uhmaan säätä ja käyn kaupassa. Tänään on aikaa tehdä ruokaa edes hieman pidemmän kaavan mukaan. Olisiko vuorossa siskon mainostama terveysversio makaronilaatikosta? Paljon porkkanaraastetta, sipulia ja tomaattia mukaan, niin nälkäkin pysyy hieman kauemmin poissa.

Lisäksi seuranani on iki-ihanat täykkärit. Tein sen kammottavan virheen, että katsoin huvikseni ohjelman pilottijakson netistä. Ja nyt on sitten neuroottisen pakonomainen tarve katsoa uudelleen läpi koko sarja. Argh! Tähän se kesä nyt sitten menee. (Ja miksi täykkäreiden ekoissa kausissa on niin ärsyttävän pitkä alkutunnari? Menee hermo!)

Mitäs muuta sitten. Illalla langoille ilmestyy koti-insinööri, pitkästä aikaa. Melkein jännittää!

Eilen pääsin töistä vasta puoli yhdeksän aikoihin. Ulkona paistoi aurinko täydeltä terältä ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Tunnelbanassa iloinen papparainen soitti huuliharppua ja ilmassa tuoksui kesäillalta.

Supertyylikäs työpaikkani. Radiohuset on nimittäin myös remontissa.

Ennakkoluulot ja kuinka ne katoavat.

Ruotsalaiset ovat niin ihanan pirtsakoita, positiivisia ja avoimia. Paitsi Tukholmassa. Pääkaupunkilaiset nyrpistävät täydelliseksi leikeltyä nokkaansa maalaistollukoille, ulkopuolisille ja muuten vain rumille ihmisille. Ystävällisyys on kiven alla, aika rahaa ja auttavainen asenne jäi vissiin kotiin.

Tai siis niin minulle on kerrottu.

Ensimmäinen ennakkoluulo sai melkoisen kolauksen Göteborgissa. Kun turhaan yritti saada seuraa tuplaluennon lounastauolle, tai epätoivoisena metsästi edes yhtä katsekontaktia, alkoi myytti hejsanhopsan-iloisista svenssoneista kadota viemäristä alas.

Kauhulla odotin, millaisia jääpatsaita Tukholmassa sitten olisi vastassa. Vielä Göteborgiakin tylympi ilmapiiri? Eikös sitten voisi yhtä hyvin jo vain palata sinne Turkuun?

Ja kuinkas sitten kävikään. Olen nyt asunut Tukholmassa noin kaksi päivää. Siinä ajassa
1. Kävelin kaupassa päin mummelia, joka vuolaasti pyyteli sen jälkeen minulta anteeksi.
2. Sain pyytämättä apua matkalaukun nostamisessa.
3. Kauppiassetä huuteli perääni oikein mainiota päivänjatkoa, vaikka olin jo puoliksi ulkona kaupasta.
4. Työpaikan hississä rupateltiin mukavia tuntemattomien kanssa.
5. Tunnelbanassa täysin tuntematon poika pyysi minut treffeille.

Ja koti-insinöörille vielä tiedoksi, että älä huoli, annoin metromiehelle pakit.

Ystävä hädässä

Tämä postaus käsittelee vaihteeksi sitä, miten mahtava mesta Ruotsi oikeastaan onkaan.

Kävin tässä päivänä eräänä Systembolagetissa hankkimassa juhlajuomaa. Koska näytän suurin piirtein 16-vuotiaalta (henkinen ikä 55), niin vilautin ajokorttia myyjälle, jo ennen kuin hän ehti sitä vaatia.

Kiitokseksi tästä esimerkillisestä viinanostokäyttäytymisestä myyjä kiskaisi tiskan alta omituisen muovihärpäkkeen ja tunki sen ostoskassiini. Hämmentyneenä mutisin kiitoksen ja poistuin paikalta.

Episodi muistui mieleeni uudestaan vasta kämpillä, kun purin ostoksia paikoilleen. Otin muovihärpäkkeen lähempään tarkasteluun. Arvaatteko, mikä se oli?

No tietysti kätevästi litteisiinkin laukkuihin mahtuva, kasaan taittuva, vyössä roikotettava, henkiä pelastava vesipullo.

Metallilenkistä tämän saisi hirmukätevästi ripustettua opiskelijahaalariin roikkumaan.

Systembolaget!

En malta odottaa sitä hetkeä, kun Tampereen yliopiston luentosalissa voin kaivaa marimekkolaukustani tämän superpäheän vesipullon. Kyllä siinä vanhat limsapullot häviävät vertailussa.

Ja loppuun vielä tunnustus: kävin taas Tigerissä. Vahingossa. Tai no, tahallaan. Onneksi kävin. Löysin sieltä ihanat muotoleikkurit scrapbookaskartelua helpottamaan.

Eurolla lähtivät, jes!

Strömsöluonteeni on hätää kärsimässä täällä Ruotsissa. Mitä tehdä, kun ompelukone, askarteluveitset, paperit, maalit, kankaat, langat ja miljoonat muut tilpehöörit (obs! tillbehör!) ovat visusti tallessa Suomessa?

Yleensä luovuudenpuuskissani tuunaan vaikka kattokruunuja, nojatuoleja tai seiniä. Teen tauluja, vaatteita, kivoja pikku yllätyksiä.

Ja täällä sitten?

Täällä minä koristelen kirjekuoria. Voi huokaus.

Surullista.

Portaiden paluu

Muistatteko, kun jokin aika sitten valitin jäätävistä kuolemanportaista, jotka johtavat asunnostani yliopiston Humanisten -rakennukselle ja centralbibliotekiin?

Eli siis näistä ihanista rappusista oli kyse:

 Huomasin, että jatkuvista sateista ja muuten leudoista keleistä on kuitenkin ollut jotain hyötyä. Luonto on kirjaimellisesti puhjennut kukkaan. Ja omakin askel on huomattavasti kevyempi, kun ulkona tuoksuu kasteiselta nurmikolta, mullalta ja kukkasilta.

Ei melkein edes tunnista samaksi paikaksi.

Portaissa asuu muuten myös rottia. Niitä tosin näkee vain iltaisin...

Muutenkin ulkona on nykyään aivan ihana käppäillä. Ihmisetkin ovat heti paljon paremmalla tuulella. Olen jopa todistanut, kuinka hitaastilämpeävät ja yleensä melko nihkeät göteborgilaiset virnuilevat toisilleen ilman syytä. Toppen!

Nyt tekisi mieli pistää tennarit jalkaan ja hilpaista pitkälle kävelylenkille. Harmi vaan, että paras lenkkikaveri on Suomessa.

Suosikkikuva suosikkikaverista.

Seuraavaksi aion tiskata pyyhkiä pölyt kirjoittaa esseetäni suurella raivolla ja koettaa saada koko homman pakettiin ennen iltaa ja vieraiden saapumista. Melkein voisin toivottaa itselleni, että lycka till...