Repaleinen lokakuu

Toissapäivänä heittäydyin töiden jälkeen sängyn päälle x-asentoon ja iloitsin siitä, että tämäkin viikko on jo näin pitkällä. Sitten Valiopoika muistutti, että on maanantai.

Maanantai??? Maanantai?? Olin aivan varma, että oltiin jo viikon loppupuolella. 

Syksy on jälleen saapunut musertamaan elämäniloni olemattomiin. Ja jälleen kerran olen yhtä järkyttynyt lyhenevistä päivistä, vakaasti laskevista lämpöasteista ja kelmeäksi muuttuneesta naamataulustani. Ei taas tätä!

Olen yrittänyt vähän fiilistellä. Että jee, onpa kiva laittaa nätti villahuivi kaulaan ja käyttää pikkumyykenkiä. Mutta tiedättekö, ei lapasista voi loputtomasti iloa repiä. Ei vaikka kuinka polttaisi samalla kynttilöitä ja hymisisi tyytyväisenä sohvalla villasukat jalassa.

Ongelma onkin siinä, että minä en halua istua sillä helkkarin sohvalla monta kuukautta putkeen.

Haluan syödä lounasta ulkona. Ja kävellä kepeästi pitkin jokirantaa. Haluan käydä uimassa ja lukea puistossa liian kallista naistenlehteä. Haluan kävellä torin poikki työmatkalla, ostaa mansikoita ja neilikkakimpun kahvihuoneeseen ja katsella, kuinka mummot vaihtavat kuulumisia mukulakivien keskellä.

Haluan pyöräillä Ruissaloon töiden jälkeen. Uittaa varpaita merivedessä ja makoilla purjeveneen kannella. Haluan avata skumppapullon valoisassa yössä ja lakata varpaankynnet vaaleanpunaisiksi.

Haluan kerätä ojanvarresta kukkia ja posottaa moottoriveneellä mökille. Haluan kävellä paljain jaloin ja makoilla nurmikolla tutkimassa muurahaisia.

Haluan enemmän energiaa, iloa ja valoa.

Vaan ei. Ei tipu. Väärä asuinpaikka, väärä maa.

Töiden jälkeen olen sekä henkisesti että fyysisesti niin poikki, että ajatus mistä tahansa aktiviteetista ahdistaa. Joten en tee mitään. Ja sitten vasta ahdistaakin.

Yritän kyllä. On liikuntaa, on hyvää ruokaa, on ystäviä. On lyhennettyjä työpäiviä ja pitkään nukuttuja viikonloppuaamuja. On superfoodia ja vitamiineja.

Mutta silti. Harmaata sohjoa vaan kaikki päivät.

Kuka keksisi rokotteen kaamosta vastaan?

(Onneksi en sentään ole ainoa, jonka järjen valo on alkanut himmetä marraskuun lähestyessä. Tänä aamuna lämpömittari oli painunut pakkasen puolelle. Ja silti työmatkalla vastaan tuli lenkkeilijä shortseissa ja t-paidassa.)

Yhden hengen urpoilutiimi

Mikäli yhtään selaa blogini arkistoa, voi helposti huomata, että noin 3/4 loka-helmikuun välisistä kirjoituksistani käsittelee väsymystä. (Loput käsittelevät joulua, käsitöitä tai ruokaa.)

Ihmiset reagoivat kaamokseen eri tavoin. Jotkut eivät sitä juuri huomaa, jotkut valittavat väsymystä ja ostavat kirkasvalolampun ja jotkut muuttavat kolmeksi kuukaudeksi Fuengirolaan.

Ja sitten on minä. 

Pimeys saa koko kroppani aivan sekaisin. "Herään" aamulla puoli seitsemältä. Nuokkuminen, silmien särkeminen ja aivojen puuroisuus jatkuu puoleen päivään. Silloin ulkona on periaatteessa valoisaa, eli vähän vaaleamman harmaata kuin muulloin. Silloin saan energiaa. Ja teen esimerkiksi tehokkaimmin töitä.

Kahden aikaan alkaa taas pimetä. Ja samaa tahtia pimeyden laskeutumisen kanssa laskee myös oma aivokapasiteettini.
Kun pääsen töistä varttia yli neljältä, voisin mennä suoraan nukkumaan. Yöpuku vaan päälle ja päivä on pulkassa!

Valitettavasti se ei oikein ole mahdollista, eikä myöskään hyödyttäisi mitään. Nukun joka yö 8-9 tunnin unia, mutta silti väsyttää.

Hortoilen siis kaamospäissäni pitkin kaupunkia ja yritän elää normaalia elämää. Tällä viikolla urpoilin yhtenä iltana aivan erityisen paljon.

Ensin väsymys iski iltapäivän kahvitunnilla. Kaadoin kahdesti kahvit itseni päälle, koska unohdin pidellä kupistani kiinni tarpeeksi napakasti. Sen jälkeen meinasin lähteä töistä ilman työlaukkuani.

No, sitten suuntasin kauppaan. Kassalla huomasin, etten ollut punninnut ostamiani hedelmiä.
En lannistunut, vaan lähdin salille. Sinne päästyäni aloin syytellä henkilökuntaa siitä, että etälukuavaimeni oli lakannut toimimasta enkä päässyt kirjautumaan sisään salille. Asiaa tutkittiin. Vika oli siinä, että yritin päästä salille työpaikkani avaimella.

Sitten päätin, että urpoilu saa tältä päivältä olla tässä, loppuillan makaan vain sohvalla. Lähdin kotiin. Ja yritin mennä väärään rappukäytävään.

En tajua. Nukun hyvin, syön hyvin, juon hyvin. Vedän vihanneksia ja vitamiineja, liikun säännöllisesti kolme kertaa viikossa. Hemoglobiinikin on huippuluokkaa.

Ja silti noin kolmasosa vuodestani menee täysin hukkaan. Ainoa, mikä kiinnostaa, on nukkuminen. Kavereiden tapaaminen, harrastukset, jopa leffassa käyminen tuntuvat uuvuttavilta ponnistuksilta, jotka vievät energiaa ja -herranjumala- ovat pois nukkumiseen käytettävästä ajasta.

Kunpa vaan voisin mennä talviunille marraskuun ensimmäisenä päivänä! Jouluna voisin mielelläni olla pari viikkoa hereillä ja painua sitten takaisin untuvaisiin pehkuihin. Nukkuisin ja nukkuisin päivästä toiseen ja avaisin silmät sitten, kun ensimmäiset leskenlehdet ilmestyvät pellonpohjille.

Perjantai-illan soppa

Olen niimpaul kauhian hämmästyny. Eikös marraskuusta ole vierähtänyt jo tovi? Mistä tämä kaamosväsymys nyt on taas iskenyt? Kerta kiellon päälle?

Voisi kuvitella, että olisin tänä iltana energiaa pullollaan. Hyvät yöunet, reipas salitreeni, tavallista herkullisempi lounas, pieni graduhomma, kirjastokierros, kevyitä kotitöitä ja sen jälkeen vaan sohvalle vaakatasoon hyvän kirjan kanssa.

Olon pitäisi olla levännyt, rentoutunut ja tyytyväinen. Mutta ei. Taas väsyttää niin paljon, että polvet tutisevat. Pää nuokkuu salakavalasti alaspäin heti kun keskittyminen herpaantuu. Tuijotan tylsämielisenä kirjan sivuja ja luen huolellisesti samaa lausetta kerta toisensa jälkeen. Haaveilen siitä, että kellon viisarit siirtyvät osoittamaan puoli kymmentä ja voin painua pehkuihin.

Sellainen villi perjantai-ilta siis minulla.

Nyt pitäisi lähteä kauppaan, joka sijaitsee muutaman sadan metrin päässä. Ehkä kolmen minuutin kävelymatka. Mutta yhtä hyvin voisi se koomarketti olla vaikka valtameren takana, niin ylitsepääsemättömältä tuntuu vääntäytyä ylös täältä villaviltin alta.

Voi tietysti olla, että olen syntymälaiska. Mutta en ihan usko sitäkään, sillä muistelisin joskus lapsena juosseeni mielelläni paikasta toiseen. Tai ehkä se olikin siskoni.

Ajatuksetkin näemmä harhailevat kuin pikkulapset Cittarin leluosastolla. Voi kun mullakin olisi sellainen kuulutusjärjestelmä kadonneiden osasteni varalta.
"Ajatukset, energia ja aloitekyky, teitä kaivataan valkoisen sohvan luona. Siis ajatukset, energia ja aloitekyky, ilmoittautukaa valkoiselle sohvalle."

Huoh. Ajattelin kruunata tämän kreisibailausillan tekemällä keittoa. (Ehe ehe, toiset ottaa keittoo ja minä vaan hämmentelen sitä.)

Olen kaavaillut innovatiivista peruna-porkkana-maissi-chili-kookosmaito-curry -keittoa. Olen varma, että se maistuu hyvältä. Siis sillä oletuksella, että ikinä pääsen sinne kauppaan asti.