Valmistuminen, eli kuinka lopetin opiskelun 19 vuoden jälkeen

Joo joo, nyt pitäisi kirjoittaa joulusta ja uudesta vuodesta ja lupauksista ja tavoitteista ja menneestä ja tulevasta ja perinteistä ja perheistä ja materialismista ja kinkkuähkystä. 

Mutta ku ejjjjaksa. Ehkä myöhemmin. Pääsiäisenä, vaikka. Nyt haluan edelleenkin kirjoittaa valmistumisesta. 

Olen nyt parin kuukauden ajan hämmästellyt sanaa valmistuminen. Mitä se muka tarkoittaa? En tunne itseäni pienimissäkään määrin valmiiksi. Päinvastoin, en ole koskaan ollut näin keskeneräinen!

En ole sisäistänyt sitä faktaa, että opiskelut olivat tältä erää tässä. Ei tenttejä, ei esseitä, ei kokeita, ei luentoja, ei mitään. En tiedä, mistä ihmisen päivät muka täyttyvät, jos koulutyöt eivät vie jokaista liikenevää minuuttia. 

Käyn siis kaikessa rauhassa töissä ja teeskentelen palaavani koulunpenkille ”ihan kohta”. Sitten parin kuukauden päästä, kunhan tämä kesätyöpätkämäinen urakkani työelämässä loppuu. Päähäni ei mahdu, että todella palaisin työpaikalle joka maanantaiaamu kello kahdeksan myös ensi kuussa ja sitä seuraavassa kuussa ja keväällä ja vielä juhannuksenkin jälkeen ja jopa ensi talvena.

Odotan jännityksellä sitä hetkeä, kun tajuan siirtyneeni koulusta työelämään. Mitä silloin mahtaa tapahtua? Sekoanko vai olenko tyytyväinen?

Ajattelin, että kenties valmistumisen idea kirkastuu minulle valmistujaisjuhlien myötä. Siispä pistin muutama viikko sitten kahvipannun tulille, mekon päälle ja hajuvettä korvan taakse. Kutsuin kotiin vanhemmat ja appivanhemmat, kummit ja sisarukset. Sain lahjoja ja kukkia, otin vastaan onnitteluja. 

Mekko on MyOlssonin, kukat lahjoja ja mies entinen työpaikkaetu.

Tarjolla oli lohileipiä, lihapiirakoita, välimeren kasvispiirakkaa ja coctailtikkuja. Ja puoloffeekakku. Ja suklaata. Ja skumppaa, toki.

Lahjaksi sain esimerkiksi joulukuusen. (!!)

 Ja silti en usko valmistuneeni!

Luulen sen johtuvan osaksi seremonian puutteesta. Kuinka erilaista olisikaan ollut kihistä tyytyväisyydestä yhdessä opiskelukavereiden kanssa. Kuusi vuotta yhteistä puurtamista takana, kaikilla korkkiruuvikiharat ja juhlamekot, rehtorin puhe, sylit täynnä ruusuja ja yhteinen samppanjapullo. Kenties liikutuksen (tai itsetyytyväisyyden) kyynel, tulevaisuudensuunnitelmia ja viimeinen olan yli heitetty katse kohti yliopistorakennusta. 

Mutta ei. Kukin valmistuu omalla ajallaan ja yksitellen, milloin nyt aikatauluihin sattuu sopimaan. Yliopistokaupungin ovat kaikki jo melkein hylänneet ja työelämä on astunut elämään vaivihkaa, ilman sen suurempia seremonioita. 

Jos olisi edes maisterihatun saanut! Tiedättehän, ylioppilaslakin vastineen. Tai jos hattu ei käy, niin miten olisi maisteriviitta? Maisterisormus? Viikset? Ois ny ees jotain!

 

Sadepilven hopeareunukset apilankukkien kera

Yhtä vastoinkäymistä ei jaksa murehtia ikuisesti. Vaikka lamaannuin tulenpalavasta gradupalautteesta niin totaalisesti, että sain vatsataudin/ruokamyrkytyksen/minkäliekuvotusynnävatsakouristelukohtauksen, päätin nyt jättää asian vatvomisen vähemmälle.

Mitäpä siitä, jos kaikki maailman proffat vihaavat juuri minun graduani. Enhän minä pidä siitä edes itse. Ja myönnän avoimesti, jos minulla olisi ollut enemmän aikaa/kunnianhimoa/apurahoja, olisin ottanut laajemman aineiston, jonka olisin voinut rajata tiukemmin ja asianmukaisemmin, enkä niin löysästi ja rajoja venytellen, kun nyt olen tehnyt.

Korjausten tekemiseen tulee kulumaan monta kaunista kesäiltaa. Se vähän harmittaa. Mut ehkä senkin kestää ihan vaan sillä voimalla, että elo-syyskuussa odottaa valmistuminen ja työttömäksi työnhakijaksi julistautuminen. (Ja hei siitä puheen ollen - tarkistin juuri, kuinka paljon minun alani työpaikkoja oli tarjolla Varsinais-Suomessa. No tietysti nolla.)

Synkeäntympeän sadepilven hopeareunukset olen repinyt tästä uudesta asunnostamme. On mainio ikivanha hissinrahjus, jossa on istuinpenkki ja kattokruunu, sekä asukkaiden nimet listattuna kerrosnappuloiden viereen. On kaunis vanha rappukäytävä, jonka ikkunalaudoilla kukkii ties kenen istuttamia kasveja. On pitkiä aamupaloja Valiopojan kanssa.

Sisäkuvia maan parhaasta hissistä tulossa myöhemmin!

 Ja sen lisäksi on uudet verhot, joita Eurokankaan ompelija parhaillaan hurisuttelee sopimaan tähän kolmemetriseen huonekorkeuteen. Meille ei tietenkään kelvanneet mitkään muut, kuin julkkisverhot.

Päivän olotila: lamaannus

Kuinka pelottavaa voi olla yhden word-tiedoston klikkaaminen auki?

No, hyvin pelottavaa. Niin pelottavaa, että siihen täytyy ensin kerätä rohkeutta kahden päivän ajan ja sitten lukea koko satasivuinen dokumentti läpi viidessä minuutissa, koska yhtäkään punakynällä loistavaa moitetta ei kestä katsella nanosekuntia pidempään.

Niin. Puhun siis tietenkin gradusta. Tai tarkemmin sanottuna gradun esitarkastusversiosta, joka palasi takaisin minulle hengattuaan proffan syynättävänä kuukauden päivät.

Nyt olisi kaksi viikkoa aikaa muovata tuosta lyttyyn litistetystä tutkimuksentekeleestä sellainen versio, jota kehtaisi edes kutsua tutkimukseksi. (Sillä tällä hetkellä se ei kuulemma täytä tutkimuksen kriteerejä. Tutkimuskysymyksetkin ovat huonoja. Luokittelu pitää tehdä uusiksi, rakennetta selkeyttää, pari kappaletta poistaa, kirjoitusvirheet korjata, omaa asennetta muuttaa ja mieluiten tehdä uusiksi koko roska.)

Voisin kuvata tätä olotilaa sanalla lamaannus.

Mitä ihmettä nyt sitten? Korjaamiseen tulee kulumaan huomattavasti enemmän aikaa, kuin nämä pari hassua viikkoa. Ensinnäkin siksi, että olisi tässä vähän muitakin hommia kesken. Asunto pitäisi löytää ennen kesätöiden alkua. Samoin paria uutta tietokoneohjelmaa pitäisi opetella hallitsemaan sujuvasti. Uutisia pitäisi lukea aivan eri silmällä, aiheita miettiä, tulevaan työpaikkakuntaan ja työnantajaan perehtyä ja eräs mediakonserni ottaa haltuun kokonaisuutena...

Ja ai niin sen lisäksi pitää käydä töissä.

Oi kuinka unelmoinkaan sellaisesta ajasta, että ei olisi tällainen saatanallinen vatsahaavaa aiheuttava ja kyynelkanavia herisyttävä maailmanlopun stressi päällä koko ajan.

Olen pistänyt toivoni syksyyn. Valmistun mahdollisesti elo-syyskuun vaihteessa. (Jos siis graduni ylipäänsä menee läpi. Tällä hetkellä se tuntuu hippasen epävarmalta.) Sen jälkeen edessä on, no, työttömyys.

Tällä hetkellä työttömyys kuulostaa hyvältä. Ajatella, että Kelalta saisi taas tukea! Sen jälkeen, kun opintotuki loppui, olen painanut töitä hiki hatussa minimipalkalla. Vuokran jälkeen käteen ei ole jäänyt juuri mitään. Olisipa outoa, jos tilille alkaisikin tipahdella kolikoita siitä hyvästä, että istuu kotona kutomassa sukkaa.

On se luojan lykky, että työtilanne tällä alalla ja tässä kaupungissa on niin surkea!

Päivän olotila

Miltä tuntuu, kun...

Joku kysyy, että koska sen gradu oikein valmistuu.
Polvi ei kestä uutteraa salilla treenaamista ja nyt kävelykin sattuu.
Tiskipöydällä majailee aina astiavuoria riippumatta siitä, kuinka usein tiskiharjaa heiluttaa.
Työpaikan kulunvalvontajärjestelmä kusee jälleen.
Pakkanen on edelleen pureva, vaikka piti jo tulla kevät.
Päivät kuluvat gradun ääressä ahdistuessa ja työpaikalla puurtaessa, vapaa-aikaa ei ole juuri lainkaan.
Suunnitelmat kaverien kanssa peruuntuvat.
Kahvi on loppu.
Ja kauppaan ei voi lähteä, koska gradua pitäisi tehdä.
Mutta ajatus ei kulje ilman kahvia...
Valmistuminen on nurkan takana, mutta silti niin kamalan kaukana.
Mutta toisaalta eipä ole myöskään työpaikkaa tiedossa ja elämä on pelkästään epävarmaa.
Treenaamisesta huolimatta vaaka näyttää koko ajan enemmän.
Stressifinnit puskevat takaisin kasvoille tuomaan terveisiä murrosiästä.
Polkupyörän takakumi falskaa.

Ja ennen kaikkea se, kun työssäkäyvät ihmiset viittavaat graduntekopäivään "vapaapäivänä".

Vauhtia maanantaihin

Olenko ainoa ihminen maailmassa, johon iskee maanantaisin valtava lamaannus? Tekemättömät asiat pyörivät päässä, tuleva viikko tuntuu loputtoman pitkältä ja työvuorot, kouluhommat, paperisotkut ja asunnonhakukaavakkeet tanssivat ripaskaa aivojen ympärillä.

Yleensä koko maanantai meneekö omituiseen vellomiseen. Tsemppaan itseäni, yritän saada jotain järkevää tehtyä ja pyörittelen peukoloita suuntaan jos toiseenkin. Huokailen ja haaveilen, kävelen epämääräistä ympyrää ja istun tuntikausia koneen äärellä saamatta mitään aikaiseksi.

Tänään ajattelin aloittaa viikon hieman toisin.

Ensitöikseni nousin ylös kahdeksalta. Vedin rahkaa naamaan ja vaatteet ylle ja päätin olla tehokas. Keräsin pitkin pöytätasoja lojuneet laskut kasaan ja maksoin ne kaikki pois. Ja samaan syssyyn naputtelin pankille vielä hakemuksen ASP-tilin avaamisesta. Eipä ole sitäkään tullut pohdittua kuin viimeiset kolme vuotta, josko nyt sitten oikeasti tekisi jotain asian eteen?

Seuraavaksi lähetin isännöitsijälle kiukkuista postia jo kolmannen kerran. Ehkä se talonkirjaote pian lähtee sieltä tänne päin. Sitten uusin kirjaston lainat ja pistin muistiin vielä pari hyödyllistä nimeä gradua varten.

Sen jälkeen surffasin osoitteeseen gym2000 ja varasin muutamat treenitunnit tälle viikolle. Attackia, pumppia, steppiä, syvävenyttelyä. Sitten pistin vielä pomolle sähköpostia, laskeskelin tämän kuun tuntipalkkoja ja laskupinoja yhteen ja suunnittelin omaa työvuorolistaani muutaman viikon pidemmälle.

Viimeiseksi etsin Kelaa varten hieman papereita, avasin gradutiedoston, siivosin työpöydälle tilaa muistiinpanoille ja keitin kupillisen kerrassaan huumaavan tuoksuista suklaakahvia.

Peukut pystyyn, että gradu etenisi sutjakkaammin kun muutama mielessä pyörinyt velvollisuus on nyt poissa kuvioista.

Loppukevennyksenä kuva Tallinnan hotellista viime joulukuulta. Kylppärissä oli melko mainio peili.

Spontaani marimekkohimotus

Vääryyttä on se, että voisi viettää sunnuntaita tekemällä kävelylenkkejä, leikittämällä koiria, syömällä kakkua ja lojumalla sohvalla naistenlehtien kera, mutta ei kykene tarttumaan tähän mainioon tilaisuuteen, koska gradu.

Olenko sattumoisin maininnut, että alan olla melko kyllästynyt siihen graduun...?

Eilen oli onneksi leppoisaa. Oli vaatekaappiin piilotettuja yllärilahjoja, oli uusia skumppalaseja ja niihin helmeilevää täytettä. Oli tuoretta ananasta, vedet silmiin nostavaa thairuokaa ja pyjamat päällä hengailua jo ennen kello yhdeksää. Oli paljon hymyjä ja sillä silmällä vilkuiluja. Oli räntäsateessa suutelua ja tulevaisuuden maalailua.

Oli myös spontaani käynti Marimekon myymälässä. Ja oli aavistus keväästä!

Oi oi oi miten kevyen houkuttelevalta Marimekon uusi kevätmallisto näyttikään. Kuinka pian onkaan mahdollista vaihtaa kolmet päällekäiset housut yksiin lyhyihin helmoihin ja rusettiballerinoihin.

Aloin haaveilla myös valmistujaisjuhlista. Kerrankos sitä ihminen ostaa itselleen valmistujaismekon. Kai se voisi sitten yhtä hyvin olla Marimekon mallistosta? Vaan kumpi olisikaan mainiompi, kotelomekkohenkinen Pihka vai a-linjainen Pihla?

Samaan syssyyn voisi kevätaurinkoa silmällä pitäen hankkia myös hyvin pallopitoisen Petja-tunikan ja jäätelökioskin mieleen tuovan Rona-hameen. Käsveskaksi kävisi pikkuruinen Ebony ja piknikeväät voisi pakata Eppu-reppuun....

Kaikki kuvat yllättäen osoitteesta marimekko piste fi!

Hmm. Ehkä olenkin lähestynyt tätä graduntekoa aivan väärältä suunnalta. Keppi ei ole tehonnut, joten seuraavaksi porkkanaa. Kun gradu lähtee esitarkastukseen, niin minä menen shoppailemaan Marimekkoon!

Graduavautuminen osa 4506

Olen tullut siihen tulokseen, että gradun kirjoittaminen muistuttaa paljon jakomielitautia. Tai teini-ikää, mutta nehän ovatkin suunnilleen samat asiat.

Tuntuu kuin minussa asuisi useampia persoonia.

Yksi laittaa herätyskellon soimaan joka aamu puoli kahdeksalta. Sama tyyppi suunnittelee jo illalla ravitsevan aamupuuron keittämistä seuraavana aamuna, pilkkoo jääkaappiin valmiiksi porkkananpaloja ja omenalohkoja terveellistä välipalaa varten, asettelee yliviivauskyniä värijärjestykseen työpöydän reunalle ja käy nettiopsussa laskemassa opintopisteitä. Se keskittyy mukamas oikein kovasti, mutta tuhlaa kaikki resurssinsa turhaan säätämiseen ja valmisteluun. Varsinaiseen työhön se ei uskalla tarttua ollenkaan.

Toinen tyyppi on välinpitämätön, mutta yllättävän ahkera. Se sammuttaa ensimmäisen tyypin asettaman herätyksen kerta toisensa jälkeen ja nukkuu aamulla pitkään. Se naputtelee tekstiä hajamielisesti toisella kädellä ja seurailee samalla telkkarista tulevaa saippuasarjaa. Sille merkkaa pelkästään sivumäärä, mutta tekstin laadulla ei ole mitään merkitystä. Se haluaa vaan saada homman pois alta. Mutta ei siksi, että voisi siirtyä ahkerasti työelämään. Ei, se tyyppi haluaa vaan päästä eroon tästä ikävän kuluttavasta elämänvaiheesta ja päätyä työttömäksi lusmuilemaan päivästä toiseen.

Kolmas on periaatteessa oikeilla jäljillä, mutta luhistuu paineen alla. Se kantaa kirjastosta hyllykaupalla lähdeteoksia, lukee artikkeleita ja muotoilee samoja lauseita kerta toisensa jälkeen. Se yrittää parhaansa, mutta tuntee olonsa riittämättömäksi. Se itkeskelee, tiuskii poikaystävälleen ja vajoaa tasaisin väliajoin epätoivoon. Se kuitenkin saa aikaan tekstiäkin. Aina välillä.

Neljäs on henkisesti noin 3,5 -vuotias. Se ei oikein tiedä mitä tahtoo, mutta haluaa sen kuitenkin HETI. Ja tahtoo tehdä kaiken ITSE. Mutta ei osaa. Ja taas seuraa irrationaalisia raivonpuuskia, jalan polkemista lattiaan ja gradupaperien repimistä silpuksi silkasta härkäpäisyydestä. Välillä se käy vastentahtoisesti päiväunilla (mutta kun ei mua nukuta!) ja herää huomattavasti paremmalla tuulella. Silloin se kaipaa halauksia ja vakuuttelua siitä, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Viides seuraa koko touhua sivusta päätään puistellen. Se jättää kriisitilanteen ratkaisemisen muiden tyyppien harteille ja keskittyy ihan muihin asioihin pitääkseen itsensä järjissään. Se saattaa esimerkiksi kirjoitella blogitekstejä kesken todella hedelmällisen gradunosien uudelleen järjestämisen.

Huoh.

Kurkistus graduntekijän päivään

Klo 08:00. Herätyskello soi. Ulkona on pimeää, kylmää ja ankeaa. Noup.

Herätyskello soi uudestaan.
Valot päälle, vaatteet päälle, tietokone päälle. Gradudokumentit auki. Kuppi kahvia viereen. Tästä lähtee!
Puoli tuntia myöhemmin: Tai siis nyt lähtee!
Puoli tuntia myöhemmin: Tai siis aamupalan jälkeen lähtee!

Word-dokumentin selaamista ylös ja alas. Sivunumeroiden tarkistamista. Tämän hetkisen sivunumeromäärän vähentäminen tavoitesivunumeromäärästä. Sivujen jakaminen jäljellä olevilla graduntekopäivillä. Tuloksesta ahdistuminen. Koneelta pois nouseminen.

Epämääräistä lähdeteosten selailua. Viiden sivun hajamielinen lukeminen. Yksi alleviivaus. Toiseen kirjaan tarttuminen. Erään tietyn lähdeviittauksen (näin sen muistaakseni tässä kirjassa yhden hyvän kohdan eilen... tai viime viikolla. Vai olikohan se joku toinen kirja?) turhaa etsimistä 20 minuutin ajan. Turhautuminen. Takaisin koneelle.

Yhden alleviivauksen lisääminen kappaleeseen. Yllättävä inspiraatiokohtaus ja polveilevaa, epäloogista omaa analyysia puoli sivua. Hetkellinen tyytyväisyys.

Lounasta. Pakko saada lounasta. Kauppaan tai ravintolaan ei uskalla lähteä, koska muuten hyvä flow (hahahahaha!!!) saattaa lopahtaa. Kaapista löytyy makaronia. Sitä siis. Peston ja.....hmmm....peston kera. Epämääräistä syyllisyysoloa tehokkaan graduntekoajan tuhlaamisesta syömiseen. Ruokahalun menettäminen.

Paluu inspiraatiohetkellä kirjoitetun kappaleen pariin. Itseinhokohtaus ja häpeä. Puolen kappaleen poistaminen.

Apaattinen hetki. Kellon vilkuilua. Kriisiterapiahetki Facebookissa.

Otsikoiden muuttelua, sisällysluettelon päivittämistä. Täytesanojen poistamista. Ahdistumista gradun lyhenemisestä.

Word-tiedoston selaamista ylös ja alas. Pientä googlailua inspiraation toivossa. Ja sitten sattumalta lottopotti - gradun aiheeseen liittyvä, oleellinen ja hyvin kirjoitettu artikkeli!!!

Pitkien sitaattien kirjoittamista, omien ajatusten väliin muotoilua, itsevarmasti kirjoitettuja hypoteeseja.

Lähdeluettelon päivittämistä. Tunnin googlailusessio siitä, kuinka verkkolähde oikeaoppisesti lisätään lähdeluetteloon. Asia jää silti epäselväksi.

Sukeltaminen työpöydällä huojuvaan paperipinoon. Jonkun tietyn käsinkirjoitetun idealappusen turhaa etsimistä. Opponentin puolivillaisten kommenttien lukeminen läpi kymmenennen kerran. Tarttuminen pöydällä lojuvaan naistenlehteen. Epämääräinen puolituntinen juorujen ja muodin parissa. 

Parin hypoteesin poistaminen, omien sanavalintojen hiominen vähemmän kärkkäiksi.

Jonkun muun kirjoittaman gradun lähdeluettelon selaamista uusien lähdeteosten toivossa. Ajatusten harhailua. Facebook. Netflix. Blogit. Seinään tuijottaminen tunnin verran.

Leipäteksin rivivälin toiveikas tarkastaminen. Valitettavasti se on jo valmiiksi 1,5 eikä 1,15. Ei automaattista pidentymistä siis tiedossa. Gradun tallentaminen Dropboxiin ja hetkellinen kylmien väristysten aalto, kun ajattelee sellaista skenaariota, missä tietokone yhtäkkiä kaatuisi ja veisi gradun mennessään.

Poikaystävä tulee kotiin ja kysyy kuinka päivä on mennyt. Ahdistunutta tilitystä. Pieni hermoromahdus. Rohkaisevia sanoja.

Lupaus itselle kirjoittaa gradua vielä tunnin verran.

Tunnin päästä havahtuminen siihen, että gradu on edistynyt 5,5 rivillä.

Luovutus. Ja sama huomenna uudestaan.

Kuinka selvitä marraskuusta

Viime viikolla olin melko valmis heittämään hanskat tiskiin. Kylmyys, pimeys, voimattomuus ja uupumus yhdistettynä gradupaniikkiin oli sellainen mikstuura, että siinä ei paljon d-vitamiinit potkineet eteenpäin. Istuin tuntitolkulla turhautuneena tietokoneen ääressä ja iskin päätäni seinään. Tai niihin liian korkeiksi kohonneisiin lähdekirjapinoihin. Tunsin lievää kuvotusta valmista tekstiä lukiessani. Että herranjumala tällaista paskaako tämä onkin, vaikka olen niin paljon uurastanut tämän eteen. Ei ollut mieltäylentävää. Ei. Iltaisin järkytin Valiopoikaa epärationaalisilla kiukunpuuskilla ja töissä sain vuoden apaattisimman työntekijän kunniamaininnan.

Mutta sitten tuli perjantai.

Perjantaiaamuna palautin kammottavan seminaariesitelmäni opettajalle. Lähes 25 sivua surkeaa aivo-oksennusta, mutta ainakin pääsin siitä eroon. Ja yhtäkkiä edessäni olikin viikonloppu ILMAN GRADUA!

Innosta värähdellen mietin, mihin ryhtyisin ensimmäiseksi. Hyppäsin pyörän selkään ja hurautin Konttiin katselamaan joulumaailmaa. Pohdin ostaisinko vanhoja olkisia joulutähtiä vai lasisia huurresydämiä. En ostanut kumpiakaan, mutta sain niiden hipelöimisestä suurta mielihyvää.

Sitten jatkoin matkaa kotiin. Tein omenasosepiirakan. Koko pieni asunto tuoksui kauramurulta ja kanelilta, vähän myös vaniljaiselta. Valiopoika tuli kotiin ja näki pitkästä aikaa hieman aurinkoisemman puolen minusta. Sitten tuli käsityökerhokaveri. Valiopoika nukkui omaa marraskuu-uupumustaan pois ja sillä aikaa me keitimme kaksi pannullista teetä, askartelimme heijastimia ja annoimme villalangan juosta puikkojen välistä. Rauhallinen, tasainen kilkatus, muumikupissa hyöryävä marjatee, stereoissa hiljalleen soiva Andrew Lloyd Webber.

Käsityöhetken jälkeen vielä yllättävä iltainen tarmonpuuska ja ajokeikka huonekaluliikkeisiin. Koeistumista, budjettipohdiskelua ja Giganttiin karkaava Valiopoika. Löydettiin mahdollisesti sohva. Ensimmäisen yhteinen hankinta. Juuri niin pikkuruinen sohvanpuolikas, että siihen mahtuu kaksi ihmistä sykkyrälle syysiltoina. Täydellistä.

Lauantaina polkaisin aamukahdeksalta töihin. Yleensä tämä voisi olla omiaan syventämään marraskuumasista seuraavalle tasolle, mutta tällä kertaa olin onnellinen siitä, että sain olla töissä, enkä kotona itkemässä verta graduni päälle. Töissä rutiinit seurasivat toisiaan ja työvuoro loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Kävin kaupassa, menin kotiin, painuin peiton alle. Päikkärit. Marraskuun paras puoli.

Valiopoika tuli kiskomaan minut ylös tunnin päästä. Reppu täyteen treenikamoja ja uimapukuja, suunta kohti kuntokeskusta. Puolentoista tunnin salitreeni, uusi ennätys penkkipunnerruksessa ja sitten kylpylän puolelle uimaan. Pientä pussailua vesiputouksen alla ja sauna täynnä liikuttavia vanhoja mammoja.

Kotona odotti kiljuva nälkä. Hieman ihanan juustoista parsakaaligratiinia uuniin, siihen kylkeen sipulista possupaistosta. Yksi huurteinen olut. Sitten peiton alle Valiopojan kainaloon katsomaan Netflixiä ja syömään suklaata.

Sunnuntaina nukuttiin pitkään. Tehtiin extrahyvä aamiainen. Lähetin Valiopojan puolestaan töihin ja lähdin itse korkkaamaan joulushoppailukauden. Kaupoissa oli mukavan väljää, kaiuttimissa soi Lumiukko. Löysin pari kivaa juttua ja ostin kotiin suuren varaston suklaakahvikapseleita, ne tulevat tarpeeseen. Tein lounastreffit Turun herkullisimpaan pizzapaikkaa, Pizzariumiin. Haahuilin hieman ulkosalla ja annoin myrskytuulenpoikasen nostattaa punan poskille.

Illemmalla meinasin jälleen nyykähtää peiton alle jo kuuden jälkeen, mutta energinen poikkis kiskoi raatoni puoliväkisin ylös sängystä. Toppatakki päälle ja ulos, suuntana elokuvateatteri. Suomalaista melankoliaa ja ufokarkkeja, hyvä yhdistelmä.

Ja sitten aamuyöhön asti jatkunutta supattelua ja pilvilinnoja. Kyllä kelpaa aloittaa uusi viikko. Marraskuu hei, ei tunnu vielä missään!

Hyvä ruoka, parempi marraskuu.

Kun gradu karkasi käsistä. Ja pöydältä.

Tiedättekö, miltä näyttää keittiön pöytä ahkeran opiskelijan työpiste noin 1,5 tuntia ennen gradun aineisto-osuuden palautuksen dead linea?

Jep. Se on vissiin sellainen hallittu kaaos? Paitsi että mikään osa siitä ei enää ollut hallinnassani. Kaaosta tosin oli sitten senkin edestä, että ehkä se hieman tasapainottaa tilannetta.

Että sellaisia gradukuulumisia tällä kertaa. Toinen huomionarvoinen seikka on se, että graduideoille, muistiinpanoille ja kommenteille pyhitettyyn vihkoon oli jotenkin puolihuolimattomasti alkanut ilmestyä kuvioneulesuunnitelma. Huoh. Strömsö-aivot, ettekö te ymmärrä, että teille ei ole nyt tilausta tällä hetkellä! Palataan asiaan ensi keväänä!

Oi Johan

Tänään tein gradua. En toki silti kirjoittanut mitään. Mutta etsin tieni kaupunginkirjaston lehtienlukusaliin ja haalin hieman aineistoa koeanalyysia varten.

Lehtienlukusali oli sympaattinen paikka. Paljon, paljon kumaraisia papparaisia. Hiljaista kahinaa, varovaisia kröhäisyjä. Ja vaikuttava määrä sanomalehtiä.

Minä suuntasin ulkomaisten sanomalehtien osastolle. Oli englantia, espanjaa ja esperantoa. Kiinaa, persiaa ja iso kasa venäjänkielistä lehteiltävää. Ja yksi ruotsalainen sanomalehti. Voi Tampere, etkö tiedä, mikä tämän maan toinen virallinen kieli on?

No, kelpasi se yksikin, joka onneksi oli vanha kunnon Dagens Nyheter. Kuvasin aineistoni salavihkaa kännykkäkameralla ja sain osakseni hyvin vihaisia eläkeikäisiä katseita. Päätin olla uhrautumatta tieteen nimissä enää yhtään sen enempää ja lähdin äkkiä karkuun.

Kotosalla söin mustikkarahkaa ja sain sydämentykytyksiä Jonas Gardellin kirjasta. Jos pitäisi valita yksi ruotsalainen suosikkihenkilö (mikä kamalan vaikea tehtävä!), minä valitsisin Jonas Gardellin.

Söpö sisäänkäynti ja ihana joululahjakuppi.

Ruotsista ja suosikeista tulikin muuten mieleen, että miksiköhän ruotsalaisilla on niin ihania miestennimiä? Kuten Johan. Tai Albin. Ejvind. Henning. Mattis. Sigfrid. Volter. Mio. Melker.

Vaikka naisten nimitarjonta on yleisesti ottaen paljon surkeampaa kuin miesten, niin naapurimaan puolelta löytyy muutamia kivoja vaihtoehtoja kauniimmallekin sukupuolelle. Kuten Solveig, Tove, Vivian, Silvia, Ulrika, Agda, Alva, Elvi, Ester, Hildur, Lydia, Malin ja Moa.

Jävla skit. Pitääkö tässä nyt hankkia ruotsalainen lapsi? Ja kun ne ruotsalaiset miehet on välillä sellaisia nössön puoleisia.