Repaleinen lokakuu

Toissapäivänä heittäydyin töiden jälkeen sängyn päälle x-asentoon ja iloitsin siitä, että tämäkin viikko on jo näin pitkällä. Sitten Valiopoika muistutti, että on maanantai.

Maanantai??? Maanantai?? Olin aivan varma, että oltiin jo viikon loppupuolella. 

Syksy on jälleen saapunut musertamaan elämäniloni olemattomiin. Ja jälleen kerran olen yhtä järkyttynyt lyhenevistä päivistä, vakaasti laskevista lämpöasteista ja kelmeäksi muuttuneesta naamataulustani. Ei taas tätä!

Olen yrittänyt vähän fiilistellä. Että jee, onpa kiva laittaa nätti villahuivi kaulaan ja käyttää pikkumyykenkiä. Mutta tiedättekö, ei lapasista voi loputtomasti iloa repiä. Ei vaikka kuinka polttaisi samalla kynttilöitä ja hymisisi tyytyväisenä sohvalla villasukat jalassa.

Ongelma onkin siinä, että minä en halua istua sillä helkkarin sohvalla monta kuukautta putkeen.

Haluan syödä lounasta ulkona. Ja kävellä kepeästi pitkin jokirantaa. Haluan käydä uimassa ja lukea puistossa liian kallista naistenlehteä. Haluan kävellä torin poikki työmatkalla, ostaa mansikoita ja neilikkakimpun kahvihuoneeseen ja katsella, kuinka mummot vaihtavat kuulumisia mukulakivien keskellä.

Haluan pyöräillä Ruissaloon töiden jälkeen. Uittaa varpaita merivedessä ja makoilla purjeveneen kannella. Haluan avata skumppapullon valoisassa yössä ja lakata varpaankynnet vaaleanpunaisiksi.

Haluan kerätä ojanvarresta kukkia ja posottaa moottoriveneellä mökille. Haluan kävellä paljain jaloin ja makoilla nurmikolla tutkimassa muurahaisia.

Haluan enemmän energiaa, iloa ja valoa.

Vaan ei. Ei tipu. Väärä asuinpaikka, väärä maa.

Töiden jälkeen olen sekä henkisesti että fyysisesti niin poikki, että ajatus mistä tahansa aktiviteetista ahdistaa. Joten en tee mitään. Ja sitten vasta ahdistaakin.

Yritän kyllä. On liikuntaa, on hyvää ruokaa, on ystäviä. On lyhennettyjä työpäiviä ja pitkään nukuttuja viikonloppuaamuja. On superfoodia ja vitamiineja.

Mutta silti. Harmaata sohjoa vaan kaikki päivät.

Kuka keksisi rokotteen kaamosta vastaan?

(Onneksi en sentään ole ainoa, jonka järjen valo on alkanut himmetä marraskuun lähestyessä. Tänä aamuna lämpömittari oli painunut pakkasen puolelle. Ja silti työmatkalla vastaan tuli lenkkeilijä shortseissa ja t-paidassa.)

Sori, mut mihin mä voin laittaa kaikki nää mun tunteet?

Noin 15–20 prosenttia ihmisistä on hermojärjestelmältään erityisen herkkiä. Herkän ihmisen tahdosta riippumaton hermosto reagoi voimakkaasti ärsykkeisiin, kuten valoihin, hälyyn ja makuihin. Herkkä havainnoi tarkkaan sekä ympäristöään että sisäistä maailmaansa. Herkkyys voi ilmetä myös vahvoina taidekokemuksina ja taipumuksena imeä itseensä toisten tunnetiloja.

Olen aina ollut nössö. Nykyään olen asian kanssa myös täysin sinut. Jotkut meistä nyt vaan ovat vähän pehmeämpiä.

Olen myös herkkä. Herkkä tuntemaan, herkkä tulkitsemaan, herkkä loukkaantumaan, herkkä itkemään. Olen herkkä sekä itseni että toisten puolesta. Mietin mitä, miksi ja miten muuta mahtavat tästä tilanteesta ajatella. Mietin mitä tein ja mitä olisin voinut tehdä toisin.

Järkytyn ihmisten pahuudesta. Järkytyn vääryyksistä ja rikoksista. Pöyristyn epäoikeudenmukaisuuksista niin, puristan käsiä nyrkkiin rystyset valkoisina ja haudon kostoa yön pimeinä tunteita.

Välillä suljen silmäni tosiasioilta, kääntelen tilanteiden paremman puolen esille ja keskityn tiukasti vain hyviin hetkiin - sillä jos en tekisi niin, olisi tuloksena valtava tuska, ahdistus ja kyynelmeri sekä pohdiskelusessio, joka veisi keskittymiskyvyn kaikesta muusta.

Hermostun tai ahdistun helposti voimakkaista aistiärsykkeistä.

No juu. Lähinnä metelistä ja tuoksuista. 

Huomaan helposti erilaisia vivahteita ja yksityiskohtia ympäristössäni.
Jep. Varsinkin silloin, kun oikeasti pitäisi keskittyä johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Saatan kokoauksessa havahtua siihen, että olen tuijottanut kollegan kulmakarvoja ja miettinyt mikä häntä mahtaa ärsyttää, kun kulmat ovat niin kurtussa.

Muiden ihmisten mielentilat vaikuttavat voimakkaasti minuun.
KYLLÄ. Liikaa. Tämä on vittumainen ominaisuus, jonka vaihtaisin pois milloin tahansa. Toki on mukavaa, että ihmisten ilo ja innostus kirkastaa omankin päivän, mutta valitettavasti tämä murjottajien maa on yleensä täynnä huonotuulisia ihmisiä. Hetki heidän seurassaan ja TSÄDÄM - kannan muiden ihmisten murheita mukanani lopun päivää.

Siedän huonosti kipua.
En tiedä. En minä nyt mistään pahimmasta päästä ole. Kestän rokotukset ja hammaslääkärit kuin nainen.

Kiireisenä ja/tai hyvin sosiaalisena päivänä haluan ennemmin tai myöhemmin hakeutua omaan rauhaani.
Voi kyllä! Pidän ihmisistä, mutta sosiaaliset kohtaamiset eivät milloinkaan tuo voimia, vaan vievät niitä. Viikonlopun kyläilyreissujen jälkeen olen väsynyt vielä keskiviikkonakin. Sukupäivällisten jälkeen korvissa soi ja ohimoita juilii. Ja bileissä ei vaan enää ole hauskaa siinä vaiheessa, kun känniääliöt tunkevat iholle ja joka paikassa on infernaalinen meteli.

Olen herkkä kofeiinin vaikutuksille.
En usko. En ainakaan ole huomannut.

Kuormitun helposti voimakkaista ärsykkeistä kuten kirkkaista valoista, voimakkaista hajuista tai palosireenin ujelluksesta.
Jep. Meteli on pahin. Elokuvissa käynti, konsertit ja keikat ottavat liikaa korviin. Ahdistaa.

Minulla on rikas päänsisäinen maailma (esim. pohdiskelen/ajattelen paljon tai minulla on vilkas mielikuvitus).
Jep. Liikaa. Varsinkin iltaisin. Pohdiskelen läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat skenaariot ennen kuin voin nukahtaa. Siinä vaiheessa Valiopoika on kuorsannut onnellisesti jo parin-kolmen tunnin ajan.

Tunnen oloni epämukavaksi voimakkaassa metelissä.
Juu, eikös tämä jo käyty kertaalleen läpi. 

Taide, esimerkiksi musiikki, liikuttaa minua syvästi.
Jep. Reaktiot ovat kyllä rauhoittuneet teini-iästä, jolloin ravasin teattereissa ja katsoin läpi jokaisen kotikaupungin näyttämölle tulleen kipaleen, koska ah, niissä oli vain niin paljon tunnetta. Mutta edelleen saatan äkkiä hiljentyä kauniin taulun, täydellisen lauseen tai värisyttävän lyriikan kohdalla.

Hermostoni käy joskus kohtuuttoman kovilla kierroksilla ja haluaisin vain paeta kehollisia oireitani.
En nyt ole ihan varma, mitä ovat keholliset oireet. Mutta usein tunnen olevani ylikierroksilla. En tiedä kuinka monta kertaa Valiopoika on saanut rauhoitella minua sen jälkeen, kun "päässäni surisee liikaa ajatuksia".

Olen tunnollinen.
Jep. Jälleen liikaa. Mietin yötä myöten sähköpostien lauserakenteita, tekemättömiä tehtäviä, työpaikan pesemätöntä kahvipannua ja lähettämättä jäänyttä postikorttia.

Säikähdän helposti.

Jep. Kovat, äkilliset äänet saavat minut sätkimään. 

Hermostun tai ahdistun, jos minun täytyy tehdä paljon asioita lyhyessä ajassa.
Jep, mutta vain, jos tehtävät tulevat äkillisesti. Jos olen saanut valmistautua tiukkaan ja kiireiseen työrupeamaan henkisesti, niin ei hätää. Silloin olen tehokas.

Kun joku tuntee olonsa epämukavaksi vallitsevassa konkreettisessa tilanteessa, keksin helposti ratkaisuja kuinka olosuhteita voisi muuttaa hänelle suotuisammaksi (esim. valaistusta säätämällä, istumapaikkaa vaihtamalla jne.).
Kyllä ja ei. Huomaan, jos jollain on epämukavaa, mutta en osaa ratkaista tilannetta. Sen sijaan omaksun saman epämukavan fiiliksen, jonka jälkeen kaksi ihmistä vääntelehtii kiusallisesti tuoleillaan ja tuijottelee seiniä.

Hermostun, kun minulle annetaan yhtä aikaa useita tehtäviä.
Juu. Paitsi jos saan samalla selkeän priorisointijärjestyksen.

Yritän hyvin voimakkaasti välttyä virheiltä ja unohduksilta.

Kyllä. Naurettavan paljon. Tämä johtaa siihen, että otan pienimmätkin erheet aivan liian raskaasti ja vellon niissä viikkotolkulla. Unohduksien varalta kirjoitan päivittäin useita listoja.

Välttelen väkivaltaisia elokuvia ja tv-sarjoja.
Kyllä. Tämä on aiheutttanut närää parisuhteessa. Netflixissä on yllättävän vähän katsottavaa, jos rajaa pois KAIKEN väkivallan, rikokset, sodat, vääryydet ja raakuudet. Mutta haluaisitko itse nukkumaanmennessä kelata murhatilannetta läpi päässäsi uudestaan ja uudestaan?

Hermostun tai ahdistun, kun ympärilläni on paljon tapahtumia ja hektisyyttä.
Joo, jos mennään tietyn rajan yli. Asia kerrallaan, asia kerrallaan!

Nälkäisyyden tunne vaikuttaa herkästi mielialaani tai keskittymiskykyyni.
Joo-o. Kysykää jälleen Valiopojalta. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Muutokset elämässä ottavat koville.
Kyllä. Hetken verran. Pyrin kynsin ja hampain pitämään kiinni edes jonkinlaisesta rauhasta ja pysyvyydestä (EI enää muuttoja!!). Mutta kun muutos sitten osuu kohdalle, sopeudun siihen nopeasti. Jonka jälkeen tarraudun uuteen tilanteeseen kiinni kynsin ja hampain ja yritän pitää edes sen muuttumattomana...

Nautin taiteen tai ruuan kaltaisista elämyksistä ja niiden pienistäkin vivahteista.
Jooooo! Miten mainitsitkin kaksi lempiasiaani. Taide ja ruoka. Kyllä. Kyynelehdin taide-elämysten äärellä ja ahdistun, kun näen ihmisten hotkivan ruokaansa. Siitä kuuluu nauttia! Nauttia, ymmärrättekö!

Ahdistun jos elämässäni tapahtuu paljon yhtä aikaa.
Joo. Mutta eikö tätäkin kysytty jo kerran?

Minulla on erittäin korkeana prioriteettinä järjestellä elämääni niin, että vältyn mahdollisilta vastoinkäymisiltä ja ikävyyksiltä.
Yritys on kova. Toteutus kusee. Mutta parempaan päin ollaan koko ajan menossa. Palaset ovat viime aikoina loksahdelleet loistavasti kohdilleen.

En halua joutua sekaviin tilanteisiin.
Sekaviin tilanteisiin? Kuulostaa sinänsä hauskalta, mutta enpä tosiaan oikeasti sellaisessa tilanteessa viihtyisi. Haluan tietää mitä, missä, milloin, miksi, kenen kanssa ja millä seurauksin. Sinänsä ymmärrettävää, että aikoinaan hakeuduin toimittajaksi...

Jos joku tarkkailee tekemistäni, tai olen vaikkapa kilpailutilanteessa, suoriudun tehtävästä tavallista huonommin

Jep. Tämä on totta jopa siinä määrin, etten välttämättä osaa avata ovea tai kirjautua ulos tietokoneelta, jos joku kurkkii olan yli. Antakaa minulle tänä päivänä minun henkilökohtainen tilani, kiitos.

Kun olin lapsi, vanhemmat ihmiset kokivat minut ujoksi tai herkäksi
Luulisin niin. Ainakin itse muistelen olleeni ujo.


25/27


Ei vitsi mikä hieno päivä. En olekaan esim. hysteerikko tai muuten vaan lapsellinen ääliö. Oonkin kato vaan erityisherkkä.


Seuraavaksi lähden ostamaan nipun silkkihansikkaita ja alan jaella niitä lähipiirilleni!

Aika hei, relaa nyt vähän! Pidä vaikka lomaa!

Tänään, kun masispäissäni yhyy yhyy typerä poikkis, miksi koko ajan olet reissussa menin Lidliin ostamaan herkullista superrasvaista jugurttia ja mahdollisesti myös hieman muita herkkuja, törmäsin melko järkyttävään näkyyn siinä heti pakastealtaan vieressä.

Tonttuja. Enkeleitä. Mitälie jääkarhuja. Punaista ja valkoista ja vihreää ja kimalletta ja kultaa ja kulkusia ja rati-riti-rallaa. Joulukarkit olivat saapuneet kauppaan. Ja joulukalenterit. Ja nyt kun tarkemmin muistelen, niin saattoi siinä jotain kynttilöitä ja kuusenkoristeitakin olla.

Siis ihan oikesti WHAT. Olen juuri ja juuri onnistunut sisäistämään sen, että ballerinoissa alkaa nyt palella varpaat ja takki on ihan fiksua ottaa mukaan, kun lähtee ulos. Kaivoin jopa heijastimen esille kaappien syövereistä ja olin hetken aikaa hyvin tyytyväinen itseeni. Että jee, elän ajan hermolla, syksy on täällä!

Mutta että nyt pitäisi jo alkaa valmistella joulua? Ei pliis. Nippanappa ollaan ehditty lokakuun puolelle vasta.

Relaa, aika! Ota iisisti! Tartu hetkeen! Älä viitsi huidella jo kohti tulevaa vuotta, mulla on vielä paljon koettavaa tänä mahtavana vuonna.

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari?

Jos rikas mies mä oisin, niin enpä kyllä koskaan menisi töihin.

Saattaisin sen sijaan ryhtyä hyväntekijäksi. Perustaa ehkä jonkin organisaation ja jakaa apurahoja mahtaville ihmisille. Sen lisäksi kirjoittelisin novelleja ja korneja runoja päivät pitkät. Ehkä maalailisin rumahkoha tauluja ja kiertäisin huutokaupoissa ja antiikkiliikkeissä metsästämässä täydellistä sisustusta. Ehkä suunnittelisin itselleni talon. Se talo olisi vanha ja nariseva jo uutenakin.

Jos olisin todella rikas, perustaisin uuden lehden. Ihan vaan siksi, että voisin päästä kirjoittamaan siihen kolumneja ja keksimään kreisejä reportaasi-ideoita.

Nyt sitä uskomatonta omaisuutta odotellessa on kuitenkin paiskittava jonkin verran hommia. Tai siis olisi paiskittava, jos se vaan mitenkään olisi mahdollista.

Minä aloitin työnhaun suurin piirtein kahdeksan kuukautta sitten. Ensin hain töitä toimttajana. Sitten laajensin tiedottamiseen, muuhun viestintään ja markkinointiin. Sitten laajensin oikolukemiseen, sanelunpurkuun, tekstinkäsittelyyn ja sihteerinhommiin. Sitten astuin rohkeasti ulos tiedottamismaailmasta ja lähettelin hakemuksia lastenhoitajaksi, myyjäksi, kahvila-apulaiseksi, postinlajittelijaksi ja puutarhatyöntekijäksi. Lopulta luovutin täysin ja hain erilaisia siivoushommia.

Vaan eipä tärppää.

Tässä yhtälössä on jotain, mitä en kertakaikkiaan ymmärrä. Minulla on hyvää työkokemusta monista erilaisista paikoista. Minulla on kehuvia työtodistuksia ja suosittelijoita. Minulla on kielitaitoa ja erikoisosaamista. Minulla on tutkintoja ja suorituksia sekä Suomesta että ulkomailta. Olen hyvä kirjoittamaan persoonallisia työhakemuksia. Minulla on selkeä ja suorasanainen CV.

Ja ennen kaikkea olen tietysti mainio työntekijä ja muutenkin mukava ihminen.

On tietysti pari kerrostalon kokoista seikkaa, jotka oleellisesti haittaavat työnhakuprosessiani. Ensimmäinen on se, että haluan töihin juuri siihen yhteen ja tiettyyn kaupunkiin. Toinen on se, että minulla ei ole suhteita.

Voi kunpa olisin parempi juonittelemaan.

Surmanloukku nimeltä Twitter

Olen astunut itselleni hieman liian suuriin saappaisiin. Tai tässä tapauksessa ehkä terveyssandaaleihin taikka villasukkiin. Olen toimitussihteeri.

Tämä jännittävä aluevaltaus vaatii kaikenlaisia uusia taitoja. Lounas on vaihdettava salaa hotkaistuihin Dumleihin ja take away-kahviin. Tussitaulu on valloitettava omille muistiinpanoille ja oma äänenvoimakkuus  naksautettava kymmenisen pykälää ylemmäksi. (Mutta oivoi kuinka paljon narinaa silloin kuuluukaan!)

Lisäksi tietokoneen näytöltä on pystyttävä tarkkailemaan yhtä aikaa noin kymmentä eri välilehteä, samalla kuin kolme aloittelevaa toimittajaa vaatii omalle jutulleen selkeää näkökulmaa nyt heti, koska haastattelu alkaa noin 20 sekunnin päästä.

Mutta mikäs tässä. On oikeastaan aika mukavaa itse pysytellä toimituksessa ja lähettää muut viilettämään pitkin Tamperetta. Ah.

Tosin yksi ikävä puoli tähän pomoasemaan liittyy. Jouduin vihdoin ja viimein hankkimaan itselleni Twitter-tilin. Pitkin hampain keksin itselleni nolon käyttäjänimen ja valitsin ne pakolliset kymmenen tyyppiä seurattavakseni. Pelkkiä lehtiä ja tv-kanavia, kun en äkkiseltään keksinyt yhtäkään mielenkiintoista ihmistä. Paitsi Hugh Laurien, mutta sitä en kehdannut laittaa. Todella hyödyllistä verkostoitumista kertakaikkiaan.

Tiedän kyllä, että kaikki itseään kunnioittavat ja ajan hermolla keikkuvat mediaihmiset ovat olleet Twitterissä jo kuusi vuotta. Ja että heidän mielestään ei ole olemassa elämää ilman Twitteriä, koska Twitterissä kuulee kaikesta ekana ja voi teeskennellä olevansa kaveri kaikkien julkkisten kanssa.

Mutta minä en halua olla siellä ajan hermolla. Haluan olla rauhassa kotona. Ilman muka-nokkelia pikku viestejä tai tekosyvällisiä 140 merkin pohdiskeluja. Kaikein huippu oli se, kun sähköpostiin tipahti liittymisen jälkeen viesti Twitteriltä. Siinä luki näin: "Jos rakennat aikajanan, joka edustaa sinua ja mielenkiintosi kohteita, huomaat kuinka nopeasti Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääsi."

Anteeksi vain, mutta mitä helvettiä?

Miksi haluaisin, että Twitteristä tulee korvaamaton osa elämääni? Kuinka surullisestä elämästä tässä nyt oikein puhutaan? Hieman alkaa tuntua siltä, että eräs Twitter-tili poistuu bittiavaruuteen heti, kun saan tämän pomokurssin kunnialla suoritettua. Tekstiviestikin on oikeastaan liian moderni keksintö. Lähetettäiskö kaikki taas vaan ihan niitä oikeita kirjeitä toisillemme? Mulla taitaa tuolta laatikon pohjalta vielä löytyä Pocahontas-kirjepaperia vuodelta 1995.

Twitterkiukkuni muuten laantui pois kotimatkalla. Yleensähän näinä kauniina talvi-iltoina saattaa kohdata maagisen sinisen hetken, mutta ilmeisesti Tampereella sinisyys on so last season.

Joten tässä teille uusinta uutta: keltavaaleanpunapurppurainen hetki!

Mulla on vaan niin hyvä maisema.

Muumeista ja muminasta

Kävin puheterapeutilla. Oli pakko saada jotain faktoja siitä, että kuinka pahasti se ääni nyt sitten narisee ja voiko sille asialle jotain tehdä.

Tuomio kuului seuraavasti:
+ hyvä, luonnollinen intonaatio
+ selkeät vokaalit
+ konsonantitkin kohdillaan. (jopa se sössöttämiseen taipuva s-kirjan oli "normaalin rajoissa".)
+ ajatusta ja tunnetta mukana äänessä, ei pelkkää ääneenlukua paperista.
+ ääni pysyy samanlaisena eri esitysmuodoissa, eli uutiset, juonnot ja reportaasit tulevat kaikki samalla, luonnollisella äänellä.
+ kaunis resonanssi. (??)

Mutta sitten toisaalta:
- täysin väärä hengitystekniikka, josta johtuu
- ihan liian kireä ääni, joka näkyy erityisesti
- äänteiden kiristymisenä lauseiden loppua kohden.
- samasta syystä myös matalat äänteet puuttuvat puheesta, niille ei ole "tarpeeksi happea".

Läksyksi sain lukea ääneen satukirjoja. Mahtavaa, hulluuspisteet ropisevat tilille kun yksinään lukee itselleen iltasatuja suureen ääneen. Kaikki mun satukirjat tosin ovat ruotsiksi. Haittaakohan se?

Kaikenkaikkiaan oikein hyvä tuomio. Terapeutti oli varma, että kireyden saa pois äänestä melko helposti, jonka jälkeen äänihuulet eivät pingota niin sairaasti ja puhumisesta tulee miellyttävämpää.

Ennen kuin menin tuolla muminatohtorilla käymään, kipaisin aamutuimaan sinne Stockmannille. Olin ajatellut, että ovien takana kärkkyisi pari hullua muumifania mukinkuvat silmissä kiiluen. Olin väärässä.

Kadulle oli ahtautunut varmaan reilut satakunta ihmistä. Kyynärpäätaktiikkaa käytettiin jo siinä vaiheessa, kun ovet vielä olivat visusti lukossa. Ja kun ne sitten aukesivat, alkoivat parikymmentä ekaa kärkkyjää juosta täysillä kohti rullaportaita, jotka pian olivatkin aivan tukossa.

Eräskin älypää päätti ettei mitenkään voi odottaa rullaporrasjonossa omaa vuoroaan, vaan alkoi harppoa viereisiä, väärään suuntaan rullaavia portaita ylös. Tyypillä oli massaa sen verran, etteivät jalat nousseet tarpeeksi lennokkaasti ja naamalleenhan se sitten päätyi niihin portaisiin. Muumit tai henki?

Kun itse pääsin mukiapajille, aloin hieman tajuta, miksi ihmiset olivat niin paniikissa. Mukit hupenivat melkoista vauhtia. Se johtui siitä, että trokarit lastasivat sylin täyteen mukeja. Tai sitten ne ehdottomasti halusivat aamupalapöytäänsä 12 samanlaista muumimukia. Huh, mitä porukkaa.

Mutta sain kuin sainkin oman ihanaisen hattaranvärisen keräilymukini. Kyllä nyt kelpaa hörppiä kuumaa kaakaota.