Kuolemattomia ajatuksia syntymäpäivän kynnyksellä

Mikään ei ehkä ole niin noloa, avartavaa, hauskaa, myötähäpeällistä ja hämmästyttävää, kuin omien entisten ajatusten lukeminen. Siksi suosittelen jonkinlaisen päiväkirjasysteemin pitämistä ihan kaikille.

Tässä oman vanhenemiseni kynnyksellä etsiskelin arkistoistani oman pienen minäni ajatuksia eri vuosilta. Ensimmäiset merkinnät tuntuvat olevan vuodelta 2005. Siis kaksituhatta ja viisi! Kun täytin seitsemäntoista vuotta. Huh huh.

Sukellus menneisyyten oli kutkuttava. Teidän iloksenne kokosin tiivistelmät tähän. 

Vuonna 2005, täyttäessäni 17 vuotta, minä...
-Pidin synttäreitäni "loisteliaina" ja 17 ikävuotta vastuullisena ja pelottavan isona lukuna.
-Pohdin, mitä vaaditaan seuraavalta vuodelta, kun tulen täysi-ikäiseksi.
-Opettelin jonglööraamaan synttärilahjaksi saamillani palloilla.
-Etsin siskolle ylioppilasmekkoa ja kehuin erityisen lämmintä huhtikuuta.
-Olin käynyt synttäreideni kunniaksi katsomassa leffan, joka oman asiantuntevan käsitykseni mukaan käsitteli "vissiin jotain kansanmurhajuttua, oli tosi ässä". (Joo. Jep. En keksi tähän nyt mitään kommentoitavaa enää.)

Vuonna 2006, täyttäessäni 18 vuotta, minä...
-Jauhoin taukoamatta uudesta ihanasta koiranpennustani.
-Olin mielestäni saavuttanut kunnioitettavan iän ja muuttunut aikuiseksi. Samalla totesin, etten koskaan ollut tuntenut itseäni lapsellisemmaksi.
-Innostuin mahdollisuudesta luovuttaa verta ja tehdän elintenluovutustestamentin (?).
-Pohdin, pitääkö minun nyt alkaa seurata politiikkaa. (Voi minua...)
-Iloitsin saamistani keltaisista kumisaappaista ja runokirjasta. Haaveilin käveleväni sateessa ja sepittäväni runoja päässäni. (Nyt pakko sanoa uudelleen: voi minua....)

Vuonna 2007, täyttäessäni 19 vuotta, minä...
-Luin pääsykokeisiin. Kuulemma 120-140 sivua päivässä. Siistiä.
-Luin paljon sanomalehtiä. Ja haaveilin toimittajuudesta. Ihmettelin, kuinka olinkin osannut valita tulevalle uralleni oikean suunnan. (Oi menneisyyteni minä, onneksi et tietänyt, miten kammottavaa toimittajuus voikaan olla.)
-Olin hieman järkyttynyt 19 vuodestani. Mietin jo etukäteen seuraavaa synttäripäivää ja kaksikymppiseksi muuttumista. Kirjoitin kaksikymppisten menevän naimisiin, tekevän lapsia ja ottavan lainaa. En ilmeisesti halunnut mitään noista asioista. (Herää kysymys, että olinko kenties sekoittanut kaksi- ja kolmekymppiset keskenään...)
-Tiivistin tulevaisuudentavoitteeni kirjoittamalla: "aion vaan itsepäisesti pysyä lapsellisena ja hysteerisenä ja kärsimättömänä ja helposti innostuvana ja lyhytnäköisenä ja epävarmana ja ujona. niin että varautukaa vaan siihen."
-Pohdin sitä mahdollisuutta, että joskus tulevaisuudessa tulen syntymäpäivieni aikoihin lukemaan kaikki päiväkirjamerkintäni huhtikuun puolivälistä. (Terkut vaan sinne vuoteen 2007! Täällä niitä luetaan!)

Vuonna 2008, täyttäessäni 20 vuotta, minä....
-Asuin Ruotsissa ja heräsin syntymäpäiväni aamuna heleillä pikkutytön äänillä laulettuun Vi gratulerariin ja sain kasan melko tahmeita suukkoja ja halauksia.
-Sain sänkyyni aamupalatarjottimen, joka oli aivan kuin ruotsalaisista tv-sarjoista. Herkkuleipiä, kahvia, mehua, ruusuja, kortteja, paketteja ja jopa pikkuruinen Ruotsin lippu.
-Sain Suomesta paketin. Helmikorvakorut. Vinkki siitä, että oli aika lopettaa haahuilu ja hieman vakavoitua?
-Haahuilin silti, jopa enemmän kuin koskaan ennen. Harkitsin jääväni Ruotsiin asumaan. Ja yritin saada kiinni erästä poikaa ja karistaa kannoiltani toisen. Toivoin seurustelevani.
-Totesin olevani muinaismuisto Neuvostoliiton ajoilta.
-Pohdin, saavutaanko elämässäni koskaan mitään.

Vuonna 2009, täyttäessäni 21 vuotta, minä...
-Olin ilmeisesti jotenkin alamaissa. Tympääntyneesti kirjoittelin tiskeistä ja imuroinnista ja yksinäisyydestä, vaikka olisi pitänyt juhlia.
-Totesin, että vanheneminen ei tunnu miltään, koska en muutenkaan ikinä edes muista, kuinka vanha olen. (?)
-Pohdiskelin jotain "menneisyyden haamuja", joista en kuitenkaan viitsinyt kertoa mitään tarkemmin. (Selvästikin ne haamut ovat siis kadonneet, koska en muista enää yhtään mitään haamuja. Voitto!)
-Kuuntelin Per Gessleä ja erityisesti biisiä "Leva livet", jossa lauletaan siitä, kun ihminen täyttää kaksikymmentäyksi vuotta. Olin Gesslen kanssa samaa mieltä. Elämä täytyy elää.

Vuonna 2010, täyttäessäni 22 vuotta, minä...
-Olin huumaavan iloinen. Kirjoittelin riemuissani siitä, miten ihanaa on käydä kävelyllä, saunoa ja syödä voileipiä. (Ja onhan se toki ihanaa. Mutta kai sitä olisi voinut niitä synttäreitäkin jotenkin juhlistaa?)
-Kirjoitin synttäripäivän olevan "hieno! hieno hieno hieno! niin paljon parempi kuin viime vuonna!"
-Illalla oli ilmeisesti myös tulossa "miljoona kivaa asiaa", mutta koska en ole tarkemmin kertonut niistä, niin en tiedä mitä ne mahtoivat olla.
-Olin saanut jälleen aamupalaa sänkyyn. Kahvia, croisantteja ja tuoretta ananasta.

Vuonna 2011, täyttäessäni 23 vuotta, minä...
-Järjestelin täyttä päätä syntymäpäiväbileitä seuraavalle illalle. Leivoin ekaa kertaa porkkanakakkuakin.
-Sain exältä hienoja lahjoja. Esim. sanelukoneen. Olin olevinani ammattimainen toimittaja.
-Nautin kauniista, aurinkoisesta kevätpäivästä.
-Tein proseminaarityötäni. Jopa syntymäpäivänäni. (Turhaan silloin valitit! Kokeilepa gradua ja sano sitten miltä tuntuu!)
-Kävin illalla kävelyllä, laitoin kasvonaamion, tein kasvislasagnea, avasin pullon punaviiniä ja katsoin leffan Tyttö, joka leikki tulella.

Vuonna 2012, täyttäessäni 24 vuotta, minä...
-Asuin Göteborgissa, olin edellisiltana juhlinut vanhenemistani, juonut liikaa tequilaa ja kärsin sen seurauksena elämäni pahimman darran.
-Ollut toisaalta iloinen ja liikuttunut vaihtarikavereiden kauniista sanoista, lahjoista ja hyvästä meiningistä, mutta toisaalta kaivannut kotiin tärkeiden ihmisten luokse.
-Ihmettelin, missä se ikäkriisi oikein on, kun vieläkään ei ahdista.
-Söin synttärilounaaksi kaverin tarjoamaa limoncello- ja mustikkajuustokakkujäätelöä.
-Roikuin facebookissa ja kännykän äärellä koko päivän ja odotin onnentoivotuksia naapurimaan puolelta.
-Kävin illalla saunassa, ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Vuonna 2013, täyttäessäni 25 vuotta, minä...
- Pohdin syntymääni ja totesin olevani ikuinen keskonen, henkisesti kesken jäänyt ruipelo, joka ei meinaa kestää elämän pieniä ja suuria vastoinkäymisiä.
- Totesin syntymäpäivän tuntuvan maanatailta.
- En jaksanut keskittyä ikäkriisiin, vaikka neljännesvuosisata pamahtikin mittariin. Sovin itseni kanssa palaavani asiaan "sitten syksymmällä".
- Aioin olla nuori ja tyhmä ainakin vielä yhden kesän ajan. (Ja hei otetaas nyt taas sitten kerta kiellon päälle!)
- Ajattelin pakata opiskelijahaalarin pahvilaatikkoon ikuisiksi ajoiksi. (Mutta mites toi vappu? Sehän on ihan nurkan takana taas?)
- Vietin ystävien kanssa triplajuhlia jo ennen virallista syntymäpäivääni. Askartelin hassuja hattuja, sekoittelin pehmisshotteja, leivoin pitsaa, järjestin ongintaa, pistin päähäni muovisen tiaran, kävin tanssimassa ja muistaakseni sipisin ystävän kanssa melkein aamuun asti.

Viime vuoden eleganssi.

Aikamoista.

Voisin nyt analysoida näitä menneiden vuosien ajatuksiani oikein perinpohjaisesti. Pohtia onko minussa ylipäänsä enää yhtään mitään samaa, kuin vuoden 2005 pallopäässä. Tai sekin riittäisi, että kävisin läpi, kuinka hiton paljon asioita on ehtinyt tapahtua viime huhtikuun viidennentoista ja tämän illan välissä.

Mutta en nyt taida. Jääkööt nämä yksittäiset ajatuksenpätkät ruotimatta. Jätän ne pelkäksi hassunhaikeaksi lukutuokioksi. Ja lupaan vastedeskin kirjoittaa ajatuksiani ylös ainakin kerran vuodessa.

Huomenna on taas kerran merkkipäivän aika.  Mitäköhän mahdan tehdä? No ainakin käydä herkkulounaalla Valiopojan kanssa. Kenties ostaa kukkia torilta. Leipoa kakun ja keittää kahvit. Kutsua perheen kylään. Illalla ehkä juoda lasin viiniä ja avata juustolajitelman.

Ja toivottaa itselleni onnea. 

7.2. Pohdintaa

Juuri äsken koitti se hetki, kun sain graduni yhteenvedon kirjoitettu. Nyt jäljellä on vain kohta 7.2. Pohdintaa.

Niin päätinpä sitten alkaa pohtia. Kun kerran oma word-tiedostonikin sitä vaatii.

Ja onhan niitä pohtimisen aiheita nyt ilmassa enemmän kuin tarpeeksi. Pohtisiko ensiksi vaikka sitä, miten nopeasti elämä on voinut muuttua suossa tallomisesta jonkinlaiseksi leppoisaksi piknik-hetkeksi? Ja miten siihen piknikiin sitten tottuu ja sokeutuu ja voikin yhtäkkiä alkaa kiukutella siitä, kuinka piknikin toinen osallistuja petasi sängyn ihan väärin. 

Voisin pohtia myös tätä asuntoani. Tai ei se kyllä mikään asunto ole, vaan koti. Pitkästä aikaa! Tässä on tullut asuttua kaikenlaisissa alivuokra-asunnoissa, vaihtariluukuissa, toisten nurkissa tai väliaikaisissa hökkeleissä. Mutta tämä asunto, tämä on koti. On ollut siitä asti, kun ensimmäisen kerran näin, kuinka toukokuun viimeisien päivien auringonsäteet tulvivat asuntoon rullaverhon lävitsekin ja valaisivat pahvilaatikkokasani.

Nyt tämä asunto pitäisi sitten jättää. Täältää puuttuu oleelliset 186 cm lisätilaa. Jos oikein kurkotan itseni ulos ikkunastani, voisin hyvällä tahdolla väittää näkeväni uuden kotikoloni katon. Tuleekohan minulle sielläkin yhtä hyvä olo, kuin tässä pikkuruisessa asunnossani?

Kyllä kai. Vaikka onhan se nyt herranjestas jännittävää, kun pian en enää saakaan olla diktaattori, vaan pitää alkaa taas tehdä kompromisseja. Esimerkiksi katsella sitä väärinpedattua sänkyä päivästä toiseen. Onneksi elämä tarjoaa tähänkin ongelmaan useita ratkaisuja: voin joko pedata sängyn itse tai ostaa uuden sängyn ja uuden päiväpeiton. Sitä petaajaa en mitenkään viitsisi vaihtaa. Ensiksikin koska pidän siitä, että siivouspäivinä joku toinen hoitaa imuroinnin ja toisekseen, koska en ole milloinkaan ennen ollut yhtä onnellinen.

Voisin pohtia myös valmistumista. Paitsi etten uskalla, koska saan välittömästi jonkinlaisen kauhistusreaktion, jos edes yritän. Mitä jos en vielä olisi ollut valmis tämän opiskelijaelämän kanssa? Mitä jos jään työttömäksi vuosikausiksi? Mitä jos joudun lähtemään taas pois tästä kaupungista, jossa viihdyn niin loputtoman hyvin? Huoleton elämä loppuu, mutta mitään ei tule tilalle. Seuraan sivusta Valiopojan opiskelijaelämää ja surkuttelen huonoa kohtaloani?

Ja ainahan voisin pohtia myös tulevaa kesätyötä. Omaa alaa ja uusia haasteita. Kaikkia niitä pikku juttuja, jotka olen menneen vuoden kuluessa onnellisesti unohtanut. Sitä stressiä, kun sekuntiviisari kilpailee näppäimistöllä hakkaavien sormien kanssa. Sitä automaatin kammottavaa kahvia. Sitä loputonta puhelimessa roikkumisen määrää. Ja niitä uskomattoman hienoja onnistumisen hetkiä.

Enpä tiedä. Aprillipäivänä kukaan ei mennyt Facebookissa kihloihin tai ilmoittanut raskaudestaa. Ei tarvinnut, kun niitä ilmoituksia tulee ihan oikeastikin harvasen viikko. Pitäisikö tässä alkaa rakentaa jotain ikäkriisin tynkää? Yli neljäsosa elämästä mennyt, saavutukset tähän mennessä nolla. Njaah.

Ehkä pohdin seuraavaksi vain sitä, keitänkö kahvikoneella moccachinon vai vanilla latten.

Aina ei silti jaksa pohtia.

(Hyvin) pienimuotoinen ruokaremontti

Olen päättänyt selvitä tästä hämmentävän loskaisesta talvesta keskittymällä jo tulevaan kevääseen. Muutaman kuukauden kun vielä sinnittelee, niin alkaa tennarikelit! Ja hamekelit! Ja hähähää-veijot-ei-nähdä-enää-ikinä-kelit!

Seuraavaksi ajattelinkin sitten, että olisi vallan mainiota, jos vaikka mahtuisin joihinkin niistä entisistä kevätvaatteistani. Saisin housujen vetoketjut kiinni ja pystyisin istumaan hameissani saamatta hengenahdistusta.

Joten saattaisi olla pieni reipastusliikkeen aika. Nyt kun alkaa tsempata, niin kevään korvalla olo saattaa olla kaikin puolin kevyempi.

Minä en jaksa mitään laihdutteluja. Elämä on muutenkin tarpeeksi harmaata. Jos sitten ei saa edes syödä mitään hyvää niin yhtä hyvin voisi vaan nukkua talviunta puolet vuodesta.

Mutta se ei silti tarkoita sitä, etteikö ruokavaliosta voisi karsia pois niitä kaikkein hirveimpiä kalorikasoja. Kuten yletöntä bissenjuontia, pullavaa vaaleaa leipää, pastakasoja, perjantaipitsoja, opiskelukarkkeja, leffamaratoniin kuuluvia sipsipusseja ja laiskan sunnuntain noutokebabia.

Sitruunapippurikin kuulemma passaa kivasti avokadon päälle, kokeilkaa!

Nyt syön aamuisin ruisleipää. Kaikkein suurinta herkkua on kasata leivän päälle kypsää avokadoa ja tiristää päälle hieman sitruunamehua ja ripaus suolaa. NAM! Tai sitten vaikka raejuustoa ja tomaattia. UUSI NAM! Jos leipä on loppu tai avokadot raakoja, niin keittelen manna- tai kaurapuuroa. Päälle mansikkaa tai puolukkaa. Tai jos oikein laiskottaa, niin sössään rahkasta ja jugurtista kombon, joka pitää nälän poissa aika pitkään.

Lounasaikaan olen useimmiten superlaiska. Syön höyrytettyjä kasviksia tonnikalan keran noin kolme kertaa viikossa. Lopun aikaa syön kasvislohkoja ja kermaviilidippiä. Joskus täysjyvänuudeliwokkia. Eihän tästä paperi- ja kirjapinojen luota kuitenkaan malta lähteä minnekään ulos syömään saati alkaa valmistaa jotain monimutkaisia gourmet-annoksia.

Ooh, vaietkaa, oi makuhermoni.

Välipalaksi menee hedelmiä. Tai sitä samaa ruisleipää, tällä kertaa kananmunan ja juuston kera. Tai kenties joku marjasmoothie. Joskus sipsinhimossa huijaan ostamalla ruissnacksejä.

Servietti kuvausrekvisiittaa, en syönyt.

Kahvi, tuo elämän eliksiiri. Tällaisen setin vedän yleensä iltapäivän kuolettavina väsymyksen tunteilla.

Iltaisin tehdään yhdessä salaatteja. Täysjyväpastaa. Linssikeittoa. Porkkanakeittoa. Lehtipihviä. Tai käydään siellä Hesellä, missä muuten voi ranskalaisten sijaan valita hampparin kylkeen oikein hyvän minisalaatin, vink vink.

Kalapuikko ei täyttäne terveellisen ruuan kriteerejä. Eikä kyllä kalaruuankaan. Mutta oli hätätila, ts. kauppa kiinni.

Sorrun toki tasaisin väliajoin. Nappaan kahvin kanssa suklaapallon ja kylässä kourallisen sipsejä. Käyn kuppilassa yksillä ja juonkin kolme. Napsin nopeaa energiaa irtokarkeista. Mutta hei, parempi kai kuitenkin yrittää edes vähän.

Arvatkaa kumpi näistä herkuista oli kotitekoinen?

Jaaha, nyt tulikin muuten nälkä! Jännityksellä valitsemaan syönkö tänään tonnikalaa curry- vai tomaattikastikkeessa!

Rakkauden vuosi 2013 sanoin ja kuvin.

Noin vuosi sitten vitsailin ystävieni kanssa, että vuodesta 2013 vasta tuleekin jotain! Suuri rakkauden vuosi luvassa! Pelkkää onnea ja onnistumisia!

Se oli tietysti pelkkää skumpan siivittämää toiveajattelua. Joka hämmästyttävää kyllä muuttuikin kuukausien kuluessa täydeksi todeksi. Tämä kulunut vuosi on ollut... no. Ehkä paras koskaan. Aikamoista.

Tämä asettaa tietysti melkoiset paineet tälle uudelle vuodelle. Koetin itsekseni keksiä mahdollisimman innostavaa nimeä uudellekin tulokkaalle. Menestyksen vuosi 2014? Ilon vuosi? Yllätysten vuosi?

Mutta yhä useammin mieleeni palautui sanapari muutosten vuosi. Suurten muutosten vuosi 2014.

Ehkä tästä tulee sellainen. Aika näyttää.

Nyt voi vielä kuitenkin hetkeksi palata rakkauden vuoteen. Mitä se pitikään sisällään?

TAMMIKUUSSA
Taisin olla aika väsynyt. Mutta samalla toiveikas. Tunsin pitkästä aikaa oloni omaksi itsekseni, olin tyytyväinen elämääni. Koulu painoi päälle oikein urakalla, huhkin toimitussihteerinä ja valvoin öitä radiolähetyksiä pohdiskellen. Oli vielä aika pimeää.

HELMIKUUSSA
Aloin kaivata kevättä. Haikailin uusista tuulista ja toivoin löytäväni jonkun, jonka kanssa voisin lähteä kevätretkelle. Luin käsittämättömän paljon kirjoja ja askartelin hamahelmistä. Tuunasin muutenkin vanhoja tavaroitani uuteen uskoon ja aloin etsiä gradulleni suuntaa ihan tosissaan.

MAALISKUUSSA
Valmistuin vihdoin ja viimein kandiksi, auttamattoman paljon myöhässä. Sain kevätvimman ja koristelin asuntomme pajunkissoilla, höyhenillä ja ties millä muulla roskalla. Vietin pääsiäisjuhlia ystävieni kanssa. Olin hyvin syvällisellä tuulella ja pohdiskelin vakavasti tulevaisuuttani ja sitä, mitä oikein haluan seuraavaksi tehdä. Ilmassa alkoi olla hyvin odottava tunnelma.

HUHTIKUUSSA
Olin turhautunut. Ei ollut töitä eikä suunnitelmaa. Asunto uhkasi lähteä alta ja mitään uutta ei löytynyt. Inhosin ajatusta yksiöön muuttamisesta. Täytin 25, pidin prinsessasynttärit ja podin kepeää ikäkriisiä. Gradu junnasi paikallaan, epäonnistuin täysin eräässä lupaavassa työhaastattelussa ja ryvin itsesäälissä. Vastapainoksi koetin käydä usein lenkillä ja tuulettaa ajatuksia. Ystäväni vietti vauvajuhlia ja positiivisuus nosti päätään kuun lopulla.

TOUKOKUUSSA
Vietin vappua tulevassa kotikaupungissani ja aloin innostua muutosta. Samalla tunsin haikeutta opiskelijakaupunkini hylkäämisestä. Olin tienristeyksessä. Olin huoleton. Unohdin velvollisuudet ja istuin puistossa ottamassa aurinkoa. Join ensimmäisen siiderin terassilla. Sain kaksi työpaikkaa ja otin toisen niistä vastaan. Löysin unelma-asunnon, enkä voinut uskoa onneani todeksi. Viime hetkellä sain kammottavan kuumetaudin, menetin ääneni ja pakkasin pahvilaatikoita henki pihisten.

KESÄKUUSSA
Aloitin työt. En päivittänyt blogiani lähes lainkaan. Heräsin joka aamu käsittämättömän hyvällä tuulella. Kävin saaristomökillä syömässä lohta ja uimassa meressä. Lojuin laiturilla villakoirien kanssa. Makasin puistoissa lukemassa kirjaa tai juomassa punaviiniä ystävien kanssa. Kävin kirjastossa, kirpputoreilla ja kaupoissa. Ostin torilta litrakaupalla mansikoita. Tein pyöräretkiä. Kävelin pitkin Turun katuja valoisassa kesäyössä ja nauroin vatsani kipeäksi. Ja aloin kiinnittää huomiota siihen kummalliseen työkaveriin, joka kesken työvuoron seisoi päällään seinää vasten ja nauroi niin tarttuvasti, että sitä oli mahdotonta vastustaa.

HEINÄKUUSSA
Koin syvää mielenrauhaa. Olin autuaallisen onnellinen kaikilla mahdollisilla tavoilla. En muista tuosta kuukaudesta juuri muuta kuin sen, että kasvojani kiristi jatkuva hymyily ja nauraminen. Aurinko tuntui paistavan joka päivä. Kaikki oli niin helppoa, niin ihanaa ja niin oikein. Puolessa välissä heinäkuuta vietin täydellisen päivän, joka alkoi aamuiselta torilta, eteni skumppalasin kautta pitkään brunssiin meren äärellä, jatkui uimisella ja auringonotolla, siirtyi siitä purjehdusreissuun ja lopulta huipentui vaatteiden vaihtamisen jälkeen juhliin ystävän asunnolla. Ja tuolta juhlista kävelin askel kepeääkin kepeämpänä kohti tanssipaikkaa, jossa tiesin tuon aurinkoisen pojan odottavan saapumistani.

ELOKUUSSA
Hyppelin korkokengissäni pitkin mukulakivikatuja. Vietin pitkiä aikoja tunteitani pohdiskellen ja huomasin olevani kaikkein parhaalla tuulella vain yhdessä tietyssä seurassa. Päätin, etten missään nimessä halua enkä voi päästää tuollaista valioyksilöä pois seurastani. Onneksi Valiopoika oli samaa mieltä. Eräänä kesäyönä meistä tuli me. Sen jälkeen ei enää ollut tilaa millekään muulle.

SYYSKUUSSA
Ilmassa oli sateen ja omenoiden tuoksua. Illat alkoivat hämärtyä. Istuskelin mielelläni sisällä ja suunnittelin asuntoni sisustusta. Kävin Valiopojan kanssa katsomassa ilotulituksia ja koin tehteeni aivan oikean valinnan. Vietin leffailtoja ystävien kanssa ja totuttelin olemaan taas jonkun tyttöystävä. Valiopoika matkusteli sinne sun tänne ja tekstiviestit lensivät perässä. Aloin jälleen kasata gradukirjoja keikkumaan keittiön pöydälle.

LOKAKUUSSA
Toivoin ajan kuluvan hitaammin ja haikailin täydellisen kesän perään. Paiskin hulluna töitä gradun parissa ja sain ensimmäiset epäuskonpuuskat valmistumiseen liittyen. Sujahdin mustaan iltapukuun ja sain kavaljeerikseni komean miehen frakissa. Vietin ensimmäisiä todellisia iltapukujuhliani ja olin päissäni kaksi vuorokautta putkeen.

MARRASKUUSSA
Saavutin erään graduun liittyvän dead linen ja tunsin oloni pitkästä aikaa hieman kevyemmäksi. Kokkailin uusia ruokalajeja ja innostuin leipomaan. Kävin silloin tällöin salilla. Aloin katsastaa Valiopojan kanssa huonekaluliikkeitä sillä silmällä. Ja voi olla, että muutama asuntoilmoituskin ujuttautui vaivihkaa tietokoneen ruudulle.

JOULUKUUSSA
Odotin -yllätys yllätys- joulua. Pohdin lahjoja ja kiertelin kaupoissa hyvissä ajoin. Nautin täysin rinnoin käsityökerhon kokoontumisista ja heiluttelin ahkerasti puikkoja. Join glögiä kunnes korvat sauhusivat. Paketoin, koristelin ja fiilistelin. Kävin työhaastattelussa ja sain unelmapaikan ensi kesäksi. Vietin ihanan joululoman.

Kyllä siinä on tarpeeksi puuhaa yhdelle vuodelle, vai mitä mieltä olette?

Ja sama vielä tiivistetymmässä muodossa. Tämä on suunnattu niille, jotka ovat uteliaita, mutta eivät jaksa lukea.

                                                                    KEVÄT 2013

                                                                       KESÄ 2013 

                                                                  
                                                                      SYKSY 2013

                                                                      TALVI 2013

10 vaikuttavaa kirjaa. Ja vähän karkkia.

Sain Facebookissa kiertoviestin. Se kuului näin:

"Kerro 10 kirjaa, jotka ovat koskettaneet. Ei turhaa pähkäilyä, nopeasti vaan, eikä tarvitse olla paremmuusjärjestyksessä. Merkkaa 10 kaveria ja jaa niille kirjojen sekä listailun ihanuus."

Facebookiin ei kuitenkaan viitsinyt alkaa tilittää, mutta onhan minulla tämä mainio blogi, omien ajatusteni kaatopaikka! Joten tässä tulee:

1. John Irving: Oman elämänsä sankari
2. Erlend Loe: Supernaiivi
3. Pirkko Saisio: Elämänmeno
4. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia. 
5. Susanna Alakoski: Svinalängorna
6. Torey Hayden: Häkkipoika
7. Jostein Gaarder: Sofian maailma
8. Jonas Gardell: Kummajainen astuu kehiin
9. George Orwell: Vuonna 1984
10. Lucy M. Montgomery: Pieni runotyttö

Voisin kirjoittaa tästä pitkän keittiöpsykologisen selonteon, missä ruotisin kirjojen maailmaa, henkilöhahmoja, suhteita ja mielikuvia, mutta en taida viitsiä. Jätän sen teidän tehtäväksenne. Voitte vaikka joulun välipäivinä koettaa keksiä, miksi ja miten juuri nämä kirjat ovat kajahtaneet meikäläisen mieleen niin vahvasti. 

Lisäksi törmäsin parissakin eri blogissa kirjahaasteen varjolla kehittyneeseen toiseen 10 kohdan haasteeseen. Tämä toinen haaste oli luonteeltaan hieman kevyempi, sillä siinä listattiin 10 parasta karkkia kautta aikojen. Ja mikä sopisikaan paremmin yhteen kuin karkit ja kirjat. Niin. Ei mikään. 

Joten tässä vielä parhaat karkit ikinä:

1. Punaiset kirpeät mansikkaremmit. Juuri ne, joita ei meinaa enää saada yhtään mistään irtokarkkilaarista. 
2. Hopeatoffee. Onneksi se on palannut kauppoihin!
3. Hedelmä- ja salmiakki Dragsterit. Myydään ihan liian pienissä pusseissa. 
4. Punaiset ufot. Taattu kitalaen tuho. 
5. Bon bon -tikkarit. Varsinkin se äitelän vaaleanpunainen versio. 
6. Kex-suklaa. Saa Ruotsista ja ruotsinlaivoilta. Onneksi, sillä muuten saattaisin syödä sitä noin kilon viikossa. 
7. Lauantaipussin autokarkit. Miksi ne on niin hyviä!
8. Skittlesit. Näitäkään ei löydy lähes mistään. Hmph. 
9. Missä x -pussit.
10. Halvan salmiakki.

No niin. Jospa nyt sitten taas sitä gradua...
 

Laiskan ja/tai kiireisen ihmisen pikasämpylät

Nythän on niin, että herkkuja tekee usein mieli, mutta ulkona vihmoo jäistä räntää vaakasuoraan ja kauppareissu ei oikein houkuta. Silloin kannattaa tehdä ratsia omiin keittiökomeroihinsa, sieltä saattaa hyvinkin löytyä ainekset näihin maukkaisiin ja supernopeisiin sämpylöihin. Ohje niihin on miksattu useasta eri reseptistä.

Pikasämpylät:

Pellillinen
3,5 dl vehnäjauhoja
0,5 dl kaurahiutaleita
1 dl ruisjauhoja
1 rkl leivinjauhetta
2 rkl siirappia tai hunajaa
2,5 dl kylmää vettä

Pistä uuni lämpiämään 200 asteeseen ja aloita kisa itseäsi vastaan - ehditkö saada sämpylät pyöritettyä ennen kuin uuni lämpiää valmiiksi?

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää siirappi ja vesi. Sekoita isolla lusikalla tasaiseksi. Nosta sillä samaisella lusikalla möykkyjä pellille. Taputtele sitten möykyt jauhotuin käsin palloiksi. Valmista! Tai no ainakin melkein. Paista sämpylöitä uunissa 200 asteessa reilut 10 min.

Jos olet oikein innokkaalla päällä, niin heitä taikinaan pari isoa raastettua porkkanaa. Silloin voit pistää vettä vain pari desiä.

Tai raasta mukaan juustonloppu. Tai voitele sämpylät kananmunalla ja ripottele pintaan seesamin- tai kurpitsansiemeniä. Tai mene sinne kauppaan ja osta suklaata.

Oikeasti herkullisempia kuin kuvassa!

Kyylääjien lottovoitto, eli bloggarin inventaario

Blogimaailmassa kiertelee koko ajan noin tsiljoona erilaista kiertoviestiä ja haastetta ja visaa ja kyselyä ja tunnustusta. Ajattelin näin jälkijunassa ja gradua vältelläkseni paljastaa, millaisia asioita fanitan ja suosin. Koska se varmaan kiinnostaa teitä kaikkia aivan suunnattomasti! Hampaat irvessä olette iltakaudet miettineet, että millaista hammastahnaa se käyttää! Voi kun kehtaisin kysyä!

No, niin. Siis asiaan. 

LAUKKU
Olen alkanut kallistua reppujen puoleen. Tai siis lähinnä olkapääni ovat alkaneet kallistua marimekkolaukun painosta ja pitäisi keksiä jotain ergonomisempaa. Haaveilen edelleen puolihuolimattomasti Kånkenista, mutta oikeasti tahtoisin jonkun persoonallisemman ratkaisun.

Ei hitto kattokaa ny miten kivoja! Mulla on mahtava maku, pakko myöntää.

LOMPAKKO
Tämäkin on omassa käytössäni yleensä kukkaro. Mummomallinen, kirjavalla marikankaalla. On minulla tosin lompakkokin odottamassa. Hentoa vaaleanroosaa, piparkakkureuna ja napakka käsituntuma. Hieno on.

AURINKOLASIT
Jaa mitkä? On mulla jotain Menkkahaukan halpislaseja ja muovikehyksisiä pilarillejä. Haaveissa siintävät vahvuuksilla varustetut tyylikkäät lasit. Vaan koskas sellaiset raaskisi hankkia? Ja miten voisi olla varma siitä, ettei niitä parinsadan euron blehoja kadottaisi heti ekana kesänä?

KORUT
Ooh, korut! Käytän lähinnä korvakoruja. Hopeisia. Riippuvia. Välillä helmiä ja nappeja. Tekotimantteja ja rihkamaa. Himoitsen Snö of Swedenia ja Kalevalaa. Toivoisin osaavani käyttää ihania ranneketjuja. Tai edes niitä kaulakoruja. Tai sormuksia! Mutta ei. Yleensä messissä kulkevat pelkät korvikset.

TV
Hmm, mitä siitä? Tuossahan se nököttää senkin päällä. Katson sieltä Simpsoneita Valiopojan kanssa. Ja Erilaisia äitejä sekä Housea. Välillä uutisia. Loput ohjelmat katson Netflixistä tietokoneelta.

KÄNNYKKÄ
Luuri meni vaihtoon vain vähän aikaa sitten. Hankin ensimmäisen älypuhelimeni, jonka nimeä olen tosin jo alkanut epäillä. Mitä fiksua on siinä, että facebookin voi tarkistaa vartin välein ja kännykän näyttöön jää rasvaisia sormenjälkiä?

KENGÄT
Mikä käsittämätön kysymys. Mihin tällä viitataan? Juoksukenkiin, kumppareihin, talvipopoihin? Haluan lenkkarini keveinä, talvisaappaani pitkinä ja nahkaisina, tennarini kankaisina ja kevyinä, korkokenkäni mustina ja kävelykenkäni maijapoppastyyliin. Merkeistä fanitan Vagabondia.

FARKUT
Ooh, farkut! Siinäpä eräs tuote, joka on käsittämättömän ylihinnoiteltu ja joita en lähes koskaan raaski siis ostaa. Mutta jos raaskisin, niiin valitsisin luultavasti Leet. Tummat musteensiniset talveksi, kulutetut vaaleat kesään.

MP3
Juu ei löydy. En osta MP3:sta enää koskaan. Kerran myin sieluni ja ostin hopeana hohtelevan ipodin ja luukutin sitä jokaisella lenkilläni. Sitten se hajosi ilman mitään syytä. Noin viikko sen jälkeen, kun takuu oli mennyt umpeen.

TIETOKONE
Mielellään kevyt ja liikkuva. Ei tartte pyörittää pelejä, koska mulla on elämä.

MEIKIT
Meinasin ensin väittää, että mulla ei ole mitään vakioluottomeikkejä, mutta sehän olisi ollut vale. On niitä. Nimittäin Kanebon 38-ripsari, Cliniquen mineraalimeikkipuuteri ja Lumenen kulmakarvavaha. Lisäksi vaihtelevasti eri BB-voiteita, nyt käytössä Lorealin Nude Magique, hyvää kamaa.

Lisäksi huulirasvaa. Tai punaa. Siinä se.

KASVOVOIDE
Ihasama!

DEODORANTTI
No eipä tälläkään juuri väliä. Paitsi ei nyt mitään Axea ehkä kuitenkaan.

HAMMASTAHNA
Raidallinen!

SHAMPOO JA HOITOAINE
Jos saapi ihan vapaasti valita, niin Aussien hattarahötön tuoksuiset tuotteet. Mutta jos ei saa, niin sitten joku S-marketin hyllystä vaan.

SAIPPUA
Onko jollain muka oikeasti lempisaippua?

MINERAALIVESI
What? Unohtakaa tuo äskeinen saippuajuttu. Onko jollain muka oikeasti lempimineraalivesi?

VIINI
Uu, no niin! Kesällä kuivaa valkkaria, talvella täyteläistä punkkua. Kuoharia milloin vain.

DRINKKI
Mojito. Tai mansikkamargarita. Sex on the beach? Valkovenäläinen? Ei ehkä kuitenkaan se vaarallinen Long island ice tea...

LEIPÄ
Arkena ruispaloja, herkutteluun mitä tahansa, mitä Ullan Pakarista irtoaa. 

RUOKA
Lohi! Avokadopasta! Lasagne! Pihvit! Valkosipuliperunat! Itsetehty pitsa! Maapähkinäkana! Kookosmaitopohjaiset kastikkeet! Kasvissosekeitto! Lihapullat ja muusi! Uunituoreet sämpylät! Paistetut muikut! Herkkuvoileivät!
(Tuli nälkä, kalapuikot tulille.)

JÄÄTELÖ
Jotain sellaista ihanaa italialaista. Mauista jugurtti ja pistaasi. Vanha kunnon vanilja. Oikeastaan kaikki muu, paitsi suklaa. Suklaajätski, yök!

KARKIT
Irtokarkit. Kaikki muut on turhia. Itse kun valitsee, niin saa vain parhaita. Paitsi jouluna tekee mieli myös suklaata. 

LAKANAT
Kaipaan Marimekon yli-ihania lakania. Mutta kun niitä ei ole, niin muillakin pärjää. Suloisesti erivärisiä ja yhteensopimattomia sekamelskoja.

KAMPAAJA
Ei ole. Mutta hyvä kun muistutit. 

ALUSVAATTEET
No ne kyllä löytyy. Onneksi. Björn Borg voittoon!

PÄIVÄLEHTI
Ei ainakaan Turun Sanomat. Oisko se sitten Hesari. Ehkä vaan ne viikonloppunumerot tosin.

LEHTI
Saako sanoa Suuri Käsityö? Tai Ihana? Koto Living? Jos enemmän luettavaa kaipaa, niin varmaan Trendi. Tai Olivia.

SÄNKY
Ihan mukava sekin on. Tavallinen. Mitä tähänkään voisi vastata? Onko joku sängyissä merkkiuskollinen?

T-PAITA
Ei mulla ole mitään t-paitoja. Paitsi yksi, jonka sain kaverilta. Milloin t-paitoja käytetään? 

MUKI
Kuva kertokoon enemmän, kuin sanat. Voi Kaunis Kauris, sinuun en kyllä kyllästyisi!

 

Olipa käsittämätöntä ajantuhlausta. Mutta tulipahan tehtyä, jee?

Tämän päivän löydöt: kolme paitaa ja mielenrauha

Sitä sanotaan, että aika parantaa.

Sitä on vaikea uskoa silloin, kun oma elämä on yllättäen hulahtanut vessasta alas. Kun makaa peiton alla itkusta turvonneena ja toivoo, että voisi raapia sydämensä raastinraudalla hajalle, ettei enää sattuisi niin paljon.

Silloin on niin vaikea hengittääkin. Kylmä koura puristaa keuhkot kasaan sillä samalla sekunnilla, kun erehtyy ajattelemaan, kuinka paljon itsestään antoi ja kuinka sekään ei riittänyt. Kaikki yritykset rauhoittua kaatuvat kyyneliä ja räkää tyrskähteleviin itkukohtauksiin ja lopulta sitä tuupertuu hapenpuutteeseen kasvot tyynyyn painettuna. Laahustaa apaattisena huoneesta toiseen. Laihtuu. Harmaantuu. Pelästyy omaa peilikuvaansa, niin tyhjä ja iloton se on.

Tuntui, ettei siitä voisi päästä yli koskaan. Ja silloinkin, kun realiteetit varovasti koettivat ehdotella, että ehkä näin kuitenkin oli parempi, niin minä väänsiin kasvoilleni teennäisen hymyn ja ajattelin, että painukaa helvettiin siitä. Miten voisi päästä yli siitä, että joku on suunnitelmallisesti valehdellut, pettänyt ja johtanut harhaan? Miten voisi unohtaa sen, että kaikki mikä oli tärkeintä ja rakkainta paljastuikin pelkäksi mätäneväksi roskakasaksi?

Ja ennen kaikkea: miten voi jaksaa elää sen jälkeen, kun vuosia yhdessä rakennettu tulevaisuus yhden ainoa illan aikana katoaa maanpinnalta ikuisiksi ajoiksi?

Minä pistin naamarin ylleni aamuisin. Hymyilin töissä, keitin vahvaa kahvia, suunnittelin lomareissuja ja naureskelin Skypessä ystävien kanssa. Kävin treffeillä, kilistelin skumppalaseilla ja shoppailin vaatekaappiin uusia ihanuuksia.

Sen jälkeen purskahdin hysteeriseen itkuun kaupan kassajonossa. Sain paniikkikohtauksen metrossa. Vapisin raivosta tietokoneen äärellä. Huusin eläimellistä tuskaa tyynyn syövereihin ennen nukahtamista. Ja olin lamaantuneen, masentuneen, hyytävän varma siitä, etten koskaan voisi unohtaa.

Mutta kas kummaa. Olen tässä yllättäen huomannut muutamia asioita.

Vuosi sitten olin onneton. Epävarma. Ymmälläni. Yritin liikaa. Tunsin itseni epäonnistuneeksi. Pelkäsin. Minun oli vaikea nähdä missään mitään hyvää. Tuntui, kuin kaikki olisi voinut romahtaa hetkellä milllä hyvänsä. Ja sitten kaikki romahtikin.

Nyt minä olen onnellinen. Itsevarma. Innostunut. Iloinen. Energinen. Tyytyväinen. Itsenäinen. Toiveikas. Kiireinen. Tyyni.

Elämäni raastavinta, rajuinta ja raa´inta jaksoa on seurannut elämäni paras, positiivisin ja ennen kaikkea oikein ajanjakso. Kaikki on niin käsittämättömän hyvin, että yhä edelleen hämmästyn joka aamu herätessäni. Voiko ihminen tosiaan herätä näin hyvällä tuulella? Voiko askel oikeasti olla näin keveä, mieli näin valoisa ja suunta näin oikea? Onko elämä ihan todella näin naurettavan helppoa?

Kukaan ei kritisoi. Mikään ei pelota. Vääriä valintoja ei ole tehty. Kaikki on mahdollista. Jokainen suunta voi olla oikea.

Ja mitä tuohon otsikkoon tulee, niin mielenrauhan lisäksi löysin tällä viikolla alennusmyynneistä kolme ihanaa paitaa. Erään neonpinkin tekeleen taidan laittaa päälleni seuraavan kerran, kun lähden veneilemään Turun saaristoon. Sen väri näyttää hyvältä ruskettunutta ihoani vasten. Syön ehkä litran mansikoita ja juon pari lasia kuohuviiniä. Nautin hyvästä seurasta, kiireettömästä yhdessäolosta ja aina yhtä maagisen kauniista, vaaleista alkukesän öistä.

Tiedättekö mitä? Aika parantaa.

Parisuhteellisuusteoria

Nythän on niin, että elän tällä hetkellä keskenäni.
(Se, että jaan asunnon kämppiksen kanssa ei liity tähän asiaan mitenkään. Minä elän keskenäni. Yksin. Ilman toista puoliskoani.)

Miten tässä näin sitten pääsi käymään? No jaa. Voisin väittää, että se on pitkä tarina. Mutta ei se kyllä ole, vaan päinvastoin lyhyt ja karu. Minä elän keskenäni, koska entinen avomieheni pakkasi yllättäen laukkunsa ja muutti ilman ennakkovaroitusta toiseen maahan.

En tiedä, olisiko jossain parisuhdeoppaassa neuvoja tällaisista tilanteista selviämiseen. Itse selvisin sisulla. Ja ystävien avulla. Ja sen tiedon avulla, että olin ilmeisesti ollut parisuhteessa jonkinlaisen mielikuvitushahmon kanssa, sillä se muukalainen, joka pirstaloi tulevaisuuteni yhdessä illassa ei ollut se mies, jonka olin luullut tuntevani.

Aika kului, haavat parani, mielenkiinto lakkasi. Nyt voisi olla aika virittää silmät taas uudelle taajuudelle ja katsella, mitä kaikkea maailmalla onkaan tarjota.

Mutta voi. Kun eipä se tarjonta päätä huimaa.

Olen suunnilleen seitsemän vuoden ajan riekkunut yöelämässä miesten keskellä parisen kertaa kuukaudessa. Tekemieni empiiristen havaintojen perusteella voin todeta, että suurin osa tarjolla olevista miehistä on suurisuisia ja haisevia. (*)

Ei ihan kauheesti kiinnosta. Oma seura on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin lyöttäytyminen yksiin jonkun lievästi sovinistisen ja vastuuntunnottoman penkkiurheilijan kanssa, jonka elämän suurimmat sisällöt ovat pleikkari, kalja ja Star Wars.

Yksinään voi kuitenkin keskittyä tekemään juuri niitä asioita, jotka itsestä tuntuvat hyviltä.  On kirjoja, elokuvia, kavereita. Käsitöitä, kokkausta ja askartelua. Bloggaamista ja bileiltoja. Lenkkeilyä, saunomista, shoppailua ja teatteria. Kukaan ei nurise kun iltaruuaksi onkin kasvissosekeittoa eikä lenkkimakkaraa. Hikisiä sukkia ei loju pitkin asuntoa. Telkkarista saa rauhassa katsoa Satuhäitä ja Salkkareita. Raha ei kulu poranteriin, peliohjaimiin ja bensaan, vaan esimerkiksi hyvään ruokaan ja sisustukseen.

Itsekseen on hyvä olla. Mutta miksi se silti tuntuu vähän tyhjältä? Miksi pitää olla tällainen laumasielu?

Lukiossa valitsin lukujärjestykseeni ihmissuhdetaitojen kurssin, koska siitä sai helposti opintopisteitä olin kiinnostunut psykologiasta. Kurssista ei jäänyt mieleeni mitään muuta kuin se, että siellä opeteltiin hieromaan ja tilattiin pitsaa.

Olen alkanut aavistella, että kurssin opettaja oli tajunnut jotain hyvin perustavanlaatuista parisuhteista ja niiden toiminnasta. Niin kauan, kuin pariskunta jaksaa hieroa toinen toistaan ja syödä tasaisin väliajoin yhdessä pitsaa, on parisuhteella hyvät edellytykset menestyä.

Mulla on tässä asunnon nurkalla parikin pitseriaa valmiina palvelukseen. Ruokahalua odotellessa.

(*) Yleistysten välttämiseksi myönnän, että osa miehistä on myös hiljaisia ja hajuttomia. Mutta eipä nekään ihan maagisen paljon puoleensa vedä.

Tässä on mää (ja mun märkä koira.)

Haluaisin blogata, mutta kun en jaksa.

Onneksi internetin ihmemaa tarjoaa kaikenlaisia erilaisia huijausvaihtoehtoja laiskoille bloggareille. On kyselyitä, kiertoviestejä, haasteita ja palkintopostauksia.

Itse päädyin perusteellisen harkinnan jälkeen Ah-niin-syvälliseen minä olen -postaukseen. Eli tumbrlin ...and that´s who I am -kuvakollaasiin. Katsellaan kuvia, valitaan niistä puhuttelevimmat, julkaistaan kuvat omassa blogissa ja teeskennellään olevamme tyytyväisiä.

Tässä tulee:

Näitä kuvia katselemalla saa sen käsityksen, että olen todellisuuspakoinen ja epäsosiaalinen sääliö, joka on sairaalloisen kiinni kirjoissa ja kirjoittamisessa, kärsii yksinäisyydestä ja haikailee jotain mystistä parempaa elämää, jonka olisi voinut saavuttaa olemalla edes kerran oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Sehän on luonnollisesti kaikki täysin totta. Syvä luonneanalyysi tehty vain muutamassa minuutissa. Kätevää.

Loppukevennyksenä vielä helmikuiseen joulujuhlaan (ihan perusjuttu ainakin meidän perheessä) valmistautuva puudeli.

Heta ei arvostanut suihkua.

Kevättuulet veivät nukkumatin mennessään

Eräänä yönä tällä viikolla nukuin älyttömän huonosti. Huokailin, hikoilin ja haaveilin. Mylläsin ympäriinsä sängyssäni tuntikausia, kunnes huomasin kellon tikittävän kohti aamukolmea. Luovutin, pistin valot päälle ja tartuin siihen Dostojevskiin. Ja kas, heti alkoikin sopivasti väsyttää. Lukeminen todellakin kannatta aina.

Aamulla peilistä katsoi kuitenkin kalpeanaamainen kummitus, jonka silmien ympärille joku oli käynyt sutimassa mustaa väriä. Siksi en tajunnut edes loukkaantua, kun porraskäytävässä joku tuntematon naapuri kysyi, että olenko minä se kitunen.

Olin jo vastaamassa että no ainakin melkein, mutta tajusin onneksi viime hetkellä, että Kitunen taitaakin olla jonkun asukkaan sukunimi. Huh.

Meidän asunnossa vallitsevat nykyään uudet tuulet. Sellaiset kirpsakan keväiset, keltasävyiset ja karnevaalitunnelmaa lupailevat. Tontut, kynttilät, joulupukit, lyhdyt ja räiskyvänpunaiset liinat on siivottu pois näkyvistä, ja tilalle tuotu tulppaaneja.

Kevät on oikeastikin jo ihan nurkan takana. Yhtenäkin päivänä aurinko paistoi monta minuuttia putkeen. Uskomatonta.

Oioioi, keltaista ja vaaleanpunaista. Vielä kun saisi mukaan hiirenkorvalla olevia koivunoksia, niin eipä voisi olla enemmän kevät.

Vaikka pitäisi tietysti elää hetkessä, eikä haikailla tulevia kevättuulahduksia. Mutta entä jos tässä hetkessä ei ole mitään houkuttelevaa? Raportteja, esseitä ja graduja vain. Työnhakua ja rahapulaa. Kauaksi karanneita kavereita, laihdutuskuuripainostusta ja tyhjyyttä kumiseva kalenteri. Plääh.

Onhan tässä lumitähtiä tuikkivassa tammikuussakin hyvät puolensa. Esimerkiksi perjantainen Lumikuningatar-baletti sai leuan lonksumaan polvissa pariinkin otteeseen. Spontaani kampaamokäynti ja kevätvaatteiden hamstraus Vero Modan alennusmyynnistä eivät olleet nekään yhtään hassumpia. (Ostin mintunvihreän paidan! Nyt kun saisi vielä syödä minttujätskiä kevätauringon lämmittällä puistonpenkillä siihen paitaan pukeutuneena niin oisipa auvoisaa.)

Mutta sitä kevätaurinkoa odotellessa täytyy tyytyä hämyisiin lenkkimaisemiin. Kevät tulee sitten kun on tullakseen.

Kummitusfiiliksiä katulampun katveessa.

Olipa kerran eräs vuosi

Vuosi 2012 on vihdoin ohitse, hurraa! Vuosi oli äärimmäisen pitkä. Oli uusia, ihmeellisiä kokemuksia, henkistä kasvua ja elämän uudelleenjärjestelyä.

TAMMIKUUSSA
Minä kirjoittelin uunituoretta blogiani ja haaveilin muutosta Göteborgiin. Tapasin perhettä ja kavereita ja haikailin jo valmiiksi, kuinka ihana onkaan puolen vuoden päästä palata takaisin omaan kotiin, yhtä suurta kokemusta rikkaampana. Pakkasin matkalaukun ja lähdin.

HELMIKUUSSA
Solmin roppakaupalla uusia tuttavuuksia. Vaihtarikavereiden kanssa löytyi nopeasti yhteinen sävel, svenssonit osoittautuivat hieman hankalammiksi tapauksiksi. Ruotsiin syntyi uusi pikkuprinsessa ja maa meni aivan sekaisin.

MAALISKUUSSA
Ruotsiin alkoi tulla kevät. Aloitin uuden, tajuttoman vaativan yliopistokurssin ja tein sen vastapainoksi vapaa-ajallani paljon retkiä. Ullared, Botaniska trädgården, Haga, Asperö...
Lisäksi sain yllättäen tiedon siitä, että ruotsivuoteni venyisikin ylimääräisillä kolmella kuukaudella, kun mahtava kesätyöpaikka löytyikin Tukholmasta.

HUHTIKUUSSA
Vietin pääsiäistä vaihtariporukalla. Lähetin irtsareilla täytettyjä pääsiäismunaylläreitä pitkin maailmaa. Juhlin synttäreitäni niin railakkaasti, että päässä heitti vielä kahden päivän kuluttuakin. Lisäksi söin paljon sushia ja saavutin vaihtarivuoteni suurimman tavoitteen: osallistumisen normisvenssonien kotipileisiin.

TOUKOKUUSSA
Vastaanotin vapun helteisessä kesäsäässä Charlmersin nurkilla. Grillasin enemmän kuin laki sallii, sekä ruokaa että itseäni.
Sen jälkeen ängin Ikeasta ostetut 29 kruunun hintaiset petivaatteet retkireppuun ja huristin bussilla Kööpenhaminaan. Matkalla ihailin skoonelaisia maisemia ja tunsin piston sydämessäni - kyllä Skooneenkin on vielä joskus päästävä uudestaan!
Toukokuu oli kaiken kaikkiaan yksi parhaista kuukausista viime vuonna. Oli hilpeän huoleton kesäsää, kouluhommat sujuivat omalla painollaan, kaikki tuntui kepeältä. Muutto uuteen kaupunkiin häämötti jo edessä, ja Sisko ja sen Poikkis tulivat käymään Götiksessä.

KESÄKUUSSA
Siivosin Göteborgin asuntoni ensimmäistä viimeistä kertaa ja raahauduin tärisevin jaloin Tukholmaan vievään junaan. Ensimmäisten Tukholmantuntien aikana eksyin kahdesti. Päädyin kuitenkin lopulta uudelle asunnolleni ja rakastuin siihen heti.
Matkustin pikaisesti Suomeen. Laiskottelin mökillä ja latasin akkuja. Söin mansikoita ja silittelin koiria.
Sitten palasin Tukholmaan ja aloitin kesätyöt. Niihinkin rakastuin heti.
Vietin maailman ihanimman juhannuksen, joka alkoi venematkalla, kuohuviinillä ja coctail-paloilla.

HEINÄKUUSSA
Lakkasin hengittämästä, kun elämältäni putosi pohja. Blogiteksteistä päätellen olen saanut itseni kasaan vasta heinäkuun 18. päivänä. Sitä ennen tapahtuineista asioista en muista mitään. Kavereita taisi käydä kylässä. Tutustuin mahtaviin työkavereihin. Tutkin luultavasti Tukholmaa. Muistikuvat ovat niin hataria, niin huuruisia.
Mutta mahtui heinäkuuhun muutama ikimuistoinenkin hetki. Rakkaan ystävän polttarit ja häät. <3
Lisäksi heinäkuussa Siljan hyttikäytävät tulivat vähän liiankin tutuiksi.

ELOKUUSSA
Sain kehuja hyvin tehdystä työstä. Sen lisäksi sain myös kesäflunssan, mutta nämä kaksi asiaa eivät liittyne toisiinsa.
Sain kylään kaksi ihanaa ihmistä Göteborgista. Kiersimme alennusmyyntejä ja ihailimme Stockholm Pridea.
Aloin innostua töistäni oikein toden teolla. Mietin nettisivuja ja kuuntelijagallupeja vielä iltaisinkin. Kävin museoissa ja näyttelyissä, koetin vihdoinkin ottaa Tukholmasta hieman enemmän irti. Sain itseni takaisin tasapainoon ja innostuin tulevista seikkailuista.
Kuun lopussa pakkasin laukut ja astelin viimeisen kerran keinahtelevalla hyttikäytävällä. Olin iloinen ja surullinen.

SYYSKUUSSA
Muutin jälleen. Tyhjensin kodiksi käyneen asunnon vimmaisen vihan vallassa ja heitin roskiin kymmenen jätesäkillistä tavaraa.
Siirsin jäljelle jääneen omaisuuteni ihastuttavaan keskustakämppään ja olin taas onnellinen. Viiletin pitkin Tampereen katuja. Kävin välillä koulussakin. Suunnittelin, juhlin ja nautin olostani kotimaassani.

LOKAKUUSSA
Kaipasin aurinkoa ja lämpöä. Haaveilin lomamatkasta ja nautin yliannostuksen d-vitamiinia. Olin väsynyt ja itkuinen. Aloin haikailla joulun perään, kun en mitään muutakaan piristävää keksinyt. Paiskon hommia radiotyön parissa ja kolusin ahkerasti kirpputoreja.

MARRASKUUSSA
Juhlin mahtavaa kekriä ja strömsöilin pitkästä aikaa. Haaveilin joululahjoista ja hyväntekeväisyystyöstä. Matkustin  Luxemburgiin tuulettumaan ja vietin pikkujouluja seikkailemalla kissanaisena Tampereen yössä.

JOULUKUUSSA
Olin musertua surun alle. Aloitin kuukauden hautajaisilla. Pähkäilin muistopuheen parissa ja jännitin, riittääkö itsehillintä vai hajoanko puheen puolivälissä. Koetin nousta takaisin pinnalle istumalla sohvannurkassa glögimuki kädessä, kynttilöiden lepattaessa rauhoittavasti. Koristelin kodin joulua varten. Kävin Design-torilla, nukuin pitkään ja kokeilin suoran radiolähetyksen tekemistä keskesltä kaupunkia. Sain kasan kursseja valmiiksi, matkustin kotikotiin ja päätin olla tekemättä yhtään mitään.

Lopuksi toivotin tämän menneen vuoden huis helvettiin muutaman hyvän ystävän seurassa. Olkoon seuraava vuosi ennen kaikkea iloisempi.  

Se o moro

Sanoin Tampereelle morot ja vaihdoin täräyttävän työläiskaupungin hienostuneeseen historiakaupunkiin. Turku oi Turku. Kuinka kiva olla taas oikeasti kotona.

Kuviakin olisi viime päiviltä. Paketointiniksejä, Joulupuu-keräystä, himmeässä valaistuksessa napattuja tunnelmointiotoksia. Mutta fiksusti jätin kännykän laturin sinne väärään kaupunkiin, ja nyt en saa kuvia ulos puhelimesta.

Ehkä se on merkki siitä, että nyt alkaa rauhoittumisen aika. Kaikki tekniset vempeleet saavat minun puolestani vaipua hetkiseksi sinne talviunille. Minä luen kirjoja ja kudon villasukkia ja leivon poropikkuleipiä. Ja ihan ilman Facebookia.

Jälkikirjoitus

Pakko tulla pikaisesti kertomaan hämmentävästä välikohtauksesta jouluostoksilla.

Harhailin päämäärättömästi Tampereen sympaattisella joulutorilla ja katselin parhaillani hunajakojua (*), kun viereeni ilmestyi tyhjästä kovaääninen, harvahampainen metriheikki. Keskustelumme sujui näin:

Metriheikki: Tänään on paras päivä, koska mulla on päällä kaikki mun suosikkivaatteet. Eli mun tonttulakki ja Batman-sukat.
Minä: Öööö, ai sehän on kivaa.
Metriheikki: Tiesitkö, että nyt jouluun on kaksi viikkoa ja kaksi päivää?
Minä: Juu, tiesin.
Metriheikki: Mutta se ei ole sama asia kuin kaksikymmentä kaksi päivää.
Minä: Niin, ei olekaan.
Metriheikki: Moikka!
Minä: No moikka.

Olen näin jälkeenpäin miettinyt, että olikohan se joku joulun henki? Ainakin sillä oli se tonttulakki ja punamusta haalari. Ja ilmeisesti myös Batman-sukat.

(*) Miksi joulutoreilla AINA myydään hunajatuotteita? Mitä tekemistä hunajalla ja joululla on keskenään? Mikäli joku ehdoin tahdoin haluaisi vetää sokeriöverit jollakin makealla tahnalla joulun aikoihin, niin eikö siirappi olisi paremmin sesonkiin sopiva tuote?

Kun remppamies aamuvarhain ovelle ilmestyi

Mitä oikeastaan on patterien ilmaus? Pistetäänkö niihin ilmaa vai otetaanko sitä pois? Ja miksi siihen hommaan tarvitaan kaksi (2) raavasta remonttimiestä? Varsinkaan kahdeksalta aamulla?

Oli miten oli, niin ehkä kämpästämme tulee tämän toimenpiteen jälkeen taas lämmin. Muutamia viikkoja sitten, heti muuttopäivän jälkeen, asunto oli liiankin trooppinen. Hiki puski pintaan ja ilma ei vaihtunut. Nyt taas sitten öisin hytisee peiton alla veijot jalassa ja villasukat polviin asti kiskottuna. Mutta toisaalta kun välillä on ahdistavan kuuma ja välillä jäätävän kylmä, on keskiarvoinen lämpötila varmaan ihan sopiva.

Tästä on tulossa ankeaakin ankeampi kuvaton postaus. Tietokoneasia ei ole edelleenkään edennyt ja kotivakuutuksen kiemurat pistävät pään pyörälle. Koulutöitä olen tällä viikolla tahkonnut niin käsittämätöntä vauhtia, että pelkään otteeni lipeävän millä hetkellä hyvänsä.

On reportaasia. Tutkijoiden metsästystä. Itsearviointia. Muiden arviointia. Esitelmiä. Pakollisia luentoja. Uutistenlukua. Keskusteluja. Suoria lähetyksiä. Pomoilua. Aikatauluttamista. Pari roikkumaan jäänyttää esseetä. Ja ai niin, se yksi lukupiiri... Ja mites se gradu?

Esimerkki: eilen olin ajatellut painua koulupäivän jälkeen jumppatunnille (joka melko päheästi on nimetty Yo combatiksi) ja kaivautua sen jälkeen sohvannurkkaan telkkaria tuijottamaan. Olkkarin pöydällä odottelee pari houkuttelevaa dvd:tä, jotka hamstrasin kirjastosta alkuviikolla.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Radiokurssin työt kaatuivat päälle ja yhtäkkiä huomasin olevani matkalla juttukeikalle. Historiallinen kiertokävely Tampereen keskustassa. Vaakasuoraan vihmovassa vesisateessa luonnollisesti. Erikoishuomionkohteena homojen ja lesbojen kaltoinkohtelu tässä tehdaspiippujen pilkuttamassa kaupungissa.

Nnngggh!! Kun vesipisarat suhraavat muistiinpanot yhdeksi siniseksi lammikoksi ja haastateltava silmäilee mikrofonia kuin kesäkuumalla tuoksuvaa biojäteastiaa, tekee vähän mieli luovuttaa. Jos pistäisi ammatin vaihtoon? Joku siisti sisätyö olisi poikaa. Liukuhihnalla vaikka.

Nyt on vaan niin syksy. Niin totaalisen ja kokonaisvaltaisen harmaata. Missä ovat ruskan riemunkirjavat värisävyt? Missä raikkaat kotimaiset omenat, kuulaat syysaamut ja keskipäivän loistava aurinko? Missä mustikkapiirakat, tuoksukynttilät, uudet harrastukset ja liikuntainnostus? Missä käsinkudotut villapaidat ja uusi teepannu? (Nimittäin tämä ihanuus. Ja sopisi siihen oikein kivasti lisäksi vielä näitä astioita. Joulukin tässä tulossa ja kaikkea.)

Nyt ei ole muuta kuin päivä päivältä pimeämmät aamut ja pieni epätoivon viima. Sitä sinnittelee ohuessa takissa ja synteettisissa sukkahousuissa, koska vielä ei vaan voi olla talvi! Ei voi!

Tänään raahustin koululle yhdeksäksi. Näillä näkymin koulupäivä loppuu seitsemältä. Jos sitä tänään vaikka ehtisi sinne sohvalle saakka? Ja leipoisi vaikka maailman helpoimman mansikkapiirakan ja söisi sen kanssa puoli litraa vaniljajäätelöä.

Voi turkasen turhuus

Ensimmäinen vapaapäivä Tukholmassa, mahdollisuuksien kaupungissa. Tosin ne mahdollisuudet taitavat nyt valua vuolaana virtana viemäriin. Sade rummuttaa ikkunoita oikein tunnelmallisesti, mutta ei silti paljon rohkaise lähtemään millekään jännittäville tutkimusmatkoille.

Voi huokaus.

Mitäköhän tänään sitten tapahtuu. Ainakin nukuin pitkään ja heräsin kerrankin levänneen oloisena. Kävin perusteellisesti suihkussa ja vaahdotin koko kylppärin tuoksumaan mansikkasaippualta ja hattarashampoolta. Keitin kupillisen jos toisenkin kahvia.

Kohta tartun imuriin ja vetäisen lattiat puhtaaksi ikkunaremonttipölystä. (Niinpä, remonttipölystä... Olin ehtinyt asua täällä ruhtinaalliset 1,5 päivää, kun postilaatikosta tuli remontti-ilmoitus...)

Jossain vaiheessa uhmaan säätä ja käyn kaupassa. Tänään on aikaa tehdä ruokaa edes hieman pidemmän kaavan mukaan. Olisiko vuorossa siskon mainostama terveysversio makaronilaatikosta? Paljon porkkanaraastetta, sipulia ja tomaattia mukaan, niin nälkäkin pysyy hieman kauemmin poissa.

Lisäksi seuranani on iki-ihanat täykkärit. Tein sen kammottavan virheen, että katsoin huvikseni ohjelman pilottijakson netistä. Ja nyt on sitten neuroottisen pakonomainen tarve katsoa uudelleen läpi koko sarja. Argh! Tähän se kesä nyt sitten menee. (Ja miksi täykkäreiden ekoissa kausissa on niin ärsyttävän pitkä alkutunnari? Menee hermo!)

Mitäs muuta sitten. Illalla langoille ilmestyy koti-insinööri, pitkästä aikaa. Melkein jännittää!

Eilen pääsin töistä vasta puoli yhdeksän aikoihin. Ulkona paistoi aurinko täydeltä terältä ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Tunnelbanassa iloinen papparainen soitti huuliharppua ja ilmassa tuoksui kesäillalta.

Supertyylikäs työpaikkani. Radiohuset on nimittäin myös remontissa.

Chic, pilkulliset kynnet!

Tylsyyksissäni ostin tänään kauppareissulla punasipulin, porkkanoiden ja tomaattimurskan (obs. näistä aineista valmistuu maailman paras chilitomaattilinssikeitto, äidin reseptin mukaan tietysti.) lisäksi tyhjänpäiväisen naistenlehden. Tai siis mainoslehden, kuten myöhemmin huomasin.

Läpyskä oli nimeltään Chic, mutta sisältö ei ollut kovinkaan kummoinen. Mainoksia, mainoksia, muotijutuksi naamioituja mainoksia ja itseruskettavavoiteiden vertailu. Jes. Ainoa lohtu oli se, että lehden mukana tuli kaksi iloisen väristä kesäkynsilakkaa ja käsky revitellä värisekamelskoilla kynsissä.

Ja kun lehti kerran käskee, ei siinä voi muuta kuin totella.

Oon niin luova, että itseänikin hämmästyttää.

Voi olla että kaikkein tarkkasilmäisimmät lukijat huomaavat, etten ole kouluttautunut kynsitaiteilijaksi. Öhöm. Mutta ihan kivat leppäkerttumaiset fiilikset näistä silti tulee.

Juni, juli, augusti

Sommaren är kort här! Taas kerran. Saa nähdä pysyvätkö kesäkelit Göbiksessä nyt hieman pidempään kuin kaksi päivää. Tällä hetkellä ainakin näyttää hyvältä, auringonsäteiden pitäisi paahtaa ruotsinmaata koko loppuviikko.

Kummasti tuo sää vaikuttaa mielialaan. Koti-ikäväangsti väistyi eilen melko tehokkaasti taka-alalle, kun makasin Humanistenin pihanurmikolla ystävien ympäröimänä ja söin take away kanasalaattia lounaaksi. Aurinko porotti mustalle pyyhkeelleni niin tehokkaasti, että korkkaamattomalle aurinkorasvallekin tuli vihdoin käyttöä.

Omaa piristystä toi myös viimeisten huippupäivien suunnittelu. Tähän asti kivoja paikkoja on voinut bongailla ilman sen tarkempia suunnitemia. On voinut rennosti paiskata ilmoille että "tonne mä meen sit viel joskus!"

Ja yhtäkkiä "joskus" onkin nyt. Mikäli meinaa vielä haluta käydä tietyissä paikoissa, on se tehtävä nyt, koska sen jälkeen on liian myöhäistä. Göteborgin kevät jää historiaan ensi kuussa, ja tuskin tänne takaisinkaan enää matkustaa. Ojdå.

Joten nyt viimeiset viikot täyttyvät pelkästään kivoista suunnitelmista. Shoppailureissuista, museoista, iltakävelyistä Stora delsjön rannalle. Viimeisistä after workeista, euroviisupileistä, luksusbrunsseista. Tämähän on melkein kuin kesäloma. Mitä nyt täytyy vähän välillä avata ruotsalaisia pankkitilejä, kirjoitella osoitteenmuutoksia ja ostella juna- ja laivalippuja.

Ja nyt seuraavaksi aionkin osuvasti ensin kirjoitella media- och kommunikationsvetenskap -laitoksen johtajalle sähköpostia ja kysyä tarkemmin opintorekistereistä ja sen jälkeen kävellä lempeänlämpimän kesätuulen siivittämänä Grönsakstorgetille nauttimaan salaattibuffetista parin suomitytön kanssa. Ha det gött!

Portaiden paluu

Muistatteko, kun jokin aika sitten valitin jäätävistä kuolemanportaista, jotka johtavat asunnostani yliopiston Humanisten -rakennukselle ja centralbibliotekiin?

Eli siis näistä ihanista rappusista oli kyse:

 Huomasin, että jatkuvista sateista ja muuten leudoista keleistä on kuitenkin ollut jotain hyötyä. Luonto on kirjaimellisesti puhjennut kukkaan. Ja omakin askel on huomattavasti kevyempi, kun ulkona tuoksuu kasteiselta nurmikolta, mullalta ja kukkasilta.

Ei melkein edes tunnista samaksi paikaksi.

Portaissa asuu muuten myös rottia. Niitä tosin näkee vain iltaisin...

Muutenkin ulkona on nykyään aivan ihana käppäillä. Ihmisetkin ovat heti paljon paremmalla tuulella. Olen jopa todistanut, kuinka hitaastilämpeävät ja yleensä melko nihkeät göteborgilaiset virnuilevat toisilleen ilman syytä. Toppen!

Nyt tekisi mieli pistää tennarit jalkaan ja hilpaista pitkälle kävelylenkille. Harmi vaan, että paras lenkkikaveri on Suomessa.

Suosikkikuva suosikkikaverista.

Seuraavaksi aion tiskata pyyhkiä pölyt kirjoittaa esseetäni suurella raivolla ja koettaa saada koko homman pakettiin ennen iltaa ja vieraiden saapumista. Melkein voisin toivottaa itselleni, että lycka till...

Delar av livet

Yhtee päivään mahtuu niin paljon erilaisia fiiliksiä. Aamulla saattaa herätä siihen, kun kevätaurinko heijastuu ohuiden verhojen lävitse ja tekee ohimennessään varjotaidetta.

Joo, tulppaanit alkavat olla vähän rempallaan.

Ja illalla onkin taas melkein maagisen mystinen tunnelma, kun pimeässä satamassa loistavat valot tuikkivat, vesi lainehtii tummana ja uhkaavana ja iltakierrosta suorittavat lokit kirkuvat sydämensä kyllyydestä.

Ruotsin Joutsen?

Oopperatalo.

Minä ja Evert Taube.