Repaleinen lokakuu

Toissapäivänä heittäydyin töiden jälkeen sängyn päälle x-asentoon ja iloitsin siitä, että tämäkin viikko on jo näin pitkällä. Sitten Valiopoika muistutti, että on maanantai.

Maanantai??? Maanantai?? Olin aivan varma, että oltiin jo viikon loppupuolella. 

Syksy on jälleen saapunut musertamaan elämäniloni olemattomiin. Ja jälleen kerran olen yhtä järkyttynyt lyhenevistä päivistä, vakaasti laskevista lämpöasteista ja kelmeäksi muuttuneesta naamataulustani. Ei taas tätä!

Olen yrittänyt vähän fiilistellä. Että jee, onpa kiva laittaa nätti villahuivi kaulaan ja käyttää pikkumyykenkiä. Mutta tiedättekö, ei lapasista voi loputtomasti iloa repiä. Ei vaikka kuinka polttaisi samalla kynttilöitä ja hymisisi tyytyväisenä sohvalla villasukat jalassa.

Ongelma onkin siinä, että minä en halua istua sillä helkkarin sohvalla monta kuukautta putkeen.

Haluan syödä lounasta ulkona. Ja kävellä kepeästi pitkin jokirantaa. Haluan käydä uimassa ja lukea puistossa liian kallista naistenlehteä. Haluan kävellä torin poikki työmatkalla, ostaa mansikoita ja neilikkakimpun kahvihuoneeseen ja katsella, kuinka mummot vaihtavat kuulumisia mukulakivien keskellä.

Haluan pyöräillä Ruissaloon töiden jälkeen. Uittaa varpaita merivedessä ja makoilla purjeveneen kannella. Haluan avata skumppapullon valoisassa yössä ja lakata varpaankynnet vaaleanpunaisiksi.

Haluan kerätä ojanvarresta kukkia ja posottaa moottoriveneellä mökille. Haluan kävellä paljain jaloin ja makoilla nurmikolla tutkimassa muurahaisia.

Haluan enemmän energiaa, iloa ja valoa.

Vaan ei. Ei tipu. Väärä asuinpaikka, väärä maa.

Töiden jälkeen olen sekä henkisesti että fyysisesti niin poikki, että ajatus mistä tahansa aktiviteetista ahdistaa. Joten en tee mitään. Ja sitten vasta ahdistaakin.

Yritän kyllä. On liikuntaa, on hyvää ruokaa, on ystäviä. On lyhennettyjä työpäiviä ja pitkään nukuttuja viikonloppuaamuja. On superfoodia ja vitamiineja.

Mutta silti. Harmaata sohjoa vaan kaikki päivät.

Kuka keksisi rokotteen kaamosta vastaan?

(Onneksi en sentään ole ainoa, jonka järjen valo on alkanut himmetä marraskuun lähestyessä. Tänä aamuna lämpömittari oli painunut pakkasen puolelle. Ja silti työmatkalla vastaan tuli lenkkeilijä shortseissa ja t-paidassa.)

Syksyllä viimeinkin, voin ottaa iisimmin

Aamulla kun heräsin, oli tullut syksy.

Sade hakkasi ikkunoihin, sumu kiemurteli pitkin katuja. Aurinko ei edes yrittänyt paistaa harmaan pilvimassan läpi.

Pistin villapaidan päälle ja villasukat jalkaan. Kasasin selkäni taakse kaikki taloudestamme löytyvät tyynyt ja rakensin peitoista mukavan lämpömuurin ympärilleni. Katselin Netflixiä yhteentoista saakka ja nautin siitä, että tänään ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Syksyinen sunnuntai!

Kovin kauaa en toki jaksanut ihanasta joutilaisuudesta nauttia, koska keskittymiskykyni on yhtä hyvä kuin kärpäsellä. Oli pakko ryhtyä puuhailemaan jotakin. Vaihdoin lakat, pistin pyykki- ja tiskikoneet laulamaan, otin pitkän suihkun ja löysin ilahduttavasti keittiön yläkaapista pullollisen viimevuotista glögiä. Entä jos heittäytyisinkin aivan kreisiksi ja leipoisin tänään pipareita? Homejuustoakin löytyisi sopivasti jääkaapista.

Voi te harmaantympeät sunnuntait, kuinka olenkaan teitä kaivannut!

Ei minkäänlaista pakkoa suorittaa yhtään mitään. Ei tarvetta bailata tai matkustaa tai aloittaa uusia harrastuksia tai käydä töissä tai ulkoilla aamusta iltaan.

Nyt voi vaan olla. Voi vihdoinkin viettää tunnin lajitellen sukkalaatikkonsa erakot takaisin pariensa luokse. Voi käydä läpi vaatekaapin ja varata turhille rytkyille kirpparipöydän. Voi kutoa villapaidan. Tai virkata räsymaton. Voi leipoa sämpylöitä vaikka joka ilta. Shoppailla uusia teemakuja (siis tee-maku, ei teema-kuja) ja tehdä iltapalaksi syntisiä uunivoikkareita, joissa on päällä sekä cheddaria että homejuustoa. Koska tarvitaanhan sitä nyt eristävä ihrakerros talvipakkasten varalle.

Nyt voi pelata iltakaudet Huojuvaa tornia poikkiksen kanssa ja katsoa Netflixistä kaikki ne kymmenen uutta sarjaa, joiden pariin ei vielä kesällä ehtinyt. Nyt voi viettää perjantai- ja lauantai-illat ystävien kanssa kotona, juoda viiniä ja parantaa maailmaa. Ei tarvitse lähteä klubeille, koska ulkona sataa, tukka menee huonosti ja matkalla tulee kuitenkin kylmä.

Ah.

Toki kaipaan aurinkoa. Välistä niin paljon, että tekisi mieli syödä aamupalaksi purkillinen d-vitamiineja ihan vaan testatakseen, tulisiko siitä vihdoinkin vähän pirteämpi olo. Eikä nyt olisi yhtään hullumpaa lähteä rantalomalle. Ja niin edelleen.

Mutta silti. On syksyssä puolensa. Esimerkiksi se, että saatan mahdollisesti ehtiä jopa päivittää tätä blogia useammin kuin kerran kuussa.

Viikko sitten oli vielä keltaistakin. Nyt lähinnä harmaata.

Se oli sitten siinä

Tänä aamuna kiskaisin takin niskaani pyöräillessäni aamulla töihin. Näppejä nipisteli kylmässä aamuviimassa. Sattumalta löysin takintaskuista sormikkaani - siellä ne olivat odottaneet koleista kesäkuisista työmatkoista saakka.

Tyytyväisenä kiskoin kintaat käteeni ja jatkoin matkaa. Hetken päästä se kuitenkin iski. Se tunne. Tämä kesä oli muuten nyt tässä.

Mutta miten kesä voi olla ohi, jos en ole sitä ehtinyt vielä lainkaan viettääkään?

Kamerasta löytyvät kuvat todistavat muuta. On mansikoita, veneenkokkia, juhannusruusuja, hiekkarantoja. Puistossa on todistettavasti istuttu yhden sun toisenkin eväskassin kanssa, makkaraa on grillattu, varpaita ulkoilutettu nurmikolla. Pyörällä on retkeilty pitkin saaristoa, lossilla on ajeltu ja paljussa loikoiltu skumppalasi kädessä. Kirjoja on luettu auringonpaisteessa vino pino ja oluttölkkejä kumottu sekä savusaunassa että moottoriveneessä. Pellonlaitaa pitkinkin on kävelty vaaleassa kesäyössä ja autioita asfalttiviidakkoja ihailtu vaaleanpunaisessa valossa.

Ja silti on tämä tunne. Haikeus, väsymys, pala kurkussa. Miksen saanut pitää yhtään lomaa? Miksi töissä oli jatkuvasti niin raskasta ja koti niin kaukana? Miksi kepeät kesäiset tunnit valuivat hukkaan bussin ikkunoita tuijottaessa?

Nyt tulee toki syksy. Syksy omassa kodissa, onhan sekin jotain.

Ehkä ongelmana onkin se, että juuri mitään muuta tässä ei olekaan tiedossa. Syksy tulee ja samalla alkaa pudotus tyhjyyteen. Ei koulua, ei töitä, ei tekemistä, ei tuloja.

Olisin halunnut vielä yhden hyvän kesäviikonlopun. Sellaisen jossa olisi ollut sopivassa suhteessa heräämistä virkeänä oman murusen kainalosta. Kävelyretki aamuiselle torille, kaffet ulkona auringossa. Kojulta mukaan mansikat ja herneet, kirpputorilta uusi pokkari. Asettautuminen viltille puolivarjoon tuuhean puun alle. Kevyesti hulmuava kesähame, kasvoilla kaunis päivetys ja koko päivä paljain jaloin. Vielä yksi venereissu saaristossa, lounaaksi lohta vierasvenesatamassa. Kuuma sauna ja viileä pulahdus meriveteen. Valvomista rannalla aamutunneille saakka, seurana pullo kirpeää valkoviiniä ja muutama hyvä ystävä. Luotettava, tuttu olkapää, johon nojautua. Ja se maaginen valoisa kesäyö.

Mutta ulkona sataa vettä, työhakemukset odottavat lähettäjäänsä ja neuleet on viikattu takaisin vaatekaapin etualalle.

Ystävät ja kaverit palaavat koulunpenkille ja työpaikoille. Minneköhän minä menisin?

Vaaleanpunaisen kesäyön aikaansaamia aatoksia

Nyt olisi kuulkaa kamera täynnä ihania kuvia! Kuvia kuninkaallisesti uiskentelevasta joutsenpariskunnasta, kuvia kauniisti tummuneesta savusaunasta, kuvia kesäillassa riemuikkaasti virnestelevistä kavereista pelastusliivit päällä.
Olisi myös kuvia hennoista kukkasista, rantakiviin lyövistä pärskeistä ja vaaleanhaaleasta kesäyöstä laiturilla.
Ja jos oikein kauan jaksaisi plärätä muistikorttia eteenpäin niin olisi siellä kuvia myös vauhdikkaasta tennisottelusta, sympaattisesta saaristolaiskahvilasta, vanhasta uljaasta kirkosta ja hiekkaan hautautuneista varpaista.

Mutta koska asun Porissa ja kamerani jäi viettämään yksineloa Turkuun, ette saa nähdä niitä kuvia. Ainakaan vielä. Ja seuraavan kerran kun parin viikon päästä ehdin sinne Turkuun asti, olen varmaan jo unohtanut koko asian. Joten sori.

Asian ydin on kuitenkin se, että oli mainio viikonloppu. Ehkä mainioin pitkään aikaan. Se alkoi sillä, että livistin takaisin kotiin jo torstaina.

Ehdin kotiovelle melko myöhään illansuussa. Raotin ovea varovaisesti ja potkin ensitöikseni kasan postia hieman syrjemmälle. Kolmen viikon postit. Siitä on todella kolme viikkoa kun viimeksi sain käydä kotona.

Hieman haikeissa fiiliksissä sitten pyörin ympäri kämppää. Säälittelin ikkunalaudalle kuolleita yrttejä ja koetin ollan näkemättä joka nurkassa leikkiviä pölykoiria. Kurkistin tyhjään jääkaappiin ja annoin pyykkikoneen laulaa kuusi tuntia putkeen.

Haahuilin hämmentyneenä ympäriinsä koko illan. Emme ehtineet asua uudessa kodissamme kuin vajaan kuukauden, ennen kuin koitti lähtö seuraavaan paikkaan. Kaikki on vielä niin kesken. Tyhjää, autiota ja rempallaan. Mutta jo nyt voi nähdä, että kyllä tästä tulee meidän koti. Sitten joskus. Sitten syksyllä.

Nukuin koiranunta. Ihmettelin liian tilavaa sänkyä ja tuhisevan unikaverin puutetta. Kuuntelin tyytyväisenä, kuinka Tuomiokirkon kello löi kaksitoista ja nukahdin vasta sitten.

Aamulla huomasin kirjamarkkinoiden avautuneen suoraan ikkunani alle. Sinne siis! Ja sieltä suoraan lounaalle siskon kanssa. Buffettia auringonpaisteessa jokirannassa. Ei huono.

Sitten kotiin pakkaamaan kamppeita viikonlopun ensimmäistä mökkivierailua varten. Valiopoika mukaan bussiasemalta ja äkkiä pyyhkeet ja uikkarit reppuun. Auto täynnä kaveraita ja autoradiossa Summer hits 90-luvulta. Matkan varrelta grilliherkkuja ja matkajäätelöt.

Perillä mökki-idylliä, johon tutustuin ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta sitten. Oi aikoja. Ja edellään saan olla täällä, näiden ihanien tyttöjen kanssa. Ja tällä kertaa matkassa mukana myös pari melkoisen mainiota poikaa. Hyvin ollaan asiamme hoidettu.

Soutelua, saunavuoroja, pari huurteista. Sitten äkkiä kaikki takaisin autoon, karkkipussi kiertämään ja matka kohti kotia. Tyytyväisenä nukkumaan, taas niitä samoja kirkonkelloja kuunnellen.

Lauantaina laiska aamu. Vihdoin yhteinen aamu omassa kodissa Valiopojan kanssa. Melkein liian hyvää ollakseen totta.

Aamupalan jälkeen tankattiin Turkuenergiaa jokirannasta. Torilta mukaan makeita mansikoita ja Teatterisillalta pehmikset. Jäätelönmakuisia suukkoja ja täydellistä rentoutumista. Kellokin meni kerrankin hitaasti eteenpäin, ehdittiin juoda lattet CafeArtin terassilla. Päätettiin, että kyllä tämä on meidän kaupunki, nyt ja aina.

Sitten reppuun mökkikamat vol 2. Kolmen auton kisa kohti Hiittisiä. Lounasta vierasvenesatamassa ja valokuvausta lossin kannelta. Perillä ihana kartanomainen mökkitunnelma. Perinteiset grillit, saunat, rannat ja terassit, mutta mukana myös tenniskentät, moottoriveneet, sisäkylpyhuoneet ja rannassa tönöttävä palju.

Ilta meni liian nopeasti pallon perässä juostessa, paljua täyttäessä, kirjaa lukiessa ja kuulumisia vaihdellessa. Mikä tuuri, että valvottiin aamuyöhön asti. Juostiin saunasta mereen, sieltä paljuun (juomaan skumppaa!), paljusta takaisin mereen ja sitten kierros uudestaan alusta.

Yöllä vielä tikun nokassa käristettyä makkaraa ja rapeaksi paistunutta vohvelia. Kenties hieman haaveilua siellä laiturilla ja lopulta yöunet kauniissa pienessä kamarissa.

Sunnuntai sen sijaan ei ehkä ollut ihan niin loistava. Tuskaa viikonlopun päättymisestä ja arjen alkamisesta. Työasioiden pyörittelyä ja laskupinon selvittelyä. Viiden tunnin bussissa istuminen ja yhteinen huokauskuoro. Liian lyhyiksi jääneet yöunet ja karu paluu takaisin maan pinnalle.

Tunnelmat sahaavat siis tuttuun tapaan ylös ja alas. Kultainen keskitie on pysyvätsti hukassa. Tämä kesä mennään joko täydellisessä vitutuksessa tai vaaleanpunaisilla pilvillä tanssien. Keskiarvo lienee siis neutraali ihan ookoo, mutta ääripäästä toiseen heilahtelu pistää välillä vähän väsyttämään.

Kesä, olet ihana, mutta jotenkin viet voimani kerta toisensa jälkeen. Odotan jo syksyä ja sen seesteisyyttä.

Kuinka selvitä marraskuusta

Viime viikolla olin melko valmis heittämään hanskat tiskiin. Kylmyys, pimeys, voimattomuus ja uupumus yhdistettynä gradupaniikkiin oli sellainen mikstuura, että siinä ei paljon d-vitamiinit potkineet eteenpäin. Istuin tuntitolkulla turhautuneena tietokoneen ääressä ja iskin päätäni seinään. Tai niihin liian korkeiksi kohonneisiin lähdekirjapinoihin. Tunsin lievää kuvotusta valmista tekstiä lukiessani. Että herranjumala tällaista paskaako tämä onkin, vaikka olen niin paljon uurastanut tämän eteen. Ei ollut mieltäylentävää. Ei. Iltaisin järkytin Valiopoikaa epärationaalisilla kiukunpuuskilla ja töissä sain vuoden apaattisimman työntekijän kunniamaininnan.

Mutta sitten tuli perjantai.

Perjantaiaamuna palautin kammottavan seminaariesitelmäni opettajalle. Lähes 25 sivua surkeaa aivo-oksennusta, mutta ainakin pääsin siitä eroon. Ja yhtäkkiä edessäni olikin viikonloppu ILMAN GRADUA!

Innosta värähdellen mietin, mihin ryhtyisin ensimmäiseksi. Hyppäsin pyörän selkään ja hurautin Konttiin katselamaan joulumaailmaa. Pohdin ostaisinko vanhoja olkisia joulutähtiä vai lasisia huurresydämiä. En ostanut kumpiakaan, mutta sain niiden hipelöimisestä suurta mielihyvää.

Sitten jatkoin matkaa kotiin. Tein omenasosepiirakan. Koko pieni asunto tuoksui kauramurulta ja kanelilta, vähän myös vaniljaiselta. Valiopoika tuli kotiin ja näki pitkästä aikaa hieman aurinkoisemman puolen minusta. Sitten tuli käsityökerhokaveri. Valiopoika nukkui omaa marraskuu-uupumustaan pois ja sillä aikaa me keitimme kaksi pannullista teetä, askartelimme heijastimia ja annoimme villalangan juosta puikkojen välistä. Rauhallinen, tasainen kilkatus, muumikupissa hyöryävä marjatee, stereoissa hiljalleen soiva Andrew Lloyd Webber.

Käsityöhetken jälkeen vielä yllättävä iltainen tarmonpuuska ja ajokeikka huonekaluliikkeisiin. Koeistumista, budjettipohdiskelua ja Giganttiin karkaava Valiopoika. Löydettiin mahdollisesti sohva. Ensimmäisen yhteinen hankinta. Juuri niin pikkuruinen sohvanpuolikas, että siihen mahtuu kaksi ihmistä sykkyrälle syysiltoina. Täydellistä.

Lauantaina polkaisin aamukahdeksalta töihin. Yleensä tämä voisi olla omiaan syventämään marraskuumasista seuraavalle tasolle, mutta tällä kertaa olin onnellinen siitä, että sain olla töissä, enkä kotona itkemässä verta graduni päälle. Töissä rutiinit seurasivat toisiaan ja työvuoro loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Kävin kaupassa, menin kotiin, painuin peiton alle. Päikkärit. Marraskuun paras puoli.

Valiopoika tuli kiskomaan minut ylös tunnin päästä. Reppu täyteen treenikamoja ja uimapukuja, suunta kohti kuntokeskusta. Puolentoista tunnin salitreeni, uusi ennätys penkkipunnerruksessa ja sitten kylpylän puolelle uimaan. Pientä pussailua vesiputouksen alla ja sauna täynnä liikuttavia vanhoja mammoja.

Kotona odotti kiljuva nälkä. Hieman ihanan juustoista parsakaaligratiinia uuniin, siihen kylkeen sipulista possupaistosta. Yksi huurteinen olut. Sitten peiton alle Valiopojan kainaloon katsomaan Netflixiä ja syömään suklaata.

Sunnuntaina nukuttiin pitkään. Tehtiin extrahyvä aamiainen. Lähetin Valiopojan puolestaan töihin ja lähdin itse korkkaamaan joulushoppailukauden. Kaupoissa oli mukavan väljää, kaiuttimissa soi Lumiukko. Löysin pari kivaa juttua ja ostin kotiin suuren varaston suklaakahvikapseleita, ne tulevat tarpeeseen. Tein lounastreffit Turun herkullisimpaan pizzapaikkaa, Pizzariumiin. Haahuilin hieman ulkosalla ja annoin myrskytuulenpoikasen nostattaa punan poskille.

Illemmalla meinasin jälleen nyykähtää peiton alle jo kuuden jälkeen, mutta energinen poikkis kiskoi raatoni puoliväkisin ylös sängystä. Toppatakki päälle ja ulos, suuntana elokuvateatteri. Suomalaista melankoliaa ja ufokarkkeja, hyvä yhdistelmä.

Ja sitten aamuyöhön asti jatkunutta supattelua ja pilvilinnoja. Kyllä kelpaa aloittaa uusi viikko. Marraskuu hei, ei tunnu vielä missään!

Hyvä ruoka, parempi marraskuu.

Viime aikojen ismit: kulinarism- ja materialism-.

Tänään kaupungilla seilaa taas tuhansia tyylittömiä keltaisia kasseja. Hullujen päivät ovat saapuneet kaupunkiin. Ajattelin kokeilla onneani nettikaupassa, kun en jaksanut lähteä teräväkyynärpäisten tallukka-aivojen joukkoon ryysäämään. Heräsin hieman ennen kahdeksaa ja näpsäytin kannettavan päälle.

Ja mitä luulette, että sitten tapahtui? Leppoisasti ja onnistuneesti sujunut kauppa, kenties?

No, ei. Ensin tietokone luonnollisesti päätti alkaa päivittämään uusia Windows-sovelluksia. Niitä oli kaikkiaan 136 kappaletta. Siinä meni sitten muutama hermojaraastava minuutti, joiden aikana saatoin mahdollisesti hieman kiroilla ja/tai hakata hullun raivolla koneen käynnistysnappulaa useita kertoja. (Ei auttanut.)

Pääsi kuitenkin internetin hyödylliseen maailmaan ja nettikauppaan yllättävänkin nopeasti. Löysin etsimäni tuotteen suunnilleen klo 08:03. Silloin se oli jo loppuunmyyty.

Huoh. Eipä siinä sitten mitään. Uusia tarjouksia odottaessa.

Materialismi on muutenkin ollut valloillaan tässä taloudessa viime aikoina. Ehkä sen taas käynnisti Valiopojan reissailu. Reissussa ryytynyt matkamies saapui takaisin kotiin kahdelta aamuyöllä ja halusi heti antaa minulle tuliaisia.

Ei vissiin palele korvat sitten talvella.

Uusi pipa oli jännästi täysin samaa väriä, kuin tämän syksyn kunnianhimoisin käsityöurakkani: oman villapaidan neulominen.Juuri tuollaista kaunista fazerinsuklaansinistä, yhtä lempiväreistäni. Jee!

Villapaidantekeleen alta tarkkasilmäiset (tahi kyylääjät) voivat bongata uuden ihanaisen päiväpeittoni. Se on lahja ystävältä, joka ilmeisesti tuntee makuni paremmin, kuin minä itse. Vihdoin! Jää hyvästi, sinä tunkkaisenruskea peitonretale! Tervetuloa, valoisampi, tyttömäisempi pitsihörpäke!

Tämän hetken muotivärit, sininen ja valkoinen.

 Uuden peiton innoittamana aloin jo suunnitella muutakin päivitystä kämppääni. Jos vaikka vihdoin saisin hankittua sen sohvan ja maton, jotka vannoin ostavani jo kauan sitten, ennen tupareitani? Kuulin juuri poikkikselta huhua eräästä mainiosta kierrätyskeskuksesta, ehkäpä siis sinne seuraavaksi!

Näitä isompia hankintoja odotellessani tyydyin kuitenkin hajottamaan vanhan valokuvakehykseni mäsäksi ja kokoamalla sen sitten takaisin uuteen uskoon. Kehysten väliin sujauttelin pieniä kauniita paperilappusia, ihanissa hempeilysävyissä. Oi jos saisin liisteröidä tuollasia lällytapetteja jonkun vanhan puutalon eteiseen!

Piristystä ikkunalaudalle.

Ja mitä siihen kulinarismiin sitten tulee, se oli pääroolissa viime sunnuntaina. Se oli juuri sellainen ihanan laiska ja pitkä sunnuntai, jolloin ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta kaikki osui silti juuri kohdilleen. Hyvää ruokaa, hyviä ystäviä, turhanpäiväistä höpötystä. Pitkä kävelyretki kirpeässä aurinkoisessa syysilmassa, puhtaiden pyykkien tuoksua, tv-sarjoja, neulepuikkojen kilkatusta. Ja ennenkaikkea tietysti kolme tuntia pitkä brunssi.

Kahvikone hurisi, skumppa kruunasi kokonaisuuden ja minä söin rääppeitä kaksi päivää.

Viikonlopuksikin on vaihteeksi tiedossa jotain ihan muuta, kuin gradutuskaa ja työvuoroja. Sujahdaan mustaan iltapukuun, otan kaveriksi pingviinipukuun sonnustautuneen komistuksen ja kännykkääni pienemmän juhlalaukun. Syön karitsanpaistia, tanssahtelen valssin pyörteissä ja kilistelen sivistyneesti kuplajuomalla. Jännää!

Päälleni laitan varmaankin nämä:

Superaitoja helmiä suoraan Glitteristä.

Niin, ja sitten myös varmaan sen mekon. Muuten voi mennä vähän liian rohkeaksi.

Räiskyntää, räjähdyksiä, roihahtelua

Pikkuhiljaa, hienovaraisesti, elämä on alkanut antaa merkkejä syksyn tulosta. Yksi kerrallaan ja hieman hapuillen. Ensin oli pakko ostaa uusi muhkean iso syyshuivi. Sitten sormia alkoi palella aamuisilla pyörämatkoilla. Kumisaappaille on ollut käyttöä. Koulukirjat alkavat kasaantua ikkunalaudalle. Keittiössä tuoksuvat kirpeät syysomenat ja koko ajan tekisi mieli haudutella teetä.

Syksy on ollut kaukaa viisas. Tarjonnut vaan niitä sympaattisia, lämpimiä ja herttaisia puolia itsestään. Hyvä homma. Mutta ihan kertaheitolla en kuitenkaan sujahda uuteen vuodenaikaan.

Ei tällaisen kesän jälkeen voi vain todeta, että jaahas se oli sitten siinä, laitettaanpas kesähepenet pahvilaatikkoon piiloon ja ai niin kynttilöitä voisi ostaa ja pitäisikö muuten tänä vuonna juoda enemmän punaista vai valkoista glögiä?

Ei, ei ei. Tämä kesä vaatii vielä paljon sulattelua. En vieläkään oikein kykene ymmärtämään, mitä kaikkea parin hassun kuukauden aikana oikein on tapahtunut. 

Elämäni on siitä siistiä, että se aina tarjoaa minulle hyvin kliseisiä metaforia ja tapahtumia, joiden avulla voin Kokea Paljon Tunteita ja järjestellä kaaottisen pääkoppani takaisin järjestykseen. Tällä kertaa se tapahtui ilotulituksen avulla.

Turussa juhlittiin omahyväisesti Turkua tässä pari iltaa sitten. Illan kohokohtana oli räiskyvä, taivaalle räjähtävä valoshow. Minä nojasin selkääni erästä Valiopoikaa vasten ja hän kietoi kätensä ympärilleni. Pää kenossa katselin sinimustalla yötaivaalla räjähteleviä raketteja. Kaiken sen sähinän, paukkeen, rätinän, jyrinän ja välkkeen keskellä ajattelin, että joo juuri tuolta minustakin tuntuu. 

En malttanut kuvata niitä kaikkein hienoimpia. Silloin halusin katsoa maailmaa ihan suoraan, en linssin lävitse.

Mutta aika siistejä oliva nämäkin.

Näytöksen jälkeen kävelimme hitaasti takaisin kotiin päin. Hyvin hitaasti. Jos pystyisin, olisin varmaan pysäyttänyt ajan juuri siihen. Siihen pimenevään iltaan ja lämpimään käteen. Puistonpenkkiin, rahiseviin lehtikasoihin ja Aurajoesta heijastuviin valoihin. Hiljaisiin keskustelunpätkiin, taskulämpimänä nautittuun kesän viimeiseen oluttölkkiin. 

Mutta ei minun tarvitse mitään aikoja pysäytellä. Saan nauttia samasta onnesta vielä tänäänkin. Ja huomenna. Uskomatonta.

Tervetuloa vaan, syksy! Minua ei ollenkaan haittaa jäädä kotiin lukemaan kirjoja ja neulomaan villasukkia. Enää tarvitsee vain hankkia Valiopojalle omat puikot.

Jokivarsi oli kerännyt paikalle muitakin fiilistelijöitä.

Turku, melkoisen kuvauksellinen kaupunki.

Kotimatkan varrelta.

Tekniikan ihmelapsi

Vissiin vähän hermostuttaa, kun äänitysstudio tunkeutuu uniin asti. Tekniikkaan ja teknologiaan liittyvät kinkkiset haastattelukysymykset parveilevät pääkopassa, mutta kieltäytyvät asettumasta loogisiksi kokonaisuuksiksi. Luultavasti saan kakaistuksi ulos vain "hei ootsä huomannu et aika monet käyttää nykyään paljon kännykkää?" -tyyppisiä journalistisia helmiä.

Onneksi huomenna tähän aikaan koko radioshow on ohitse ja voin keskittyä olennaisempiin asioihin. (Eli mandariinien syömiseen, Teiniäidit-ohjelman kattomiseen Areenasta, neulomiseen, jugurttirusinoihin...kyllähän te nyt tiiätte.)

Tänään iski ensimmäisen kerran tajuntaan se, kuinka suunnattoman pimeää nyt jo taas on. Lähdin yliopistolta kotia kohti hieman ennen kuutta. Ulkona tuiskutti lunta, mutta silti oli lähes säkkipimeää. Tuuli kiskoi pipoa irti korvilta ja sormenpäitä palelsi. Teki mieli jäädä lämpimään S-markettiin hengailemaan hedelmäpelimummojen ja energiajuomateinien kanssa. Brrr. Natustelen ahkerasti D-vitamiinia, mutta epäilen, ettei tähän marrasmasikseen oikein voi auttaa muu kuin loma aurinkoisella paratiisisaarella.

Miksei jotain tapahdu? Haluan elämääni uuden käänteen. Mielellään sellaisen, joka antaisi paljon iloa ja energiaa.

Varaslähtö hullutteluun

Nyt kun asun kivenheiton päässä keskustasta, elän entistä enemmän ajan hermolla, halusin tai en. Tällä viikolla esimerkiksi pärähtää käyntiin suomalaisten vedätyksen suurjuhla Hullut päivät. (Galna dagar!) Jos oikein mehukkaasti on mummoja liikenteessä, saattaa jono silloin keskiviikkona aamuseiskalta kiemurrella aina meidän kotiovelle saakka.

Ajattelin etsiä tietokoneongelmaani ratkaisua keltaisesta kuvastosta. Ja kas, heti ensimmäisellä aukeamalla se minua odottelikin. Läppäritarjous. Fujitsun Lifebook, pärähtävään hintaan, vain 499! Eikun tuotetiedot Googleen. Pian selvisi, että Lifebook on vissiin juuri sitä mitä tarvitsen: näppärä peruskone, joka pyörittää niin facen, bloggerin kuin satunnaiset deeveedeetkin.

Merkitsin jo (vara)kalenteriini keltaisin pölkkykirjaimin Osta tietokone Hulluilta päiviltä, kunnes tulin ajatelleeksi, että Stockmann ei nyt yleisesti ole mikään köyhän opiskelijan vakioshoppauskohde. Hinnoissa tuppaa olemaan joku outo suomenruotsalaislisä. Myyjät on vimpan päälle puleerattuja ja tunnelma vähän nihkeä. Välillä tuntuu, kuin Stockkalla vallitsisi mystinen pukukoodi, johon ovat päässeet vihkiytymään vain harvat ja valitut. Joten oliko tässä ostosreissussa sittenkään mitään järkeä?

Ja eikun takaisin nettiin. Nopea surffaus osoitteeseen vertaa.fi ja kas - siellähän selvisi, että samaa Fujitsun läpyskää myydään esimerkiksi seedeeonissa reilut 150 euroa halvemmalla. Hoh hoijaa. Pidä keltaiset haamusi Stockka, minua et enää huijaa!
(Paitsi että sieltä saisi nyt taas niitä Snö of Swedenin koruja....)

Klik klik klik. Sinne meni tilaus. Nyt pitäisi uuden tietsikan ilmestyä lähipostiin jo viikon sisällä. Ah! Ehkä sen jälkeen saatan esim päivittää tätä blogiakin joskus. Nyt pitäisi enää ratkaista, että millä hiton taikatempulla saisi houkuteltua ne vanhat tiedostot sieltä koneen uumenista takaisin päivänvaloon. Sikäli, kun ne päivänvaloa edes kestävät.

Loppuun vielä pari mihinkään liittymätöntä syyskuvaa. Ihan vaan siksi, että kuvatkin ovat viime aikoina olleet niin paitsiossa.

Anna teki meille terveellistä iltapalaa.

Miksi syksyllä ylipäänsä jaksaa elää: kynttilöiden ja mandariinien voimalla.

Zorron yöstä nouskaa

Ny selvis sitten, että mistä kenkä puristi. En ollut nähnyt aurinkoa noin kahteen viikkoon. Tänä aamuna tuo ihana, ihana aurinko porotteli pontevasti jo aamukaffesta lähtien. Ah. Tunnelmaan sopivat myös kynsien kirkkaankeltainen lakka ja aamiaispöydän pirskahtelevat mandariinit.

Hyppäsin pyörän satulaan ja poljin extrahitaasti pitkin Tampereen keskustaa. Jäin hetkeksi Laukontorille istuskelemaan laiturille ja tuijottelemaan Pyhäjärven helkkyvää pintaa. Ihmiset olivat omituisen hyväntuulisia ja vanha kurttuinen ukkeli istui viereeni mato-ongelle.

Jatkoin matkaa kohti Metsoa. Reitti kulki sattumalta eurooppalaisen ruokatorin lävitse. Oli oliiveja ja patonkeja ja herkkutoffeita ja sinappeja ja tuoksuvia saippuoita (vaikka en kyllä itse henk.koht valitsisi niitä ruokapöytääni.) Ja taas niitä samoja hyväntuulisia ihmisiä. Kukaan ei esim lyönyt minua, vaikka olin pyörällä liikenteessä. Sitäkin nimittäin saattaa Tampereella tapahtua...

Metsossa taas sattui olemaan ystävyyskaupunkien esittelypäivä. Pikkuisten pöytien ylle oli pingotettu eri maiden lippuja ja sekamelskainen puheensorina täytti yleensä niin hiljaisen kirjastoaulan. Svensson-tutkani bongasi huoneen perältä melko mukavan näköisen sinikeltaisen ristilipun. Hivuttauduin muka välinpitämättömästi lähemmäs ja silmäilin pöydällä lojuvaa esitetarjontaa.

Ja kuinkas sitten kävikään. Nyt pohdiskelen kiivaasti pitäisikö liittyä mukaan Pohjola-Nordenin nuorisoliittoon ja alkaa taas verestää sisäistä svenssoniani. Kyllä sitä tyyppiä ehtikin tulla jo ikävä.

No, Metsosta lähdin sitten pääkoppa suunnitelmia kihisten ja Marimekon olkalaukku täynnä luettavaa niiden pitkien syysiltojen varalta. Vielä pieni koukkaus kirpputorille ja sitten ahkerasti yliopistolle bloggaamaan kirjoittamaan esseetä.

Vaikka ehkä saattaa käydä myös niin, että siirrän tuota supermielenkiintoista esseen kirjoittamista vielä huomiseen, ja keskityn tänään askartelemaan valokuvakirjaa Ruotsissa näpätyistä valokuvista. Ifolorilla meinaa on alennuspäivät parhaillaan menossa, kannattaa tsekata.

Kun remppamies aamuvarhain ovelle ilmestyi

Mitä oikeastaan on patterien ilmaus? Pistetäänkö niihin ilmaa vai otetaanko sitä pois? Ja miksi siihen hommaan tarvitaan kaksi (2) raavasta remonttimiestä? Varsinkaan kahdeksalta aamulla?

Oli miten oli, niin ehkä kämpästämme tulee tämän toimenpiteen jälkeen taas lämmin. Muutamia viikkoja sitten, heti muuttopäivän jälkeen, asunto oli liiankin trooppinen. Hiki puski pintaan ja ilma ei vaihtunut. Nyt taas sitten öisin hytisee peiton alla veijot jalassa ja villasukat polviin asti kiskottuna. Mutta toisaalta kun välillä on ahdistavan kuuma ja välillä jäätävän kylmä, on keskiarvoinen lämpötila varmaan ihan sopiva.

Tästä on tulossa ankeaakin ankeampi kuvaton postaus. Tietokoneasia ei ole edelleenkään edennyt ja kotivakuutuksen kiemurat pistävät pään pyörälle. Koulutöitä olen tällä viikolla tahkonnut niin käsittämätöntä vauhtia, että pelkään otteeni lipeävän millä hetkellä hyvänsä.

On reportaasia. Tutkijoiden metsästystä. Itsearviointia. Muiden arviointia. Esitelmiä. Pakollisia luentoja. Uutistenlukua. Keskusteluja. Suoria lähetyksiä. Pomoilua. Aikatauluttamista. Pari roikkumaan jäänyttää esseetä. Ja ai niin, se yksi lukupiiri... Ja mites se gradu?

Esimerkki: eilen olin ajatellut painua koulupäivän jälkeen jumppatunnille (joka melko päheästi on nimetty Yo combatiksi) ja kaivautua sen jälkeen sohvannurkkaan telkkaria tuijottamaan. Olkkarin pöydällä odottelee pari houkuttelevaa dvd:tä, jotka hamstrasin kirjastosta alkuviikolla.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Radiokurssin työt kaatuivat päälle ja yhtäkkiä huomasin olevani matkalla juttukeikalle. Historiallinen kiertokävely Tampereen keskustassa. Vaakasuoraan vihmovassa vesisateessa luonnollisesti. Erikoishuomionkohteena homojen ja lesbojen kaltoinkohtelu tässä tehdaspiippujen pilkuttamassa kaupungissa.

Nnngggh!! Kun vesipisarat suhraavat muistiinpanot yhdeksi siniseksi lammikoksi ja haastateltava silmäilee mikrofonia kuin kesäkuumalla tuoksuvaa biojäteastiaa, tekee vähän mieli luovuttaa. Jos pistäisi ammatin vaihtoon? Joku siisti sisätyö olisi poikaa. Liukuhihnalla vaikka.

Nyt on vaan niin syksy. Niin totaalisen ja kokonaisvaltaisen harmaata. Missä ovat ruskan riemunkirjavat värisävyt? Missä raikkaat kotimaiset omenat, kuulaat syysaamut ja keskipäivän loistava aurinko? Missä mustikkapiirakat, tuoksukynttilät, uudet harrastukset ja liikuntainnostus? Missä käsinkudotut villapaidat ja uusi teepannu? (Nimittäin tämä ihanuus. Ja sopisi siihen oikein kivasti lisäksi vielä näitä astioita. Joulukin tässä tulossa ja kaikkea.)

Nyt ei ole muuta kuin päivä päivältä pimeämmät aamut ja pieni epätoivon viima. Sitä sinnittelee ohuessa takissa ja synteettisissa sukkahousuissa, koska vielä ei vaan voi olla talvi! Ei voi!

Tänään raahustin koululle yhdeksäksi. Näillä näkymin koulupäivä loppuu seitsemältä. Jos sitä tänään vaikka ehtisi sinne sohvalle saakka? Ja leipoisi vaikka maailman helpoimman mansikkapiirakan ja söisi sen kanssa puoli litraa vaniljajäätelöä.