Tarvitseeko Tallinnaan passia ja muita kysymyksiä

Ihan ensimmäiseksi: Tallinnaan tarvitsee ja ei tarvitse passia. Ihanan selkeää, eikö?

 

Suomen päässä ketään ei kiinnostanut. Tallinnan satamassa passit tsekattiin niin ylimalkaisesti, että läpi olisi saattanut päästä myös näyttämällä esim. kirjastokorttia tai Maon punaista kirjaa. Mutta tietysti jos oikein huono tsägä käy, niin napsahtaa sakko. 

Minä lähdin reissuun lauantaiaamuna. Keskiviikkoiltana tajusin passin olevan vanhentunut. Hoidin tilanteen kypsän aikuisen naisen tavoin. 

Eli ensimmäisenä iltana huusin ja raivosin hysteerisenä Valiopoika-raukalle, toisena iltana googlasin, pidin kriisipalaverin, yritin varata aikaa poliisiasemalle, soitin terapiapuheluita, pohdin kiinnijäämisriskiä, täytin netissä passihakemuksen, kävin valokuvaamossa ja pyysin pomolta aamupäivän vapaaksi. Ja kolmannen päivän aamuna saapastelin poliisiasemalle minuuttia ennen kello aamukahdeksaa. 

Pääsin ensimmäisenä jonoon, annoin sormenjäljet, vakuutin olevani minä (mm. kertomalla mikä oli ollut osoitteeni vuonna -92), maksoin laskun ja sain tiedon siitä, että Express-passi olisi noudettavissa Helsingistä samana iltapäivänä. Kiitin ja kumarsin ja olin työpaikalla jo sopivasti ennen aamukahveja.  Koko asian hoitamiseen meni ehkä 15 minuuttia. Se niistä ruuhkista ja jonoista, asemalla oli lisäkseni ehkä neljä muuta tyyppiä. 

Mutta lämpimästi suosittelen silti tarkistamaan hyvissä ajoin ennen matkaa, että onko se pahuksen läpyskä voimassa vai ei. Säästyy monilta sydämentykytyksiltä. 

Mutta siis. Tallinna. Yksi yö, kolme kaverusta, kaksi huonetta ja keittiö. 

Tallinnaan matkaaville suosittelen

- Skippaamaan hotellit ja varmaan majapaikan Airbnb:stä.

- Syömään F-Hooneessa ja Vegan Restoran V:ssä.
- Testaamaan paikallisten pienpanimoine oluita
- Käymään Telliskiven iiiiihaaaanissa design-liikkeissä ja symppiksissä pikku kuppiloissa.
- Varaamaan pahoinvointilääkettä laivamatkoille
- Katselemaan ympärilleen oikein kunnolla. Ne rakennukset! Se fiilis! 

  Käsittämätön rappioromantiikka ja kaikkea järkeä vailla oleva kaupunkisuunnittelu!
- Kävelemään ympäriinsä

Eipä siinä sit muuta. Ihana viikonloppu. Pikkiriikkinen miniloma, jonka aikana ehti hyvin käydä läpi lapsuuden traumat ja tulevaisuuden haaveet ja poikaystävien kehittämisehdotukset ja työstressin ja ikäkriisin ja päästä juoruissa ajan tasalle. 

Supersiisti kämppä aivan vanhankaupungin ytimessä. Olkkari, keittiö, kylpyhuone, makuuhuone ja parvi. Ja sohvastakin olisi vielä saanut vuoteen. Tänne olisi voinut tulla isommallakin porukalla.

Sanoinko jo, että sijainti oli melko hunajainen? Illalla matka baarista kotiin kesti noin 2,5 minuuttia.

Kulttuuriravintola Kelmi, Vegan Restoran V ja helvetilliset portaat.

Aamupalaksi lättyjä, että jaksaa taas pällistellä uusin voimin.

Telliskivi. Menkää sinne! Ei ole vaikeaa. Omin jaloin pääsee kivasti. Täytyy vaan kulkea epäilyttävän näköisten röttelöiden ohi.

Heippa Tallinna! Nähdään taas!

Viime aikojen ismit: kulinarism- ja materialism-.

Tänään kaupungilla seilaa taas tuhansia tyylittömiä keltaisia kasseja. Hullujen päivät ovat saapuneet kaupunkiin. Ajattelin kokeilla onneani nettikaupassa, kun en jaksanut lähteä teräväkyynärpäisten tallukka-aivojen joukkoon ryysäämään. Heräsin hieman ennen kahdeksaa ja näpsäytin kannettavan päälle.

Ja mitä luulette, että sitten tapahtui? Leppoisasti ja onnistuneesti sujunut kauppa, kenties?

No, ei. Ensin tietokone luonnollisesti päätti alkaa päivittämään uusia Windows-sovelluksia. Niitä oli kaikkiaan 136 kappaletta. Siinä meni sitten muutama hermojaraastava minuutti, joiden aikana saatoin mahdollisesti hieman kiroilla ja/tai hakata hullun raivolla koneen käynnistysnappulaa useita kertoja. (Ei auttanut.)

Pääsi kuitenkin internetin hyödylliseen maailmaan ja nettikauppaan yllättävänkin nopeasti. Löysin etsimäni tuotteen suunnilleen klo 08:03. Silloin se oli jo loppuunmyyty.

Huoh. Eipä siinä sitten mitään. Uusia tarjouksia odottaessa.

Materialismi on muutenkin ollut valloillaan tässä taloudessa viime aikoina. Ehkä sen taas käynnisti Valiopojan reissailu. Reissussa ryytynyt matkamies saapui takaisin kotiin kahdelta aamuyöllä ja halusi heti antaa minulle tuliaisia.

Ei vissiin palele korvat sitten talvella.

Uusi pipa oli jännästi täysin samaa väriä, kuin tämän syksyn kunnianhimoisin käsityöurakkani: oman villapaidan neulominen.Juuri tuollaista kaunista fazerinsuklaansinistä, yhtä lempiväreistäni. Jee!

Villapaidantekeleen alta tarkkasilmäiset (tahi kyylääjät) voivat bongata uuden ihanaisen päiväpeittoni. Se on lahja ystävältä, joka ilmeisesti tuntee makuni paremmin, kuin minä itse. Vihdoin! Jää hyvästi, sinä tunkkaisenruskea peitonretale! Tervetuloa, valoisampi, tyttömäisempi pitsihörpäke!

Tämän hetken muotivärit, sininen ja valkoinen.

 Uuden peiton innoittamana aloin jo suunnitella muutakin päivitystä kämppääni. Jos vaikka vihdoin saisin hankittua sen sohvan ja maton, jotka vannoin ostavani jo kauan sitten, ennen tupareitani? Kuulin juuri poikkikselta huhua eräästä mainiosta kierrätyskeskuksesta, ehkäpä siis sinne seuraavaksi!

Näitä isompia hankintoja odotellessani tyydyin kuitenkin hajottamaan vanhan valokuvakehykseni mäsäksi ja kokoamalla sen sitten takaisin uuteen uskoon. Kehysten väliin sujauttelin pieniä kauniita paperilappusia, ihanissa hempeilysävyissä. Oi jos saisin liisteröidä tuollasia lällytapetteja jonkun vanhan puutalon eteiseen!

Piristystä ikkunalaudalle.

Ja mitä siihen kulinarismiin sitten tulee, se oli pääroolissa viime sunnuntaina. Se oli juuri sellainen ihanan laiska ja pitkä sunnuntai, jolloin ei oikeastaan tapahtunut mitään, mutta kaikki osui silti juuri kohdilleen. Hyvää ruokaa, hyviä ystäviä, turhanpäiväistä höpötystä. Pitkä kävelyretki kirpeässä aurinkoisessa syysilmassa, puhtaiden pyykkien tuoksua, tv-sarjoja, neulepuikkojen kilkatusta. Ja ennenkaikkea tietysti kolme tuntia pitkä brunssi.

Kahvikone hurisi, skumppa kruunasi kokonaisuuden ja minä söin rääppeitä kaksi päivää.

Viikonlopuksikin on vaihteeksi tiedossa jotain ihan muuta, kuin gradutuskaa ja työvuoroja. Sujahdaan mustaan iltapukuun, otan kaveriksi pingviinipukuun sonnustautuneen komistuksen ja kännykkääni pienemmän juhlalaukun. Syön karitsanpaistia, tanssahtelen valssin pyörteissä ja kilistelen sivistyneesti kuplajuomalla. Jännää!

Päälleni laitan varmaankin nämä:

Superaitoja helmiä suoraan Glitteristä.

Niin, ja sitten myös varmaan sen mekon. Muuten voi mennä vähän liian rohkeaksi.

Kun poikkis on poissa, tytöt hyppivät seinille.

...Tai ainakin minä hypin. Huoh. Typerä Pietari, joka houkuttelee henkilökohtaisen hauskuuttajani vieraaseen maahan rälläämään vodkan ja blinien voimalla.

Valiopoika kuitenkin jätti ystävällisesti minulle erään muiston ennen lähtöää. Pienen pienen bakteerisen söpöläisen. Nyt vietän viikonloppua jomottavan pääsäryn ja heilahtelevan ruumiinlämmön kanssa. Ah, laadukasta omaa aikaa!

Perjantaina oli siis mitä sopivin hetki vetää jalkaan parempia aikoja nähneet kollarit, kasata parin ystävän avustuksella olkkarin pöydälle törkeä määrä herkkuja ja sukeltaa pariksi tunniksi Austenin pukudraamojen maailmaan. Mikään ei ehkä sovi niin hyvin yhteen, kuin juustokakku ja romanttinen hömppä. Ei puuttunut kuin skumppa.

Ehem... oli melkein terveellistä.

Mainion perjantain jälkeen jäljellä oli kuitenkin vielä sateinen lauantai ja työntäyteinen sunnuntai. Huoh. Sitä kuuluisaa omaa aikaa vissiin. Mutta entä jos sen ajan jakaisi mieluummin jonkun toisen kanssa?

Nyt odottelen, josko ikkunaan alkaisi kohta ropsahdella pikkukiviä. Vihdoin koettaa viikonlopun kohokohta, nippanappa vielä ennen kuin kellonviisarit napsahtavat maanantain puolelle. Erinomaisen hyvää alkanutta viikkoa minulle!

Enemmän kuin 23000 sanaa

Ikkunalasiin sataa sataa ropisee kiukkuisia pieniä pisaroita. Kuulostelin heti toiveikkaana omia fiiliksiäni - joko alkaisi blogisuoni pulputa? Olisiko vihdoin jotain kerrottavaa?

Mutta eipä ollut. Aivoissa lepattelee edelleen vain joitain outoja, imelänvaaleanpunaisia perhosia. Huoh.

Onneksi on kuitenkin olemassa muita tapoja taltioida pienen pieniä palasia elämästään. Putsasin kännykän syövereistä tämän kesän kuvasaldon koneelle ja voi mitä kaikkea sieltä sisuksista löytyikään!

Kas tässä teille valikoima minun kesäni parhaita hetkiä, herkkuja, hullutteluja ja hengailuja.

Turku, tuhansien siistien mestojen kaupunki.

Tupariherkkuja, mökin skumppahetki ja Rantakertun purilainen.

Piknikherneet, pakkaseen muuttaneet mansikat ja harvinaisen filosofinen päärynä.

Hedelmällinen hillaretki suolle.

Ohimennen napattuja mökkitunnelmia.

Ja tietysti kaikenkarvaisia kavereita.

Onnellisen elämän ongelma: hymyperäinen kasvojen rasitusvamma

Eräänä iltan kiinnitin huomiota siihen, että leukaperiä kiristi omituisesti ja muutenkin kasvojen alaosa tuntui kipuilevalta ja jäykältä. Kun sama ilmiö toistuis aina kaikkien kreeppisten kesäpäivien jälkeen, tajusin viimein, mistä oli kyse.

Minä hymyilen nykyään niin paljon, että saan siitä lihassärkyä kasvoihini. Sääliksi käy Hangon keksiä ja Naantalin aurinkoa. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että päiviini sisältyy liian paljon hyviä asioita? Vai onko kyse treeninpuutteesta? Olenko elänyt elämäni viimeisimmät vuodet naama vakituisesti myttyrällä?

Oli miten oli, niin aion jatkaa samaan malliin.

Eilen esimerkiksi aloitin päiväni nukkumalla pitkään ja makeasti. Eli hieman yli kahdeksaan. (Luksusta verrattuna arkiaamuihin, jolloin verkkari pirisee pirteästi joka aamu klo 5:45.)

Sitten pyöräilin torille ostamaan litran mansikoita, nappasin jääkaapista laukkuuni kirpsakan sitruunapiirakan, vaniljakastikkeen ja yön yli jäähdytetyn skumppapullon.

Ja kas, tunnin päästä istuin kimmeltävän meren ääressä, tunsin auringon porottavan niskaani entistä enemmän kahvipavun väriseksi ja iskin kiinni uskomattoman herkulliseen brunssipöytään.

Miljöö oli ihan jees.

Basilikat tietysti suoraan omasta maasta.

Sitruunapiirakkaa, vaniljakastiketta, mansikoita ja tuoretta ananasta!

Herkkuja kaipaavasti katsova koira.

Kuka nyt sisällä jaksaa kokata, kun grillikin on keksitty?

Heittämällä yli hellerajan!

Kuvassa eräs muki, josta taisteltiin lapsuudessa.

Punainen tupa oli myös paikalla.

Espanjalainen perunamunakas! Herkkua!

Juustokastikkeella sivellyt kanaleivät.

Kuvasta puutuu perunaretiisisalaatti. Vahinko korjattiin noin 30 sekuntia kuvan ottamisen jälkeen.

Talouspaperirulla oli täysillä messissä.

Hedelmiä, marjoja ja vaaleanpunaista skumppaa. Kesä tiivistettynä.

 Tuntikausien raukean herkuttelun jälkeen jaksoin juuri ja juuri siirtyä vaakatasoon aurinkotuolille ja lueskella vanhoja naistenlehtiä. Hetken päästä jaksoin jo heitellä mölkkyäkin. Ja olin siinä joko totaalisen huono tai superhyvä, riippuen kierroksesta.

Jossain vaiheessa siirryin veneeseen ihailemaan lähes naurettavan kauniita varsinaissuomalaisia saaristomaisemia.

Sitten juoksin suihkun läpi, hyppäsin pallolliseen kesähameeseen ja suuntasin askel keveänä kohti legendaarisia hippaloita. Kun aamuyöllä palasin kotiin, oli lämmintä ja valoisaa. Ja tällä en viittaa pelkästään ulkoilmaan.

Tänään sen sijaan roikuin vaijerin varassa puusta kahdenkymmenen metrin korkeudessa ja koetin hilata itseni turvaan käsilihakset tuskasta tutisten. Mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu.

Herkullisten synttärien resepti

Minulla oli melkoisen mallikkaat synttärihippaloinnit. Ajattelin jakaa teillekin niiden reseptin.

Hyvät hippalot Hilkkiksen malliin:
- Kevyttä ennakkosuunnittelua
- Innokasta askartelua kustannusten minimoimiseksi
- Sopiva määrä hyväntuulisia henkilöitä
- Makeaa mussutettavaa ja suolaista suuhunpantavaa omin kätösin leivottuna
- Lapsellista asennetta
- Terästettyjä juhlajuomia
- Tilava juhlalukaali
- Häiritsemätöntä muzakia, joka jättää tilaa myös keskestelulle
- Tiaroita ja töttöröhattuja

Ja siinäpä se. Noilla perusaineksilla onnistuu varmasti. Sitten voi halutessaa lisätä vielä ripauksen rakkautta, hyppysellisen hulluttelua ja kauhallisen krebailua.

Valmisteluhommia

 Ensinnäkin etukäteisvalmistelut. Väkersin vieraille ah-niin-huvittavia töttöröhattuja. Käytin niihin askarteluteippejä, pääsiäisoksista varastettuja sulkia, tarroja ja glitterkyniä. Sen lisäksi loin uskomattomilla pixlr-taidoillani drinkkilippuja ja tulostin juhlapaikan oveen sarjakuvan, josta selveni illan teema.

Ja sitten herkkuja.

Ja vähän lisää herkkuja.

Juhlien ruokalistalla taasen oli pätkismuffineja, hämmästyneesti tuijottelevia pikkupitsoja, pestojuustorullia, sipsiä, porkkanatikkuja, dippiä, keksejä, karkkia ja tietysti pirtelöshotteja. Tarjoiltuna prinssesalautasilta.

Juhlapaikkafiiliksiä.

Juhlapaikka oli mukavan tilava. Onni on pitää juhlia poismatkanneiden vanhempien luona! Oli olkkari-, keittiö- ja ruokailutilapileet samaan aikaan. Koristeeksi pistettiin hieman serpentiiniä ja viirinauhoja. Kiinnittäkää toki huomiota myös hurmaavasti kimmeltävään onkimiskoriin ja päivänsankareiden tiaroihin.
(Toisella synttärisankarilla oli söpö, pieni hiuskoriste ja minulla... ehem... jotain ihan muuta.)

Bileihmisiä!

Paikalle tuli kavereita niin yläasteelta, lukiosta, yliopistosta kuin vaihtarivuodeltakin. Aina sitä välillä hämmästyy itsekin, että miten paljon hienoa ihmisiä sitä tunteekaan. Ja jännintä on ehkä se, että ne ovat kaikki keskenään täysin erilaisia, mutta silti jotenkin minulle sopivia ja muutenkin mahtavia. Voi liikutuksen määrää! Nyyh!

Sain hienoja lahjoja.

Kuten kuvasta näkyy.

Näin vanhana ja viisaana pitäis tietysti teeskennellä, että lahjoilla ei ole mitään väliä. Mutta onhan niillä. On hienoa huomata, kuinka ihmiset jaksavat vaivata päätään ja koettaa keksiä jotain, josta juuri minä voisin ilahtua. Ja täytyy myöntää, että tämän vuoden saalis oli jotenkin aivan extraonnistunut.

Kiinnittäkää erityishuomiota esim. väritystehtävään ja luksuspuuväreihin. En ollutkaan päässyt hypistelemään kunnollisia kyniä vuosiin. Nyt sormenpäitä syyhyttää piirrellä vaan päivät pitkät.

Ainoa huono puoli syndeissä oli se, että nyt täytyy taas odottaa kokonainen VUOSI ennen kuin pääsen taas juhlistamaan niitä.

Virvon varvon. Toiveajatuksissani.

Palmusunnuntai. Kello 10.52. Lapsuudessani juuri nämä hetket olivat yksiä parhaista.

Virpomispäivänä herättiin aikaisin. Hieman samalla lailla kuin jouluaattona ja syntymäpäivänä. Kiemurreltiin sängyssä ja touhotettiin menemään ilman järjen hiventä.

Näihin lisättiin karkkipapereita, kreppipaprua, höyheniä, piippurasseja ja lahjanarukiemuroita. Muistaakseni.

Virpomispäivänä vanhemmat etsivät jostain kaapin perukoilta naamiaisvaatepahvilaatikon. Sitä tongittiin älyttömän suurella innolla, kun ottaa huomioon, että laatikon sisältö oli tismalleen sama kuin kaikkina aikaisempinakin vuosina.

Laatikosta valittiin pitkä, riemunkirjava hame. Joku paksu ja pörröinen villapaita. Hassunhauska essu. Ja tietysti mahdollisimman pöljän näköinen huivi päähän solmittavaksi. Äiti sipaisi huulipunaa nenänpäähän (siis meidän neniimme. Ei omaansa, muistaakseni.) ja piirsi kajalkynällä pisamia poskille. Sitten vielä kumpparit jalkaa, punottu puukori käteen ja erittäin taiteellisesti koristellut virpomisvitsat kainaloon.

Virpomaan sai lähteä kello kymmeneltä. Kai. Vai oliko se vasta puoli yhdeltätoista? Joka tapauksessa aivan liian myöhään. Muistan vahdanneeni ikkunasta naapuruston parhaita virpomisapajia ja ahdistuneeni, mikäli naapuritalon kakarat saivat luvan lähteä kierrokselleen ennen minua. Nyt ne saavat kaikki parhaimmat herkut! Kindermunat ja virvonvarvon-patukat! Minulle jää ehkä vain pahoja kurkkupastilleja, tai mikä pahinta, omenoita.

Pääsiäistunnelmaa helposti ja halvalla.

Virpominen oli jännittävää. Ainakin kaikissa vieraissa taloissa. Vähän kinasteltiin siitä, kuka joutui pimpottamaan ovikelloa ja kysymään, että "saaks täällä virpoa?"

Melkein aina sai. Siinä sitten sopotettiin nopeasti yhteen ääneen että virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle. Oikeastaan melko ytimekäs sanoma tuossa lorussa. Kaikkea hyvää tulevalle vuodelle.

Koulussa yritettiin ujuttaa aivoihimme toisenlaista lorua. Se oli pitkä ja tylsä. Mutta jotain pääsiäisorientuneisuudestani kertonee se, että muistan senkin lorun yhä edelleen, lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Vaikka en sitä ikinä edes käyttänyt. Kuunnelkaa nyt, miten typerä se oli:

Virvon varvon, vitsallani,
pienoisella palmullani.
Nuoret virvon nuorehiksi,
vanhat ylen viisahiksi.
Siis ripsis ropsis vaan,
palkaksi mä varmasti
kauniin munan saan.

Muistan, että erityisesti tuo palmukohta epäilytti minua jo ala-asteella. Ja mitä järkeä on virpoa nuoret nuoriksi? Ja mikä helvetin ripsis ropsis? Aivan älytöntä.

No, oli miten oli. Virpominen oli mahtavaa. Reissun jälkeen oli yleensä kylmä. Sekin jotenkin kuului asiaan. Sormet kohmeessa oli mukava istahtaa alas, kumota korin sisältö lattialle ja ihmetellä, kuinka suunnattoman monta suklaamunaa, lakupatukkaa, pääsiäiskonvehtia ja viiden markan kolikkoa sitä olikaan saanut itselleen ihan tuosta vaan.

Nyt kun asun alaoveltaan visusti lukitussa keskustakerrostalossa, virpojat tuskin tulevat pimpottelemaan ovikelloani. Se on niin sääli. Täällä olisi Rölli-suklaamunia ja pupuneidin hedelmärakeita. Ja minä. Joka ilahtuisin kömpelösti koristellut oksanräähkästä aivan liian paljon.

Mutta saa sitä asiaankuuluvaa keväistä tunnelmaa luotua ympärilleen vielä näin tylsänä aikuisenakin. Voi nimittäin järjestää pääsiäispileet. Ystävät, suklaaherkut, höyhenet ja pirskahtelevat kuplajuovat sopivat yhteen kuin koivunoksa Aaltomaljakkoon. Eli siis hyvin.

Kiinnittäkää erityishuomiota etikettiin, jossa lukee BITTER. Ei sopinut illan teemaan se. Onneksi.

Hedelmäöverit ystävien seurassa

Tampere on muuten ihan kiva kaupunki (Ransu, Simo Frangen, Särkkä, mitä näitä nyt on), mutta brunssikulttuuri ei täällä kyllä kukoista. Kivan, leppoisan ja järkevän hintaisen viikonloppuhengailupaikan löytäminen on työn ja tuskan takana. Tamperelaiset, mikä teitä vaivaa? Ettekö pidä kivasta tekemisestä?

Lauantaisin edullista brunssia saa Klubilta. Tarjottavatkin ovat oikein mainioita ja deejiit soittelevat leppoista musiikkia. Haittapuolena on tosin se, että tarjoilija käy kiskaisemassa lautasen kädestäsi tiskiin, ja kyselee puolen tunnin välein, että "oletteko te jo valmiita?" Ei niin leppoisaa. Tuulihatun tarjoama makuelämyskin menee ihan harakoille, kun kahvikupin santsaus täytyy hakea puolijuoksua, ettei tarjoilja vaan tulkitse sinun jo lopettaneen ruokailua, ja vie vaivalla kasaamaasi herkkusämpylää takaisin keittiöön.

Sunnuntaisinkaan tarjonta ei päätä huimaa. Kiivaan googlettelun jälkeen löysin yhden törkeän ylihintaisen (40e!), yhden edullisen ja epämääräisen (8e ja pubissa), yhden ylihehkutetun (Kahvila Valo) ja kaksi potentiaalista brunssipaikkaa.

Valitsimme kiivaan jahkaamisen ja epäröinnin jälkeen lopulta Hullun Poron. Nimi ei tässä tapauksessa onneksi ollut enne.

Hullun Poron brunssitarjonta löi kyllä hieman ällikällä. Blinejä! Rapuja! Sienimuhennosta! Ja onneksi myös joitakin hyviä ruokia...

Esimerkiksi tuoreita marjoja ja hedelmiä. Salaatteja ja vihanneksia. Leipäjuustoa ja hilloa. Possunpaistia, kermaperunoita, kotitekoisia lihapullia, nakkeja, paneroitua kalaa, lohirullia, maksapasteijaa, mozzarellaa, leikkeleitä, juustoja ja tietysti jäätelöbaari.

Vaatimaton jälkkäriannos

Kyllä kannatti pulittaa vastahakoisesti se parikymppiä "pelkästä aamupalasta". Koko loppupäivä menikin sitten niillä samoilla murkinoilla. Kätevää.

Loppuun toki vielä hieman purnausta: ei appelsiinimehua! Ei paahtoleipää! Ei croisantteja! Ei munakokkelia! Leipätarjonta oli muutenkin jotenkin olematon. Eikö kukaan enää syö aamuisin leipää? Karppaajat ovat jotenkin ujuttautuneet mukaan brunssibisnekseen. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Tsemppiä nyt, Hullu Poro! Täydellinen brunssitarjonta on aivan käden ulottuvilla. Parantukaa!

Ja porsaita äidin oomme kaikki.

Aina näin dagen efterin koittaessa sitä  muistaa, miksi niitä pikkujouluja juhlitaankaan vain sen yhden ainokaisen kerran vuodessa.

Hengasin Pocahontasin ja itsemurhapupun kanssa. Kuten aina.

Niin hauskaa oli, että heikottaa. Teemana oli piirroshahmot ja meikä meni sieltä, mistä aita on matalin. Omat kledjut niskaan, vanhojentasseissa debyyttinsä tehneet kultahanskaat käteen ja tiimarista yksi arkki mustaa huopaa. Huikea kissanaisasuni maksoi siis suurinpiirtein 1,20 euroa.

On se vaan kätevää olla kätevä.

Vanhaa sydäntäni kyllä suuresti ilahduttaa se, kuinka paljon opiskelukamut olivat asuihinsa panostaneet. Tosin sekä jolupukin vierailu että stand up-esitys menivät vähän ohi, kun keskityin arvailemaan, ketä ihmiset esittivät olevansa. Henkilökohtaiset suosikkini olivat hämmästyttävän aidonnäköinen Tintti ja ihanasti mätsäävät Tehotytöt. Lisäksi yritin koko illan saada selville, oliko paksuun valkoiseen pötkyläpukuun pukeutunut henkilö olevinaan hattivatti, minulle tuntematon animehahmo vaiko kenties tamponi. (Ei, en tiedä, miksi joku luulisi tamponin olevan piirroshahmo. Mutta siltä se puku erehdyttävän paljon näytti.)

Tänä aamuna ei ihan superpaljon tehnyt mieli raahautua poskia purevassa pakkasessa yliopistolle kuuntelemaan luentoa aiheesta radiojournalismista kirjoitetut oppikirjat suomeksi, englanniksi ja saksaksi. Lisäksi sain palautetta eilen toimittamistani radiouutisista. Hyvät kärjet ja asiallinen ote, mutta kun on se narina...

Olin melko varma, että en tule poistumaan hengissä siitä luentosalista, koska kuolen sitä ennen traagisesti joko haukotuksen pidättämisestä johtuvaan hengenahdistukseen tai vaihtoehtoisesti nestehukkaan. Päivän pelastus tuli onneksi aivan yllättäen vastaan yliopiston ruokalassa. Kinkkua ja imellettyä perunalaatikkoa! Oi onnen päivää! Suolaisen tankkauksen jälkeen jaksoin helposti kuunnella opettajan monologia vielä parin tunnin ajan. Sitten pakenin studioon editoimaan karmealla narinaäänelläni tehtyä puolen tunnin ohjelmaa.

No ehkä esillepano ei ollut paras mahdollinen. Mutta niin hyvää ruokaa!

Loppupäivän olen maannut enemmän tai vähemmän koomassa sohvalla. Huomenna on kuitenkin vapaapäivä! Tai siis ei ole luentoja. Tekemistä kyllä piisaa. Pitää esmes siivota tämä räjähtänyt huoneeni, kirjoittaa yksi esseen alku, etsiä netistä graduuni sopiva artikkeli ja valmistella siitä suullinen tiivistelmä ruotsiksi, lukea artikkeli perjantain ryhmätyötä varten, käydä yliopistolla tulostamassa pari paperia ja haukkaamassa lounasta, valmistella erästä puheenraakiletta ja käydä salilla.

Hmm. Joululoma ei tule yhtään liian pian.