Kun sanat eivät riitä

Minä pidän sanoista. Liian paljon. Siitä huolimatta aion nyt kirjoittaa hyvin vähäsanaisen blogitekstin ja antaa kuvien puhua puolestaan.

Ensinnäkin siksi, että joskus sanat ovat turhia. Kuvista välittyy jo kaikki kerrottava. Ja toisaalta myös siksi, että neljän mökkipäivän jälkeen haluan käydä suihkussa, tilata pitsaa ja istua sohvalla katsomassa Mad Meniä.

Joten näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Hyvää juhannusta!

Tuplaristiäiset

Eilen keräsin kerralla parin vuoden pappiskiintiön täyteen ja kävin sekä rippijuhlissa että ristiäisissä.

Voisin kertoa molemmista juhlista, mutta koska olen asiaan menemisen ja hiljaisuuden ystävä, niin keskityn vain toiseen. Ja vaikka tapaamani rippilapset olivat kenties suloisimpia ja ystävällisimpiä teinejä, joita olen koskaan tavannut, niin valitsen silti ristiäiset.

Ensinnäkin siksi, että vauvat. Mikään ei voi voittaa vauvoja. Vauvoilla on ienhymyt ja palluraiset pikku polvet ja tukkaa pelkästään takaraivolla ja liian isot silmät ja hellyttävät miniatyyrisormenkynnet ja pehmeät nukkaposket ja niin pienet varpaat, että melkein alkaa pelkkä ajatuskin itkettää.

Ja toisekseen siksi, että nämä kyseiset vauvat ovat tätinsä silmäteriä eikä heistä näin ollen voi liikaa kirjoittaa.

Itse en niin perusta ristiäisten kirkollisesta puolesta, mutta sen sijaan sellainen hieman yleisempi, jollain lailla henkinen ilmapiiri iskee kyllä. Siirtymäriitti. Juhlahetki. Yhteinen kokoontuminen.

Se, että otetaan nämä pojat osaksi tätä perhettä ja sukua. Annetaan heille nimet ja kummit. Ystävät matkan varrelle. Toivotaan kaikki heille onnea matkaan, hyvää tuuria, iloa ja elämyksiä.

Niinpä samalla kun pojat kuuntelivat juttuja seurakunnasta ja jumalasta, minä ajattelin sukua. Sitä, kuinka tämä pieni tilaisuus muutti pojat kaiken keskipisteiksi, uudeksi aluksi. Minut se heitti ikänaissarjaan, jonkun tädiksi. Vanhemmistani se teki isovanhempia, siskostani taas äidin.

Jotenkin ihmeellistä että se on mahdollista. Luulisi, että suku olisi jollain lailla pysyvä asia? 

Siitä saakka, kun omat isovanhempani siirtyivät vehreämmille nurmille, on koko suvun käsite muuttunut jotenkin hataraksi. Serkut ovat kadonneet, mummolat hävinneet maailmasta ja tädit ja sedät siirtyneet etäämmälle. Enää ei kokoonnuta jouluisin tai äitienpäivänä. Naimisiinkin ovat sukulaiset menneet salavihkaa, ilman komeita kemuja.

Mutta nyt... Ehkä se on nyt taas tässä. Suvun paluu. Iltapäiväkahvien, serkkukatraiden ja yhteisten joulujen aika vol 2. Sillä erotuksella, että itse olenkin se kurttunaama, joka kerta toisensa jälkeen tervehtii sanomalla että oletpas sinä kasvanut!

Onpa kertakaikkiaan hullua tämä elämänmeno.

Pojat. Tervetuloa maailmaan! Täällä on enimmäkseen mukavaa.

Näettekö! Jatkumo! Vaarin kahvikupeista hörpitään ristiäiskahveja tyttärentyttärenpoikien kunniaksi.

Mutta ei niin jotain vanhaa ettei jotain uuttakin... Kyllä voi aivan hyvin vaihtaa kermakakut nalleihin ja siemaista janoonsa vaikka veikkosen.

Myös se tuli todennettua, että ihmisten mielestä lapsille on kiva ostaa lahjoja. Aina. Vaikka lapset eivät sitä itse koskaan tule edes muistamaan.

Ja tietty ostin sitten itsekin. Nyt kun vihdoin luvan kanssa saan ostaa lastenkirjoja! Tätä on odotettu jo ainakin kymmenen vuotta.

 Intouduin myös rustaamaan kaksospojille onnitteluvärssyn. Olisin kyllä kopioinut muuten jonkin valmiin version, mutta ilmeisesti sellaisia ei ole olemassa. Tähän omaan onnitteluuni yhdistin pari netin syövereistä bongaamani pätkää ja keksin väliin vielä hiukan omiani.

Meillä on kotona -arvaa kuka?

Vauvanhoitoko rankkaa muka?

Mepä pistettiin paremmaksi

ja hankittiin poikia kerralla kaksi. 

Tänään lapsiamme juhlitaan 

ja onnenmaljat nostetaan.

Kuohukoon siis juoman kuplat

parhaat ovat meidän tuplat!

Alemmassa kuvassa Pillillä yllään eleganssi perintömekko, johon allekirjoittanutkin pukeutui vuonna -88.

Voihan vauva

Eilen juhlistimme odottavaa siskoani piiloutumalla kahdenkymmenen hengen voimin yhteen keittiöön. Yllätyskutsut, nääs.

Kun pahaa-aavistamaton juhlakalu maha-asukkaidensa kanssa saapui paikalle, varoimme visusti huutamasta liian kovaa "yllätys!!!". Siinähän olisi saattanut vaikka synnytys käynnistyä. Sen sijaan skoolasimme pilttipurkeilla ja siirryimme suuremmitta mutinoitta suoraan ruokapöytään.

Nämä olivat toiset vauvakutsut, joihin olen ikinä osallistunut. Alan lämmetä tälle perinteelle. Varsinkin, kun suomalaiset kutsut ovat aika kaukana jenkkien babyshowerkrääsähysteriasta. Kun jätetään kilpavarustelu ja muu kaahotus pois, on idea juhlien taustallahan on mitä mainion: juhlitaan yhdessä tulevaa uutta elämää ja annetaan odottavalle äidille pieni mukava hengähdystauko hyvien ystävien seurassa.

Meidän juhlat koostuivat seuraavista aineksista:

1. Lähetä kutsu kaikille läheisille ystäville ja sukulaisille hyvissä ajoin, jotta mahdollisimman moni ehtii raivata tilaa kalenteristaan.

2. Pidä kutsut salassa odottajalta - näin hälle ei ainakaan tule minkäänlaista stressiä järjestelyistä ja imuroimisista ja ties miestä epäolennaisuuksista. Varaudu toisaalta myös siihen, että kutsujen oletettuna ajankohtana kunniavieras saattaakin olla synnytysosastolla karjumassa.

3. Luo Facebookiin vauvajuhlaryhmä,  jossa voitte juonia kutsujen kuvioita ja tarjottavia.

4. Ja niistä tarjottavista - pidä nyyttärit. Helppoa, halpaa ja herkullista.

5. Älä varaa liikaa ohjelmaa. Äippä haluaa luultavasti mieluiten vain vaihtaa rauhassa kuulumisia jokaisen ystävänsä kanssa.

6. Keksi silti kuitenkin jotain pientä. Jonkinlainen esittelykierros on paikallaan, jos kaikki osallistujat eivät tunne toisiaan. Lisäksi Arvaa kuka -vauvakuvavisa osoittautui mainioksi.

7. Varaa aikaa pieneen lahjojenavaamis- ja hempeilyhetkeen. Tässä vaiheessa sopii olla siirappinen ja maalailla haikaroita seinille.

8. Pakkaa kaikki jäljelle jääneet herkut äidin mukaan. Onpahan sitten jotain tarjottavaa vauvanihastelijoille, mikäli kaikki aika menee hengissäpysymiseen eikä kukaan ehdi kauppaan.

Ja siinä se!

Minä tekaisin mukaani pähkinäjuustosalaatin. Herkkua. Ja koska olen nyyhky, leikkasin juustot ja melonit sydämenmuotoon. Tädin pikku mussukoiden kunniaksi!

Pakettiin kääräisin kahdet kesäverkkarit mätsäävin raapimisenestolapasin. Hieman piti ompelukoneen kanssa tapella ja yhdet sumopainihenkiset pöksyt heittää roskiinkin ennen kuin sain nämä aikaan. Mutta hauskaa se oli silti. Minipöksyt! Korttiin taas piirsin näkemykseni tulokkaista.

Tarjolla oli salaatteja, suolaista piirakkaa, karjalanpiirakoita, patonkia, juustoja, hedelmiä, täytekakkua, porkkanakakkua, keksjeä, muffinsseja, suklaataa, pähkinöitä ja kaiken maailman naksuja. Loppupeleissä oltiin kaikki paksuna.

Juomapuoli oli toki hieman hillitympää.

Saatiin kaikki valmiiksi noin 2 minuuttia ennen sankarin saapumista paikalle.

Lahjat olivat niin hienoja, että harkitsen vain niiden takia hankkiutuvani itsekin raskaaksi.

 Nyt vain odotellaan. Pari tuntia, pari päivää, pari viikkoa. Maksimissaan kai kuukausi. Iiiiih!!! Miten voi elämä olla näin jännää! Jotenkin luulin, että sukulaisten määrä olisi vakio, mutta nix! Niitä saattaa saada lisää kesken elämänsä. 

Mutta rakkaat Pilli ja Pulla, muistaaka sitten päästää äiti välillä myös viihteelle. Niin että joku muu kuin Hilkkis-täti on vahtimassa. Kerta minä haluan myös jatkossa hengailla siskoni kanssa myös ihan kahdestaan.

Valmistuminen, eli kuinka lopetin opiskelun 19 vuoden jälkeen

Joo joo, nyt pitäisi kirjoittaa joulusta ja uudesta vuodesta ja lupauksista ja tavoitteista ja menneestä ja tulevasta ja perinteistä ja perheistä ja materialismista ja kinkkuähkystä. 

Mutta ku ejjjjaksa. Ehkä myöhemmin. Pääsiäisenä, vaikka. Nyt haluan edelleenkin kirjoittaa valmistumisesta. 

Olen nyt parin kuukauden ajan hämmästellyt sanaa valmistuminen. Mitä se muka tarkoittaa? En tunne itseäni pienimissäkään määrin valmiiksi. Päinvastoin, en ole koskaan ollut näin keskeneräinen!

En ole sisäistänyt sitä faktaa, että opiskelut olivat tältä erää tässä. Ei tenttejä, ei esseitä, ei kokeita, ei luentoja, ei mitään. En tiedä, mistä ihmisen päivät muka täyttyvät, jos koulutyöt eivät vie jokaista liikenevää minuuttia. 

Käyn siis kaikessa rauhassa töissä ja teeskentelen palaavani koulunpenkille ”ihan kohta”. Sitten parin kuukauden päästä, kunhan tämä kesätyöpätkämäinen urakkani työelämässä loppuu. Päähäni ei mahdu, että todella palaisin työpaikalle joka maanantaiaamu kello kahdeksan myös ensi kuussa ja sitä seuraavassa kuussa ja keväällä ja vielä juhannuksenkin jälkeen ja jopa ensi talvena.

Odotan jännityksellä sitä hetkeä, kun tajuan siirtyneeni koulusta työelämään. Mitä silloin mahtaa tapahtua? Sekoanko vai olenko tyytyväinen?

Ajattelin, että kenties valmistumisen idea kirkastuu minulle valmistujaisjuhlien myötä. Siispä pistin muutama viikko sitten kahvipannun tulille, mekon päälle ja hajuvettä korvan taakse. Kutsuin kotiin vanhemmat ja appivanhemmat, kummit ja sisarukset. Sain lahjoja ja kukkia, otin vastaan onnitteluja. 

Mekko on MyOlssonin, kukat lahjoja ja mies entinen työpaikkaetu.

Tarjolla oli lohileipiä, lihapiirakoita, välimeren kasvispiirakkaa ja coctailtikkuja. Ja puoloffeekakku. Ja suklaata. Ja skumppaa, toki.

Lahjaksi sain esimerkiksi joulukuusen. (!!)

 Ja silti en usko valmistuneeni!

Luulen sen johtuvan osaksi seremonian puutteesta. Kuinka erilaista olisikaan ollut kihistä tyytyväisyydestä yhdessä opiskelukavereiden kanssa. Kuusi vuotta yhteistä puurtamista takana, kaikilla korkkiruuvikiharat ja juhlamekot, rehtorin puhe, sylit täynnä ruusuja ja yhteinen samppanjapullo. Kenties liikutuksen (tai itsetyytyväisyyden) kyynel, tulevaisuudensuunnitelmia ja viimeinen olan yli heitetty katse kohti yliopistorakennusta. 

Mutta ei. Kukin valmistuu omalla ajallaan ja yksitellen, milloin nyt aikatauluihin sattuu sopimaan. Yliopistokaupungin ovat kaikki jo melkein hylänneet ja työelämä on astunut elämään vaivihkaa, ilman sen suurempia seremonioita. 

Jos olisi edes maisterihatun saanut! Tiedättehän, ylioppilaslakin vastineen. Tai jos hattu ei käy, niin miten olisi maisteriviitta? Maisterisormus? Viikset? Ois ny ees jotain!

 

Juuri oikeanlainen syntymäpäivä.

Minuun iski syntymäpäivän jälkeinen masennus. Oli jotenkin keväisen kepeä ja ihana päivä. Kaikki oli helppoa ja mukavaa ja ilahduttavaa ja herkullista. Ja sen jälkeen pitikin palata takaisin arkeen! Vääryys! Onneksi Valiopoika vanhenee parin viikon päästä, joten saadaan taas uusi syy syödä kakkua aamupalaksi.

Itse heräsin huhtikuun viidentenätoista siihen, että Valiopoika suurin piirtein löi minua kaasuilmapallolla päähän ja virnisteli kuin vajaamielinen henkilö. Hän oli melko innoissaan. Se innostus oli kyllä hyvin tarttuvaa laatua, ja pian jätin itsekin aamupalan kesken päästäkseni availemaan lahjoja mahdollisimman pikaisesti. (Välihuomautus: loppuuko syntymäpäivien herättämä lahjainnostus koskaan? Voisi kuvitella, että nyt kun saavutin näin käsittämättömän korkean iän, niin osaisin nauttia juhlapäivästäni myös ilman paketteja, mutta kun ne on niin kivoja...!)

Ja oi mitä lahjoja sainkaan! Kyllä kannatti täyttää 25 vuotta jo toisen kerran peräkkäin. Valiopoika oli piilottanut riemunkirjavien pääsiäispapereiden alle vinkeän marimekkopaidan, muumipurkin ja Google Nexus tabletin. Tulee pieniä paineita tässä meikäläisen päälle, itsehän olin ajatellut lahjoittaa mielitietylleni lähinnä hyvää mieltä ja suklaata. Täytynee pohtia asiaa vielä uudemman kerran ennen toukokuun alkua.

Kaikkein liikuttavinta taisi kuitenkin olla muumipurkkiin kätketty viesti tulevista tapahtumista - oi oi oi, pian me muutetaan yhteen...!

Huomatkaa myös taka-alalle kätketty sisustustarra, joka jo odottaa uutta ovea.

Muistamisia tuli myös muilta perheenjäseniltä, niin nykyisiltä kuin tulevilta. Sisko ja vävymies lisäsivät köyhää astiavarastoani, samoin vanhempani, joilta olin kylläkin saanut toisenkin lahjan jo etukäteen, kun sitä malttamattomuuksissani ruinasin. No jaa. Kerrankos sitä.

Valiopojan perhe puolestaan muisti suloisilla pienillä sisustustavaroilla ja komealla purjehduspaidalla, joka vei välittömästi ajatukset tulevaan kesään, suolaiseen merituuleen ja pärskyviin laineisiin. Kesä, tule jo pian! Täällä on nyt kaikki releetkin valmiina sua varten.

Piti ottaa kuva tabletista, mutta kamera oli taiteellisella tuulella ja tarkensi taulusta tulevaan heijastukseen.

Lahjojen paljastuttua kätköistään koristelin katastrofaalisesti kootun kakkuni (koittakaa hei itte vatkata sokerikakkutaikinaa sauvasekoittimella, ei oo helppoa) ja lähdettiin Valiopojan kanssa aurinkoiselle kevätkävelylle. Tepasteltiin pitkin häikäiseviä ja kevätpölyisiä katuja ja pohdittiin mistä saisi hyvän synttärilounaan. Valinta kohdistui lopulta meille kummallekin uuteen tuttavuuteen Di Treviin - ja voi jisses että oli oiva valinta.

Herkuteltiin sitten kolmen ruokalajin lounas paikassa, jossa tarjoilijat olivat melkein liiankin ystävällisiä ja vesimukit niin kauniita, että melkein alkoi itkettää. Tänne tullaan kyllä vielä toistekin. Alkupalana ollut salaattibuffet oli herkkujen herkku!

Minä valitsin lohta ja Valiopoika possua. Kasvisvaihtoehtokin kuulosti taivaallisen hyvältä, sitä sitten ensi kerralla.

Ruuan jälkeen vyöryttiin jokirannassa sinne ja tänne ja harkittiin terassikauden avaamista. Tuuli puhalsi kuitenkin aina silloin tällöin niin purevasti, että käytiinkin vain torilta hakemassa kimppu tulppaaneja kahvipöytään ja tallustettiin kaikessa rauhassa takaisin kotiin. Käsi kädessä, totta kai.

Iltapäivällä leipaisin vielä kinkkupiirakan, latasin kahvikoneen valmiiksi ja loikoilin sängyllä suosikki-ihmiseni kainalossa. Erinomainen tapa viettää syntymäpäiviään, sanoisin. Iltapäivän kääntyessä kohti iltaa pärähti ovikello pari kertaa ja perheenjäseniä alkoi tipahdella kylään. Vieraita kutsuttiin tasan niin monta, kuin ylimääräisiä lautasia oli. Eli neljä. Ensi vuonna voisi ehkä käydä astiaostoksilla ennen synttäreitä ja kutsua hieman enemmän porukkaa.

Kinkkupiirakka oli kuulemma ranskalaista. Ei se kovin ranskalaiselta maistunut, mutta oli silti ihan hyvää.

Ette varmaan lainkaan arvaa, että koristelin kakun ihan itse. Huom. tämä ei ole leivontablogi.

Illalla vieraiden lähdettyä käväistiin vielä kerran Valiopojan kanssa pikaisesti ulkona ja käperryttiin sen jälkeen nojatuoleihin loppuillaksi. Avattiin pullo kuohuvaa, lastattiin pöydälle patonkia, barcelonalainen juustolajitelma ja viinirypäleitä. Katsottiin telkkarista varta vasten juhlaa varten säästetty Satuhäät ja oltiin onnellisia.

Sain myös pääsiäishyasintin. Keltaisen! Se tuoksui hämmentävästi joululta.

Tämä vanheneminen ei ole lainkaan hassumpaa. Minusta on mukava päästä eroon kaikesta siitä halvaannuttavasta epävarmuudesta, tehottomuudesta, epätietoisuudesta ja keskeneräisyydestä, mikä näitä nuoruusvuosia leimaa. Odotan malttamattomana sitä, että joskus pääsen eläkkeelle. Silloin mummosieluni on vihdoin oikeassa ajassa ja paikassa. 

Brunssi-ideoita moneen makuun

Viikonloppuna paiskin töitä 16 tuntia. Sen vastapainoksi söin brunssia pari-kolme tuntia. Oli mainiota.

Perheeni vastaherännyt brunssi-innostus sai minut suunnnittelemaan erilaisia brunssiteemoja. Olisiko seuraavaksi vuorossa kakkubrunssi? Tai vegebrunssi? Saaristolaisbrunssi? Darrabrunssi?

Toki sekin toimii mainiosti, että kukin osallistuja tuo mukanaan ihan mitä huvittaa, mutta voisivathan teemabrunssit tuoda mukavaa vaihtelua. Vaikka tähän tapaan:

Amerikkalainen brunssi:
-Kinkku-juusto-toast
-Maapähkinävoi-hillo-voileipä
-Coleslaw-salaatti
-Höyrytet vihreät pavut
-Pulled pork tai savustetut ribsit
-Hedelmäsmoothie
-Mustikkamuffinsit
-Pannukakut marjoilla ja vaahterasiirapilla
-Juustokakku
-Kaffe

Saaristolaisbrunssi:
-Raikas vihersalaatti
-Marinoituja kurkkuja
-Perunasalaattia
-Kylmäsavulohta
-Silliä maun mukaan
-Riistalihapullia
-Uusi perunoita ja tillivoisulaa
-Paahdettua punajuurta vuohenjuuston kera
-Saaristolaisleipää
-Valkosuklaamarjarahka
-Puoloffee-kakku
-Kaffe

Kasvisbrunssi:
-Kurpitsansiemensämpylät ja chilikashewpähkinälevite
-Vihersalaatti fetalla
-Paahdetut kasvikset kuskuksen kera
-Viininlehtikääryleet
-Marinoidut oliivit
-Falafelpyörykät
-Tzatsiki
-Croisantit aprikoosimarmeladilla
-Suklaakakku
-Kaffe

 Tai sitten vaan ne nyyttärimeiningit. Meillä ei viimeksi juuri suunniteltu, että millä tyylillä mennään ja silti kaikki valinnat osuivat oikeaan. Meidän pöydästä löytyi:

-Melonisalaattia
-Munakokkelia ja nakkeja
-Ruisnappeja
-Kylmäsavulohimoussea
-Uunituoreita sämpylöitä
-Luomupestoa
-Paahtopaistia
-Lohta appelsiinikastikkeessa
-Leipäjuustoa
-Suolakurkkuja
-Kookossuklaapalloja
-Fanipaloja
-Kirpeää sitruunakakkua
-Hedelmäsalaattia
-Smoothieta
-Kaffea
-Omista ompuista tehtyä mehua

Kukkiakin oli. Sävy sävyyn pöytäliinan kanssa.

Seuraavaa kertaa odotellessa.

Suloisia sunnuntaipuuhia ja ruma mies kortissa

Sunnuntai, tuo päiviemme laskiaispulla. Pelkkää höttöä ja makeutta ja laiskottelua aamusta iltaan.

Todistaakseni provosoivan päiväpullaväitteeni, suoritan pienen vertailun.

Lauantaina minä
-heräsin kiukkuisena ja jo valmiiksi myöhässä
-tein tylsiä asioita, kuten viikkasin pyykkiä ja tiskasin ja valmistelin työeväitä
-söin häthätää melko mauttoman lounaan
-pyöräilin töihin
-kyhjötin epämukavalla toimistotuolilla kahdeksan tuntia vieraiden ihmisten puheet korvissani soiden ja lihakset krampaten.
-etsin epätoivoisesti kahvia, mutta en löytänyt.
-koetin pysyä hereillä syömällä suklaapatukan ja epäonnistuin siinä. Hereillä pysymisessä siis. Suklaan syöminen onnistui hyvin.
-hytisin kylmässä tuulessa
-saavuin syntymäpäiväjuhlille monta tuntia myöhässä, väsyneenä ja suihkun tarpeessa.
-join liian nopeasti liian monta olutta ja valahdin niin henkisesti kuin fyysisestikin veteläksi.
-menin yksin ja hieman tympääntyneenä nukkumaan aamuyöllä.

Synttärisankarin pakettiin kääräisin nämä langanlopuista loihtimani eriparisukat. Olivat kuulemma mieluiset.

Onnea toivotti harvinaisen ruma korttimies.

Sunnuntai minä sen sijaan
-heräsin rullaverhon läpi paistavaan itsepäiseen aurinkoon ja epätodellisen riemukkaaseen linnunlauluun.
-venyttelin tyytyväisenä sängyssä hyvän tovin
-vatkasin kerman vaahdoksi, kaivoin pakkasesta terveisiä viime kesältä ja leivoin elämäni ensimmäisen (ja todella herkullisen) puoloffee-kakun.
-odottelin kyytiä aurinkoisella, keväänpölyisellä pihamaalla.
-kävin istumaan valmiiksi katettuun brunssipöytään, nautin lasillisen vaaleanpunaista kuohujuomaa ja mussutin itseni tyytyväiseksi pallukaksi.
-lojuin sohvalla lueskellen naistenlehtiä
-tein kävelyretken kevääseen yhden siskon ja kahden villakoiran kanssa.
-löysin kauan kadoksissa olleen kännykänlaturini ja lisäksi hieman motivaatiota.
-kuulin lupaavia uutisia uudesta asunnosta
-sain kyydin takaisin kotiin ja käperryin tyynykasan päälle lukemaan Jonas Gardellia.

Salaattia, sämpylöitä, paahtopaistia, juustoa, mystisiä munakasleipiä, smoothieta, marjamehua, skumppaa, kahvia, sitruunapiirakkaa, puoloffeeta....

Ai niin ja hedelmäsalaattia. Ja sydänpipareita.

Hengessä mukana myös kevät!

Ja mikä parasta, iltaa on vieläkin jäljellä. Ehkä kurkkaan Netflixiin, luen blogeja tai tartun keskeneräiseen villapaitaan. Vai kannattaako sitä tänä vuonna valmiiksi enää kutoakaan, kun mittari keikkuu melkein kymmenen astetta plussan puolella?

Illalla saan myös kotiin kotimaanmatkailua harrastaneen Valiopojan. Mikä on kerrassaan mainiota, sillä jääkaapissa on vielä palasen verran puoloffeeta ja tässä asunnossa vielä yhden ihmisen verran tilaa.

Pikkuinen piknik ja pehmoisia puheita

Ajattelin kirjoittaa postauksen, joka käsittelee äitienpäivää ja kevään ensimmäistä piknikiä. Kauhean kivaahan olisi muuten ollut vaikka yhdistää nämä kaksi asiaa ja viedä oma äitsykkä luonnon helmaan herkuttelemaan, mutta aikataulullisista ja logistisista syistä se ei nyt ole mahdollista.

(Mutta mikäli joku muu pystyy tämän idean toteuttamaan, niin ehdotan että varaatte mukaan pullon pirskahtelevaa skumppaa. Kyllä äidille kuuluu kilistää.)

Niin, eilen avasin siis piknikkauden Sorsapuistossa. Sorsat eivät kylläkään olleet paikalla, mutta pari hyvää ystävää ja yksi yli-innokas koira olivat. Minä väsäsin tulisia tonnikalapasteijoita (on muuten hyviä ne. Tee mössö chilitonnikalasta, maustetusta tuorejuustosta ja maissista. Mausta maun mukaan. Pistä mössö rahkavoitaikinakuoriin ja paista.) ja niiden lisäksi maisteltiin mansikoita, viinirypäleitä ja suklaakeksejä. Oi oi oi!

Oli joutilasta ja aurinkoista. Teki mieli torkkua. Ohikulkevat mummot pysähtyivät juttelemaan ja hipit harjottelivat sirkustemppuja viereisellä nurmikkopläntillä. Kesä!

Huomatkaa koirulin rentoutunut piknik-asenne ja meikän uudet popot ja byysat!

Tänään onkin sitten sen sijaan melko tylsä päivä. Siivousta ja treeniä ja ruuanlaittoa. Ja hieman äitifiilistelyä tietenkin.

Meikällä on kaikin puolin mahtava äiti. Ehkä siksi olen itsekin niin onnistunut yksilö, sillä eihän se omena kovin kauas puusta voi pudota?

Tosin äidissä ja minussa on erona se, että äippä on hankkinut itselleen hyvän ammatin, sopivan puolison, kolme mahtavaa tytärtä, liikaa koiria ja kaikenlaista muutakin kivaa. Ja silti sillä pysyy pakka kasassa.

Itse en muistaakseni ole eläissäni ryhdistäytynyt. Tai saanut aikaan mitään kovin kummoista. Tai tehnyt mitään järkeviä ratkaisuja.  Mutta ehkä se johtuu siitä, että minä en ole äiti.

Palataan asiaan sitten kymmenen vuoden päästä.

Oi joulu joulu

Alan pikkuhiljaa vaipua jonkinlaiseen sokerikuorrutteiseen horrokseen. Aivosolut joutuvat koetukselle vain silloin, kun pitää aamupalapöydässä päättää laittaako joululimpun päälle kinkkua vai graavilohta.

Olin etukäteen jännittänyt, miltä tämän vuoden joulu oikein tuntuisikaan. Ehkä senkin takia hössötin etukäteen extrapaljon. Kaivoin joulutunnelman esiin väkisin ja vakuutin itselleni hampaat irvessä ja kulmakarvat glitterissä, että kyllä tästäkin joulusta ihana tulee. Pakko tulla!

Turhaan huolehdin.

Ei joulu voi olla kuin ihana. Ja vaikka joulupöydän äärellä onkin tänä vuonna kolme ihmistä vähemmän, ei sekään kuitenkaan haitannut. Ne jäljelle jääneet kun kuitenkin sattuvat olemaan maailman parhaimpia. Ja sen yhden muilla mailla seikkailevan joulukarkurinkin kanssa kokoonnutaan viettämään huijausjoulua joskus helmikuun kieppeillä. Hah!

Ilmeisesti minä olin viime vuonna ollut oikein erinomaisen kiltti. Niin kuin aina, totta kai. Rapisevien käärepaperien alta paljastui kassikaupalla ihania lahjoja. Nyt vaan mietityttää, että miten ihmeessä saan kaiken raahattua takaisin Tampereelle. Ei siihen upouuteen luxemburgilaiseen käsilaukkuunkaan kovin paljon joululahjasuklaata mahdu.

Ja taas tuli muuten todistettua sekin, että blogin pitäminen on kaikin puolin järkevää toimintaa. Tietotekniikkatontut olivat käyneet tarkastelemassa toivelistaani oikein antaumuksella. Kiitos teille tontut. Olette ihania.

Itsekin tulin piilottaneeksi kuusen alle yhden jos toisenkin paketin. Paketointiteemaksi valitsi jälleen voimapaperin ja pienten lappusten silppuamisen.

Niimpal kauhiast pakettei

Ylimpänä vasemmalla komeilee se lahja, jonka kävin viemässä Tampereen Joulupuu-keräykseen. Toivottavasti tuntematon joulunjuhlija ilahtui antamastani paketista. Väkersin oikein virkatun rintaneulankin persoonallista otetta tuomaan.

Nyt en jaksa enää kauempaa istuskella tässä koneella. On liian kiire syödä lisää herkkuja ja maata sohvalla tyytyväisessä horroksessa, uusi joululahjakirja aivan käden ulottuvilla. Kuvat siis puhukoon puolestaan. Minä jatkan lomailua.

Ylitin itseni ja leivoin porokeksejä. Äidinäidin vanhalla, saksalaisvalmisteisella pikkuleipäautomaatilla tietysti.

Porokeksejä tehdessä meinasi lähteä sekä hermot että nahka sormenpäistä (tulikuuman suklaamössön takia), mutta tulipahan tehtyä. Jotenkin nuo minun keksinimöykkyni eivät ihan näyttäneet samalta kuin tuossa ohjekirjasessa. Ranneliikkeestäkö se lieni kiinni?

Äiti taas tekaisi sydämellisiä pipareita ja isosisko kanelivalkosuklaamuffineja.

Reiällinen sydänpiparimuotti oli mahtava idea, mutta käytännössä pienempi sydänkolo paisui uunissa epämääräiseksi möykyksi. Tyylikästä.

Joulurauhanjulistukseen tuli ihan parisen tyyppiä.

Joulurauhaa hakemaan oli taas tullut suunnilleen koko Turku. Miten se aina onkin yhtä ihanaa värjötellä Vanhalla Suurtorilla satojen muiden ihmisten väliin sulloutuneena? Kaikkein parasta on jäädyttää nenä ja varpaat oikein antaumuksella, ja suunnata sen jälkeen pikavauhtia kotiin hörppimään kuumaa glögiä.

Kotona oli liikuttavan jouluinen tunnelma.

Kodin joulukoristeet ovat säilyneet samoina niin kauan kuin muistan. Tonttu Torvinen urkkii, kurkkii ja vakoilee joulupuun oksilla vuodesta toiseen. Päiväkodissa ja kuvataidekerhossa äherretyt tontut ja muut härpäkkeet pääsevät kunniapaikoille komeilemaan. Ei sitä aina tarvitse olla niin tyylikästä. Varsinkaan, jos sammutetaan valot ja tunnelmoidaan takkatulen ja kynttilöiden ääressä.

Aattoillan jälkeen maisemani on ollut suunnilleen tällainen.

Aattona keikistelin mustassa mekossa ja teeskentelin olevani sivistynyt. Ja heti sen jälkeen kiskaisin päälleni pingviinihaalarit ja villasukat. Ah.