Enemmän kuin 23000 sanaa

Ikkunalasiin sataa sataa ropisee kiukkuisia pieniä pisaroita. Kuulostelin heti toiveikkaana omia fiiliksiäni - joko alkaisi blogisuoni pulputa? Olisiko vihdoin jotain kerrottavaa?

Mutta eipä ollut. Aivoissa lepattelee edelleen vain joitain outoja, imelänvaaleanpunaisia perhosia. Huoh.

Onneksi on kuitenkin olemassa muita tapoja taltioida pienen pieniä palasia elämästään. Putsasin kännykän syövereistä tämän kesän kuvasaldon koneelle ja voi mitä kaikkea sieltä sisuksista löytyikään!

Kas tässä teille valikoima minun kesäni parhaita hetkiä, herkkuja, hullutteluja ja hengailuja.

Turku, tuhansien siistien mestojen kaupunki.

Tupariherkkuja, mökin skumppahetki ja Rantakertun purilainen.

Piknikherneet, pakkaseen muuttaneet mansikat ja harvinaisen filosofinen päärynä.

Hedelmällinen hillaretki suolle.

Ohimennen napattuja mökkitunnelmia.

Ja tietysti kaikenkarvaisia kavereita.

Mitä kaikkea voi tehdä puistossa?

Tampereella ei oikein ymmärretä puistokulttuuria. Kun on itse kasvanut puistojen ja kukkuloiden luvatussa kaupungissa, oli vaikea sopeutua siihen, että suojaisia pikku nurmikkoplänttejä ei olekaan joka toisessa korttelissa.

Itse asun tällä hetkellä kivuttoman lähellä Sorsapuistoa, mutta ihan liian monet tamperelaiset kärsivät tietämättään akuutista puistopuutteesta. Missä he käyvät ihailemassa hävyttämän sinistä alkukesän taivasta? Missä he tapaavat ystäviään ja antavat puheenaiheen vapaasti hypähdellä minne sattuu? Missä he heittelevät frisbeetä, potkivat footbagia tai (tämän vuoden hitti!) harjoittelevat jänniä temppuja hulahulavanteella?

Kaupunkien tulisi ehdottomasti panostaa puistoihin. Ilmaista terapiaa ihmisille! Kun makaa pitkin pituuttaan viltillä koivun alla ja nuuski käristyvän grillimakkaran tuoksua, niin kaikenlaiset stressinpoikaset ja huolen häivenet alkavat hitaasti mutta varmasti kadota.

Yhtäkkiä suurimmat murheet ovat limsalasin kimpussa sinnikkäästi pörräävä amppari, liian nopeasti sulava jäätelö tai se, kun ei oikein pysty päättämään haluaisiko mieluummin liittyä ympärillä sorisevaan keskusteluun vai ottaa laiskat pikku nokoset.

Voi puistot, kuinka olen teitä kaivannutkaan!

Tällä viikolla olen koko ajan joko suunnitellut meneväni puistoon, ollut puistossa tai kaivannt takaisin puistoon. Ensin järkkäsin pienen photoshootin ystävän kanssa. Sitten avasin grillikauden. Ja sen jälkeen haahuilin nurmikolla yksinäni kirja kainalossa ja aurinkolasit otsalla.

Kesän eka grillieväs! Eikä edes sytytetty tulipaloa!

Todella ammattimaista kuvailua. Onnistunut hyppykuva vaati noin 25 yritystä. Lisäksi bongasin vaaleanpunaisen vauvakävyn. (!!)

Huomenna en kuitenkaan taida ehtiä hipelöimään tuota vaaleanvihreää ruohomattoa varpaillani, sillä pari erinomaista turkulaista henkilöä matkaa ilahduttamaan viikonloppuani. Ohjelmassa on Suuri Kirpparikierros, ravintolapäivä ja vuoden hilpeimmät läksiäiset.

Niistä lisää myöhemmin!

Hei Pyynikistä munkin minä löysin

Tampereen syksyyn ja kaikkiin muihinkin vuodenaikoihin kuuluu reippailuretki Pyynikin näkötornille.

Kaikkein parasta on lähteä liikkeelle sellaisena päivänä, kun tuuli ulvoo erityisen purevasti, mutta silti raikkaasti. Kavereiden kanssa astellaan läpi Tampereen keskustan. Pikkuhiljaa autojen möykkä hiljenee hiljenemistään. Vastaan kävelee teräsmummoja, koirienulkoiluttajia ja mammakerholaisia. Kaikilla on sama suunta ja tavoite. Lämmin sokerimunkki ja mukillinen höyryävää lämmikettä.

Näkötornille kiivetessä mieli jotenkin rauhoittuu. Kaikki stressit ja ongelmat jäävät jonnekin sinne mäen alkupäähän. Ehkä ne ovat niin raskaita, ettei niiden kanssa jaksaisi ylämäkeen raahustaakaan. Mäen huipulla voi antaa katseen kiertää yli koko Tampereen. Jotenkin siitä saa perspektiiviä olla kaahottamatta turhista.

Niin kauan, kuin onni löytyy kahvikupista ja munkkirinkilästä, on asiat kutakuinkin kohdallaan.



Kuvia nimetessäni naputtelin nimiriville reteästi että Pispala. Hups. Enhän toisaalta ole ehtinytkään asua täällä kuin vaivaiset neljä vuotta. Eihän sellaisessa ajassa mitenkään voi oppia kaupunginosien nimiä.



Eilisiltana Tampereelle satoi hyvin salavihkaa ensilumi. Vaikka tarkkailin maisemaa lähestulkoon koko illan, onnistuin silti missaamaan ne ratkaisevat minuutit, jolloin lumi pölähti kertaheitoilla maahan kesärenkaiden iloksi.

Tänä aamuna tuntui omituisen nostalgiselta kävellä yliopistolle. Lumi narskui kenkien alla niin kotoisasti, että hetken kuvittelin eläväni helmikuussa. Tuntui kuin talvi olisi ollut täällä jo kuukausikaupalla. Nyt ilma on kuulas ja kirkas. Tekisi melkein mieli lähteä hiihtämään. Miten ensilumi saakin loskaa, sohjoa ja kylmyyttä vihaavat suomalaiset aina näin sekaisin? Minä esimerkiksi en todellakaan osaa hiihtää. Hyvä kun saan sukset kiinni monoihin. Joten miksi tekisi mieli täyttää termari kuumalla viinimarjamehulla ja painua metsään sivakoimaan?

Voi järki, älä nyt jäädy, vaikka pakkaslukemat ovatkin jo täällä.

Hiekkaa hiuksissa

Olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, että mitä parempi päivä, sen vähemmän valokuvia.

Ja jotain tämän päivän laadusta kertoo se, että saldona on pyöreät nolla kuvaa.

Stora Delsjön rannalla tuoksui kesältä, lomalta ja vapaudelta. Nurmikko, vesi, aurinkorasva, grillissä käristyvät herkut. Äänimaailmakin sopi kuvaan. Aaltojen loisketta, naurua, hiljaista puheensorinaa. Mäiskäykset lentopallon osuessa pelaajien käsivarsiin. Teinipoikien rehvastelua ja teinityttöjen teeskennellyn välinpitämätöntä tirskuntaa. Lapsiaan lohduttavia äitejä, grillihiiltein oikeaoppisesta sytytystavasta kiisteleviä isiä. Rakastuneita pareja, arjen huolet taakseen jättäneitä mummoja.

Kesä.

Kun makasin mustalla pyyhkeelläni, kuumat aurinkolasit otsalla, viinirypälerasia sopivasti käden ulottuvilla ja kuuntelin, kuinka vaihtarikaverini läiskivät viereisellä viltillä ristiseiskaa, olin onnellinen. Ja olen yhä. Rusketusraidat piirtyivät yhdessä päivässä iholle ja talviturkki tippui Delsjön karaisevan kylmään järviveteen.

Ainoa asia, joka tällä hetkellä harmittaa on se, että en ole tajunnut viettää enemmän aikaa kyseisen järven rannalla.

Häkellyttävän hienoa haahuilua

Viime päivinä olen ilmeisesti ollut niin lämmön ja auringon häikäisemä, että olen vain haahuillut epämääräisesti ympäriinsä ilman suunnitelmia. Ja erittäin onnistunutta haahuilua se on ollutkin. Muistakaa te kaikki muutkin tasaisin väliajoin haahuilla! Silloin saattaa osua kultasuoneen.

Ensin haahuilin ilmeisesti Göteborgin parhaaseen salaattibuffetiin. Voi mums sanonpa vain.

Terveellisyysaspekti vähän hukkui matkalla, mutta hyvää oli.

Lisäksi olen haahuillut kaupungilla ja kaupoissa. Pikkuisen tuntuu tyhmältä, kun löytää uusia kivoja puoteja aivan vaihtariaikansa lopussa. Oliko pakko jumittautua siihen samaan ostoskeskukseen pyörimään, kun sivukujilla olisi ollut vaikka mitä kulutusyhteiskunnan helmiä? Mutta toisaalta, ehkä tämä umpisilmäisyys on säästänyt rahojani. Toppen!

Näitä lippuja on kaupunki täynnä. Miksi?

Suurin osa haahuiluajasta on kuitenkin päätynyt puistoon. Mikäs siinä. Talvenkalpea iho imee D-vitamiinia kuin nääntymisen partaalla, ja samalla kääntyvät suunpieletkin pysyvästi ylöspäin kuukausitolkun murjottamismoodin jälkeen.

Uusi perspektiivi kaupunkiin.

Olen myös kohdannut viikon luontohetken, kun Humanistenin kuolemanportaissa luikerteli vastaan vaskitsa, eli kopparödla. Sanonpahan vain että fy fan! Tämän tutustumisen olisin voinut jättää väliin. Kammottava, ylisuuri kastemato. Niljaisen vaaleanruskea, jalaton ja jotenkin kömpelö. Brrrr. Ihan kuin se ei riittäisi, että aikaisemmin kohtasin samoissa portaissa rotan. Ja peuran. Pitäisi ehkä etsiä joku muu reitti kaupungille.

(Tähän kohtaan voisi tulla kuva vaskitsasta, mutta luuletteko tosiaan, että olisin pysähtynyt kuvaamaan sitä? Joo ei.)

Ja mitäs muuta sitten vielä. Viisut on tietysti polkaistu käyntiin ja Ruotsi on täysin sekaisin. Kummaa viisuporukkaa nämä svenssonit. Itse en ole koskaan sen kummemmin tästä huonon musiikin festivaalista pitänyt, mutta pakkohan sitä on Ruotsissa seurata. Maan oma edustaja kun on (ilman perusteita...) ennakkosuosikki ja kaikkea.

Toivon tosin täydestä sydämestäni, että Venäjän bilemummot tanssivan leivinuuninsa kanssa korjaavat voiton kotiin.

Tiukka viisuraati.

Paras haahuilu tähän mennessä (eilisen ex tempore -saunan lisäksi) on ollut ilmaiskäynti Göteborgin taidemuseossa. Kerrassaan hieno paikka, ja ilahduttavan laaja näyttely. Jokaiselle jotakin, aina Picasson ja Edelfeltin kautta Munchiin ja Warholiin.

Ulkoapäinkin ihan hauskannäköinen mesta.

Ja rappusilta näkee melkein koko Avenyen!

Pakollinen peilipose.

Mielipiteitä tästä teoksesta otetaan vastaan kommenttiboksissa.

Tästä pidin. Oivaltava ja hauska.

Asennetta!

Vaikka kyllä ne suomalaiset kultakauden taiteilijat silti vievät voiton.

Seuraavaksi pyykkirumbaa, sitten pankkiasioita ja matkalippuselvittelyjä ja sen jälkeen viisufiilistelyä ja tortilloja yhteiskeittiössä. Hyvää päivää vain muillekin!

Sorg och saknad

Niin, muutama päivä tässä vierähti poissa blogosfääristä. Eikä muuten tullut ikävä. Oli ihan liian kivaa ilmankin.

Aika paljon sitä ehti reilussa kolmessa päivässä tehdä, vaikka etukäteen hieman jännäsin, kuinka pikkujuttuja poreilevan ja kauniita keksintöjä kuhisen Göteborgin pystyy tiivistämään yhteen ainoaan viikonloppuvierailuun.

Mutta mikäs siinä seikkaillessa, kun on ihania ihmisiä matkassa. Ei tullut hätä eikä hoppu, mutta ei myöskään iskenyt tylsyys tai tavanomaisuus. Melkeinpä voisin sanoa, että tunnelma on oli koko ajan aivan toppen.

Ja mitä siihen tiivistettyyn Göteborgiin sitten kuuluu? No ainakin Hagan tahmeanpehmeä jättipulla, aurinkoinen after work Parkenin terassilla, kirpsakka ulkoiluretki kauniiseen saaristomaisemaan, Andra Långgatanin pientä myötähäpeää herättävä live-keikka, Lisebergin vatsanpohjaa vihlaiseva ja tahdotonta kuolemanpelkokiljumista aiheutta puuvuoristorata, herkkuaamupalat Ica Fokuksen inspiroimina, Slottskogenin veikeät pingviinit ja nappisilmäiset hylkeet sekä ratikoiden kyydissä köröttely shoppailupaikoista toisiin. Kelpais varmaan sullekin?

Oli niin kivaa, etten viitsinyt edes kantaa kameraa mukanani. Halusin nauttia hetkestä, en tähystellä sitä linssin lävitse.

Nyt sitten kyllä tuntuukin melkoisen tyhjältä. Lentokenttäbussin kurvatessa takaisin kohti Landvetteriä, istahdin hetkeksi Korsvägenin bussipysäkille murjottamaan. Kotimatkalla en huomannut nauttia lämpimänä hehkuvasta auringosta, vaan keskityin potkiskelemaan pikkukiviä ja huokailemaan syvään.

Kämppäkin näytti niin omituisen tyhjältä, kun pöydillä ei enää lainehtinut kolmen ihmisen tavaroita ja ilmapatjankin ängin takaisin kaappiin. Mitä ihmettä teen kaikella tällä tilalla, kun kukaan ei ole jakamassa sitä kanssani? En oikein saa aikaiseksi mitään juuri nyt, tuijottelen seinää ja selailen kalenteria. Eihän tässä ole enää minullakaan kuin parisen viikkoa jäljellä. Onneksi. 

En vanlig måndag

Iloitsin liian aikaisin viimeviikkoisesta, mahtavasta tenttikirjanlukutahdistani. Se taisi olla joku once in a lifetime -kokemus, sillä tänään tankkasin koukeroista mediatekstiä hidastakin hitaammin. Kirjaston tuoli oli liian epämukava, tukka huonosti, silmälasit likaiset, vatsa kurni ja teksti kirjoitettu liian pienellä fontilla. Luin sitkeästi viitisen tuntia, mutta aivoihin asti ei tainnut yltää yksikään lause. Kylläpä oli hyödyllistä opiskelua taas kerran.

Huomenna saatan viimeinkin kohdata uuden ryhmätyöryhmäni. Hieman pelottaa ajatella, että edessä on taas samanlainen, viikokausia kestävä ja hermoja raastava kurssi ruotsalaisuuden ytimeen. Toivottavasti ryhmä olisi tällä kertaa hieman tehokkaampi ja huolettomampi. En pistäisi pahakseni edes diktaattorimaisesti jyräävää päällepäsmäriä, jos sillä saataisiin tuloksia aikaan hieman nopeammin. Tsäänssit besserwisseriin ovat tällä kertaa paremmat, sillä ryhmään kuuluu kaksi miespuolista jäsentä. (Poliittisesti epäkorrekti lause voidaan perustella kirjoittajan hlökohtaisilla kokemuksilla. Sori.)

Sunnuntaina ei tullut opiskelusta mitään, sillä käväisin Göteborg photography -ryhmän kanssa kolmen tunnin kävelylenkillä Botaniska Trädgårdenin liepeillä. Samassa osoitteessa käväisin jo aikaisemmin parin suomikaverin kanssa, ja silloin haukuin koko puutarhan pelkäksi risukasaksi.

Oikeasti olisi kannattanut vaan olla hiljaa, sillä kävi ilmi, ettemme olleet oikeasti edes vierailleet koko puutarhassa, vaan samoilleet viereisellä luonnonsuojelualueella. Ojdå. Taas opin uutta.

Tälläkin reissulla kohtasin ensin pelkkiä risukasoja.

Risukasojen jälkeen saavuttiin järvelle ja saksalaistytöt kiipesivät puuhun. Samassa puussa roikkui myös jostain syystä grillihaarukka. (??)

Sorsa tuli poseeraamaan infotaulun viereen.

Kajsa oli reissun ruotsalaisvahvistus.

Vaihteeksi kiivettiin mäelle.

Ja kamerasta katosivat värit.

Melko uhkaava tunnelma.

Kanadanhanhi!

Liikuttava puu, johon rakastavaiset olivat kirjoitelleet viestejä jo ennen kuin meikäläinen oli edes syntynyt.

Mikä lie hiekkapolku.

Varsinainen puutarha ja maailman helpoiten lausuttavin kasvinnimi: Rhododendron.

Kevät. <3

Kukkien karnevaali.

Lopussa en enää jaksanut keskittyä olennaiseen.

Nyt pitäisi käydä kaupassa. Tekisi mieli keitellä päivälliseksi ihanaa chililinssikeittoa, mutta epäilyttää käyttää yhteiskeittiön kattiloita. Toisaalta ehkä se läävä on pikkuhiljaa muuttumassa kivemmaksi, sillä postiluukkuun oli tänään ilmestynyt tiedote lähestyvästä keittiöremontista.

Lisäksi suunnitellaan täydellä tohinalla Köpiksenreissua ja viikonlopun pääsiäishippaloita. Livet är kul!

Härliga Haga

Tuli sitten syötyä pikkusen korvapuustia. Göteborg on Ruotsin korvapuustikaupunki, mutten ollut ihan tajunnut, että mihin kyseisellä maineella oikein viitataan. Tänään, kun kanelisokeriähkyssä tuijotin lautaselle jäänyttä pullanloppua, ei asiasta ollut enää epäselvyyttä. Pulla oli isompi kuin pääni. Sen olisi hyvin voinut jakaa 4-6 ihmiselle, riippuen siitä, kuinka paljon pullaa napa tuppaa vetämään.

Maria odottaa innolla.

Ei ihan jaksettu kahteenpekkaan kuitenkaan.

En ymmärrä, kuinka olen saattanut asua Göteborgissa jo yli kaksi kuukautta, mutta en silti ollut tehnyt kävelyä Hagan kaupunginosassa. Olenko kenties jotenkin vajaa?

Hagaa ei oikein pysty kuvailemaan, se pitää kokea. Haga koostuu pienistä söpöistä puutaloista, mukulakivistä, tuulessa heiluvista nimikylteistä ja iloisesti puhelevista kauppiaista. Joku kyynisempi voisi sanoa, että Hagassa haisee viattomaan ulkokuoren taakse piilotettu raha. Hinnat eivät nyt ehkä ole sieltä kaikkein edullisimmasta päästä, mutta kyllä köyhällä opiskelijallakin oli Hagassa paljon katseltavaa.

Kaiken lisäksi tänään kadut olivat täyttyneet pääsiäismarkkinoiden kojuista ja leppoisaa lauantaipäivää viettävistä svenssoneista. Ulkona tuoksuivat paahdetut mantelit ja Göteborgille tyypillinen kirpakka tuulenvire nosti punan poskipäille ja jäädytti sormenpäät. Onneksi kivoja pikku puoteja oli vieri vieressä, joten sisälle oli helppo pujahtaa lämmittelemään.

Tyypillistä Hagaa.

Lelukauppa, josta olisin halunnut ostaa kaiken.

Kiroilupurkki! Vaikka ei ruotsalaisilla niin kovin pahoja kirosanoja edes ole.

Puutohvelitehdas. Tietenkin.

Melko epäruotsalainen krääsäkauppa yllätti.

Ordning och reda. <3

Tänne tulen kesällä kahville.

Påsk lähestyy.

Aivan normaalia, että puun oksat on koristeltu askartelujutuilla ja pikkuleluilla?

Tänään on ollut huono kamerapäivä, kaikki kuvat tahtoivat mennä ihan päin mäntyä. Paitsi se, jonka olisin halunnut ottaa männystä.

Huomiselle on suunnitteilla toinen kameraretki, ehkä silloin onnistaa paremmin? Nyt pitäisi sitten suurella innolla syventyä seuraavaan tenttikirjaan. Vähän on vaikea löytää motivaatiota näin lauantaina. Varsinkin, kun naapurihuoneesta kuuluu jo nyt dunkadunka -musiikkia. Onneksi mulla on korvatulpat.

Miksi tehdä tänään, kun voi olla tekemättä huomennakin.

Miten saatoinkaan arvioida Larsåken näin väärin. Teksti on tahmeaa, turhantärkeää ja teennäistä. Ei suju ei. Siinä vaiheessa, kun olin lukenut yhtä ainoaa lausetta noin kymmenen minuuttia, päätin alkaa hyppiä sivuja hieman rivakammalla tahdilla. Onneksi edellinen lukija oli ystävällisesti alleviivannut kaikki tärkeimmät kohdat. Ehkä se on sitä ruotsalaista huomaavaisuutta.

Kävin tänään myös ensimmäistä kertaa lenkillä noin puoleen ikuisuuteen. Ensi iski laiskuus flunssa ja sitten ryhmätyöstressi, eikä aikaa tai motivaatiota tahtonut löytyä. Ja täytyy kyllä sanoa, että eipä juoksujalka alkanut paljoa vipattaa tämän päivän urheilusaavutuksen jälkeen. Pihisin ja köhisin niin paljon, että vastaantulijat tuijottivat. Onneksi lähetyin niin hitaasti, että heillä oli tarpeeksi aikaa varautua.

Lenkin jälkeen uusi yritys vanhan kunnon Larsåken parissa. Ei auennut vieläkään. En ymmärrä sellaisia tutkijoita, jotka ihan selvästi tahallaan koettavat vääntää teoksistaan mahdollisimman vaikeaselkoisia ja kiemuraisia. Tuntuu tosi lapselliselta touhulta. Että kattokaa kaikki, olen vakavastiotettava tutkija! Osasin kirjoittaa tähän yhteen lauseeseen ainakin viisi sivistyssanaa ja yhden omakeksimän termin!

Siirryin siis keittiöön. Kerrankin yhteiskeittiö ammotti tyhjillään ja joku oli jopa viitsinyt tiskata kattilansa, jotka olivat seisseet tiskialtaassa haisemassa jo useamman päivän. Härligt.

Näistä syntyi köyhä pastakastike

Jostain syystä Larsson aukesi vielä huonommin kylläiselle mielelle. Ei muuta kuin kirja visusti piiloon kirjahyllyn päälle ja kauppaan. Onnistuin vihdoin ottamaan selvää, kuinka paketteja lähetetään. Ja tärkeä paketti tämä olikin. Vähän tyhmältä kyllä tuntui selostaa sen sisältöä kassapojalle, mutta ehkä hän tarvitsi tiedot jotain papereita varten. Tai sitten hän oli sairaalloisen utelias.

Helppo osoite. Vähän veikkaan, etten opi tätä ulkoa.

Tämän jälkeen päivä valui yhä uhkaavammin facebookjumitusta kohden. Olo oli mälsä ja tunkkainen, aivoissa löi tyhjää ja koko Ruotsi otti jo hieman päähän. Pelastus löytyi taas kerran loistavasta suomiyhteisöstä. Lopetin marmattamisen ja lähdin Riikan ja Tommin kanssa iltakävelylle.

Suunnattiin paikkaan, jota juhlallisesti kutsutaan Botaniska Trädgårdeniksi. Osuvampi nimitys olisi ehkä ollut kaunis risukasa. Sillä sellainen se oli. Oikein mielenkiintoinen ja villillä tavalla kaunis, mutta silti ehta risukasa.

Tässä kohtaa oli vielä siistiä. Myöhemmin puunrungot, oksat ja lahot kannot lojuivat sikinsokin molemmin puolin tietä. Kylteissä lukikin, että kulkeminen omalla vastuulla. Rungot kun saattavat milloin tahansa kaatua polun (ja onnettoman kulkijan) päälle.

Ilta-aurinko ja ruotsalaista kevätmuotia. Pitkä takki, mustat housut, tennarit ja muhkea kaulahuivi.

Pikkuiset peikot pysyivät piilossa kirkkaalla päivänvalolla.

Edullinen yksiö?

Vitsippor!

Göbis on mahdottoman mäkinen kaupunki. Kotimatkalla edessä avautui yhtäkkiä tällainen näkymä.

Pitäisi oikeastaan joka ilta lähteä kävelylle, jos mieli meinaa olla maassa ja hyvä fiilis kadoksissa. On niin paljon mukavampaa hengitellä raitista ilmaa, räpsäytellä kännykkäkameraa, puhella turhia ja tutkia tätä kaunista kaupunkia, kuin istua yksin soluhuoneessaan surkuttelemassa itseään.

On niin paljon nähtävää ja koettavaa vielä. Aika kuluu koko ajan niin tajutonta vauhtia, että pian alkaa olla kiire. Kaksi kuukautta enää jäljellä ja niin monta toteutumatonta suunnitelmaa. Nysvääminen loppukoon nyt tähän. Täytyy alkaa elää enemmän.

Ja lopuksi voisiko joku kertoa, miten tämä on mahdollista:

Ihmekään, että villatakin napittaminen on ollut hankalaa viime aikoina.