Syksyllä viimeinkin, voin ottaa iisimmin

Aamulla kun heräsin, oli tullut syksy.

Sade hakkasi ikkunoihin, sumu kiemurteli pitkin katuja. Aurinko ei edes yrittänyt paistaa harmaan pilvimassan läpi.

Pistin villapaidan päälle ja villasukat jalkaan. Kasasin selkäni taakse kaikki taloudestamme löytyvät tyynyt ja rakensin peitoista mukavan lämpömuurin ympärilleni. Katselin Netflixiä yhteentoista saakka ja nautin siitä, että tänään ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Syksyinen sunnuntai!

Kovin kauaa en toki jaksanut ihanasta joutilaisuudesta nauttia, koska keskittymiskykyni on yhtä hyvä kuin kärpäsellä. Oli pakko ryhtyä puuhailemaan jotakin. Vaihdoin lakat, pistin pyykki- ja tiskikoneet laulamaan, otin pitkän suihkun ja löysin ilahduttavasti keittiön yläkaapista pullollisen viimevuotista glögiä. Entä jos heittäytyisinkin aivan kreisiksi ja leipoisin tänään pipareita? Homejuustoakin löytyisi sopivasti jääkaapista.

Voi te harmaantympeät sunnuntait, kuinka olenkaan teitä kaivannut!

Ei minkäänlaista pakkoa suorittaa yhtään mitään. Ei tarvetta bailata tai matkustaa tai aloittaa uusia harrastuksia tai käydä töissä tai ulkoilla aamusta iltaan.

Nyt voi vaan olla. Voi vihdoinkin viettää tunnin lajitellen sukkalaatikkonsa erakot takaisin pariensa luokse. Voi käydä läpi vaatekaapin ja varata turhille rytkyille kirpparipöydän. Voi kutoa villapaidan. Tai virkata räsymaton. Voi leipoa sämpylöitä vaikka joka ilta. Shoppailla uusia teemakuja (siis tee-maku, ei teema-kuja) ja tehdä iltapalaksi syntisiä uunivoikkareita, joissa on päällä sekä cheddaria että homejuustoa. Koska tarvitaanhan sitä nyt eristävä ihrakerros talvipakkasten varalle.

Nyt voi pelata iltakaudet Huojuvaa tornia poikkiksen kanssa ja katsoa Netflixistä kaikki ne kymmenen uutta sarjaa, joiden pariin ei vielä kesällä ehtinyt. Nyt voi viettää perjantai- ja lauantai-illat ystävien kanssa kotona, juoda viiniä ja parantaa maailmaa. Ei tarvitse lähteä klubeille, koska ulkona sataa, tukka menee huonosti ja matkalla tulee kuitenkin kylmä.

Ah.

Toki kaipaan aurinkoa. Välistä niin paljon, että tekisi mieli syödä aamupalaksi purkillinen d-vitamiineja ihan vaan testatakseen, tulisiko siitä vihdoinkin vähän pirteämpi olo. Eikä nyt olisi yhtään hullumpaa lähteä rantalomalle. Ja niin edelleen.

Mutta silti. On syksyssä puolensa. Esimerkiksi se, että saatan mahdollisesti ehtiä jopa päivittää tätä blogia useammin kuin kerran kuussa.

Viikko sitten oli vielä keltaistakin. Nyt lähinnä harmaata.

Haikeita hyvästejä ja hienoinen hermoromahdus

En ollutkaan pakannut omaisuuttani pahvilaatikoihin lähes 11 kokonaiseen kuukauteen, joten kyllä sitä taas alkaa olla aika karistaa tämän kämpän tomut jaloistaan, kaivaa jätesäkit kaapista esille ja vaihtaa maisemaa. En jaksa enää laskea, monesko muutto nyt on kyseessä. Lopetin kirjanpidon jossain siinä kahdennenkymmenennen muuton tienoilla.

Varsinaista matkalaukkuelämää. Huoh.

Usein muuttoihini on sekoittunut jonkinlainen ahdistus. Ero, muutto maasta, vieraalle paikkakunnalle painuminen työn perässä ja vastahakoisesti, koti-ikävä, kaverikaipuu ja uupumus kaiken tutun jättämisestä taas kerran.

Tällä kertaa lähtökohdat ovat huomattavasti positiivisemmat. Vuokra alenee, neliöt lisääntyvät ja saman katon alle muuttaa laadukasta seuraa. Muuttomatkakin on vajaat pari sataa metriä, joten mistään varsinaisesta kulttuurishokista ei voitane tämän muuton yhteydessä puhua.

Vaan on tässä silti jonkinlaista haikeutta ilmassa. Tässä asunnossa on ollut hyvä olla. Ehkä paras vuosi elämästäni. Omituista, että seuraavaksi tänne muuttaa joku aivan vieras ihminen. Minun kotiini, hyvänen aika sentään.

Toivon, että seuraavakin asunto tuntuisi yhtä paljon kodilta. Toivon, että siellä olisi samanlainen ystävällinen valo ja kodikkaasti narisevat kynnykset. Vaikka eipä se kai toiveista ole kiinni, ehkä koti on siellä, minne sen itse päättää tehdä... Eikö vain?

Kuvailin muutamia otoksia tästä kaikkien aikojen suosikkiasunnostani. Hienoja muistoja tästä yhdestä pienestä huoneesta, johon hetken aikaa mahtui koko elämäni.

Keskeneräiseksihän tämä lopulta jäi. Mutta silti viihdyin täydellisesti.

Alkovi taisi olla eniten suosikkini. Ihana rauhallinen unikulma.

Ja tuo käsittämättömän pieni keittiö liian vähine kaappeineen! Viha-rakkaussuhde, ainakin kokatessa.

Söpö pieni eteiseni ja huikea itsensäpaljastelukylpyhuone, jonka suihkusta avautui ikkuna suoraan pihalle.

Kaikki turhat pienet koristeesineeni.

 Huoh. Jos olisin rikas kuin piru, ostaisin tämän asunnon. Ja samaten tuon rappukäytävän viereisen kämpän. Kaataisin asuntojen väliltä seinän pois ja remppaisin tästä minulle ja Valiopojalle oman kaupunkikaksion.

Mutta niin. Ihan kaikkea tässä elämässä ei vissiin voi saada. Ja oikeastihan tästä asunnosta tekevät niin ihanan kaikki ne muistot ja hienot hetket, jotka olen täällä kokenut. Eritoten se, kuinka tutustuin näiden seinien sisällä siihenkin yhteen pöllöpäähän, joka tuli minua vastaan yhdeltätoista illalla itavuoron päätyttä ja halusi varmistaa, että pääsen ehjänä töistä kotiin.

Ja nyt muutan sen tyypin kanssa yhteen. Eiköhän tää ihan hyvin mene.

Ja sitä paitsi. Kauneus on katoavaista. Tällä hetkellä en mitenkään malta odottaa, että pääsen tästä yksiöstä pois, sillä juuri nyt täällä näyttää hieman vähemmän idylliseltä.

Räiskyntää, räjähdyksiä, roihahtelua

Pikkuhiljaa, hienovaraisesti, elämä on alkanut antaa merkkejä syksyn tulosta. Yksi kerrallaan ja hieman hapuillen. Ensin oli pakko ostaa uusi muhkean iso syyshuivi. Sitten sormia alkoi palella aamuisilla pyörämatkoilla. Kumisaappaille on ollut käyttöä. Koulukirjat alkavat kasaantua ikkunalaudalle. Keittiössä tuoksuvat kirpeät syysomenat ja koko ajan tekisi mieli haudutella teetä.

Syksy on ollut kaukaa viisas. Tarjonnut vaan niitä sympaattisia, lämpimiä ja herttaisia puolia itsestään. Hyvä homma. Mutta ihan kertaheitolla en kuitenkaan sujahda uuteen vuodenaikaan.

Ei tällaisen kesän jälkeen voi vain todeta, että jaahas se oli sitten siinä, laitettaanpas kesähepenet pahvilaatikkoon piiloon ja ai niin kynttilöitä voisi ostaa ja pitäisikö muuten tänä vuonna juoda enemmän punaista vai valkoista glögiä?

Ei, ei ei. Tämä kesä vaatii vielä paljon sulattelua. En vieläkään oikein kykene ymmärtämään, mitä kaikkea parin hassun kuukauden aikana oikein on tapahtunut. 

Elämäni on siitä siistiä, että se aina tarjoaa minulle hyvin kliseisiä metaforia ja tapahtumia, joiden avulla voin Kokea Paljon Tunteita ja järjestellä kaaottisen pääkoppani takaisin järjestykseen. Tällä kertaa se tapahtui ilotulituksen avulla.

Turussa juhlittiin omahyväisesti Turkua tässä pari iltaa sitten. Illan kohokohtana oli räiskyvä, taivaalle räjähtävä valoshow. Minä nojasin selkääni erästä Valiopoikaa vasten ja hän kietoi kätensä ympärilleni. Pää kenossa katselin sinimustalla yötaivaalla räjähteleviä raketteja. Kaiken sen sähinän, paukkeen, rätinän, jyrinän ja välkkeen keskellä ajattelin, että joo juuri tuolta minustakin tuntuu. 

En malttanut kuvata niitä kaikkein hienoimpia. Silloin halusin katsoa maailmaa ihan suoraan, en linssin lävitse.

Mutta aika siistejä oliva nämäkin.

Näytöksen jälkeen kävelimme hitaasti takaisin kotiin päin. Hyvin hitaasti. Jos pystyisin, olisin varmaan pysäyttänyt ajan juuri siihen. Siihen pimenevään iltaan ja lämpimään käteen. Puistonpenkkiin, rahiseviin lehtikasoihin ja Aurajoesta heijastuviin valoihin. Hiljaisiin keskustelunpätkiin, taskulämpimänä nautittuun kesän viimeiseen oluttölkkiin. 

Mutta ei minun tarvitse mitään aikoja pysäytellä. Saan nauttia samasta onnesta vielä tänäänkin. Ja huomenna. Uskomatonta.

Tervetuloa vaan, syksy! Minua ei ollenkaan haittaa jäädä kotiin lukemaan kirjoja ja neulomaan villasukkia. Enää tarvitsee vain hankkia Valiopojalle omat puikot.

Jokivarsi oli kerännyt paikalle muitakin fiilistelijöitä.

Turku, melkoisen kuvauksellinen kaupunki.

Kotimatkan varrelta.

Enemmän kuin 23000 sanaa

Ikkunalasiin sataa sataa ropisee kiukkuisia pieniä pisaroita. Kuulostelin heti toiveikkaana omia fiiliksiäni - joko alkaisi blogisuoni pulputa? Olisiko vihdoin jotain kerrottavaa?

Mutta eipä ollut. Aivoissa lepattelee edelleen vain joitain outoja, imelänvaaleanpunaisia perhosia. Huoh.

Onneksi on kuitenkin olemassa muita tapoja taltioida pienen pieniä palasia elämästään. Putsasin kännykän syövereistä tämän kesän kuvasaldon koneelle ja voi mitä kaikkea sieltä sisuksista löytyikään!

Kas tässä teille valikoima minun kesäni parhaita hetkiä, herkkuja, hullutteluja ja hengailuja.

Turku, tuhansien siistien mestojen kaupunki.

Tupariherkkuja, mökin skumppahetki ja Rantakertun purilainen.

Piknikherneet, pakkaseen muuttaneet mansikat ja harvinaisen filosofinen päärynä.

Hedelmällinen hillaretki suolle.

Ohimennen napattuja mökkitunnelmia.

Ja tietysti kaikenkarvaisia kavereita.

Onnellisen elämän ongelma: hymyperäinen kasvojen rasitusvamma

Eräänä iltan kiinnitin huomiota siihen, että leukaperiä kiristi omituisesti ja muutenkin kasvojen alaosa tuntui kipuilevalta ja jäykältä. Kun sama ilmiö toistuis aina kaikkien kreeppisten kesäpäivien jälkeen, tajusin viimein, mistä oli kyse.

Minä hymyilen nykyään niin paljon, että saan siitä lihassärkyä kasvoihini. Sääliksi käy Hangon keksiä ja Naantalin aurinkoa. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että päiviini sisältyy liian paljon hyviä asioita? Vai onko kyse treeninpuutteesta? Olenko elänyt elämäni viimeisimmät vuodet naama vakituisesti myttyrällä?

Oli miten oli, niin aion jatkaa samaan malliin.

Eilen esimerkiksi aloitin päiväni nukkumalla pitkään ja makeasti. Eli hieman yli kahdeksaan. (Luksusta verrattuna arkiaamuihin, jolloin verkkari pirisee pirteästi joka aamu klo 5:45.)

Sitten pyöräilin torille ostamaan litran mansikoita, nappasin jääkaapista laukkuuni kirpsakan sitruunapiirakan, vaniljakastikkeen ja yön yli jäähdytetyn skumppapullon.

Ja kas, tunnin päästä istuin kimmeltävän meren ääressä, tunsin auringon porottavan niskaani entistä enemmän kahvipavun väriseksi ja iskin kiinni uskomattoman herkulliseen brunssipöytään.

Miljöö oli ihan jees.

Basilikat tietysti suoraan omasta maasta.

Sitruunapiirakkaa, vaniljakastiketta, mansikoita ja tuoretta ananasta!

Herkkuja kaipaavasti katsova koira.

Kuka nyt sisällä jaksaa kokata, kun grillikin on keksitty?

Heittämällä yli hellerajan!

Kuvassa eräs muki, josta taisteltiin lapsuudessa.

Punainen tupa oli myös paikalla.

Espanjalainen perunamunakas! Herkkua!

Juustokastikkeella sivellyt kanaleivät.

Kuvasta puutuu perunaretiisisalaatti. Vahinko korjattiin noin 30 sekuntia kuvan ottamisen jälkeen.

Talouspaperirulla oli täysillä messissä.

Hedelmiä, marjoja ja vaaleanpunaista skumppaa. Kesä tiivistettynä.

 Tuntikausien raukean herkuttelun jälkeen jaksoin juuri ja juuri siirtyä vaakatasoon aurinkotuolille ja lueskella vanhoja naistenlehtiä. Hetken päästä jaksoin jo heitellä mölkkyäkin. Ja olin siinä joko totaalisen huono tai superhyvä, riippuen kierroksesta.

Jossain vaiheessa siirryin veneeseen ihailemaan lähes naurettavan kauniita varsinaissuomalaisia saaristomaisemia.

Sitten juoksin suihkun läpi, hyppäsin pallolliseen kesähameeseen ja suuntasin askel keveänä kohti legendaarisia hippaloita. Kun aamuyöllä palasin kotiin, oli lämmintä ja valoisaa. Ja tällä en viittaa pelkästään ulkoilmaan.

Tänään sen sijaan roikuin vaijerin varassa puusta kahdenkymmenen metrin korkeudessa ja koetin hilata itseni turvaan käsilihakset tuskasta tutisten. Mutta se onkin sitten jo ihan toinen juttu.

Hei mitä sulle kuuluu?

No, ihan hyvää.

Hassua, että viikko sitten kahlasin kaulaani myöten pahvilaatikoissa ja tunsin pientä paniikkia hukassa olevista tavaroista ja aamulla alkavasta uunituoreesta työstä.

Nyt työnteko tuntuu helpolta ja kepeältä ja ikkunalaudalla paistattelee päivää kimppu riehakkaan punaisia neilikoita.

Miten nopeasti kaikki voikaan muuttua. Viime viikon perjantaina tunsin kateutta siitä, että kämppiksen huone näytti jo tältä:

Kaikki oli puhdasta, tyhjää ja kiiltävää. Lähtö oli tapahtunut. Suurin urakka oli hoidettu pois alta ja jäljellä oli vain pari hassua tavaraa.

Ja oma huoneeni sen sijaan näytti tältä:

Öhöm. Ihan vaan hieman oli pakkaus vielä kesken tuossa vaiheessa. Jouduin vielä viime hetkellä ruinaamaan VapaaValinnasta lisää pahvilaatikoita ja heitin turhautumisen puuskassa taas lisää vaatteita Uffin laatikkoon.

Kesken pahimman pakkauskiireen huomasin äkkiä erään eriskummallisen asian. Kaiken roinan ja ryönän keskellä minua tarkkaili pieni mies.

Katsokaa tarkkaan pahvilaatikkokasan alimmaista jäsentä. Eikö tuolta kantokahvan kohdalta vilkukin jotain valkoista?

Kyllä vain. Siellä minua vakoili joku dude.Valitettavasti unohdin laatikoita purkaessani tarkistaa, että mistä hitosta ukkeli oli peräisin. En nimittäin tietääkseni omista ukkelillakoristeltuja huonekaluja tai tavaroita. Tämä jääköön siis arvoitukseksi.

Ja silti, uskomatonta kyllä, sain kaiken kasaan lauantaiaamuun mennessä. Muuttoapulaiset saapuivat puolilta päivin ja jo kahden aikoihin huristeltiin puolimatkassa kohti Turkua. Muutama hassu tunti ja yhtäkkiä kotimaisemani on taas jylhä ja tuttu Tuomiokirkko.

Nyt kaikki onkin jotenkin maagisesti niin helppoa ja oikein. Töihin polkaisen viidessä minuutissa. Siskon luokse menee parisenkymmentä polkupyöräminuuttia, muutama hyvä ystävä asuu puolen kilometrin päässä. Mökille lähtee bussi taloni vierestä ja kotikotiinkin pääsen alle puolessa tunnissa.

Kaikki on tässä ja nyt.

Ja minun uusi kotini - oi kuinka paljon se onkaan kotini! Enemmän kuin mikään muu asunto koskaan ennen.
Hassua. En ollut tiennyt olleeni koditon jo näin monta vuotta.

En halua esitellä teille puolivalmista reviiriäni. Tämän asunnon arvolle kuuluu laittaa kaikki ensin valmiiksi. Mutta ihan täysin pimennossa en teitä kuitenkaan malta pitää... Tässä siis pienen pieniä kurkistuksia vaatimattomaan valtakuntaani.

Nyt pitäisi vissiin mennä nukkumaan. Mutta kun olisi niin paljon tehtävää ja koettavaa, niin paljon asioita elettävänä! Jos lähdenkin yölliselle pyöräretkelle? Pärjää siellä töissä hieman vähemmilläkin yöunilla.

Liian kiire nauttia elämästä

Tiedän, tiedän! Päivitän blogiani ylimaallisen surkeasti. Mutta koettakaa ymmärtää - viimeisen viikon sisään olen toipunut kammottavasta kuumetaudista, kantanut säkkikaupalla tavaraa kierrätykseen, pakannut elämäni  18 pahvilaatikkoon, tyhjentänyt armaan, ihanan Tamperekämppäni, huristellut pakettiauton kyydissä Turkuun, kantanut ne samat pahvilaatikot uuteen henkeäsalpaavan täydelliseen yksiööni, taistellut pesukoneen kanssa hissittömän talon portaikossa, huristanut moottoriveneellä saaristolaismökille syli täynnä villakoiria, grillannut, maannut saunan lauteilla täysin rentoutuneena, ottanut aurinkoa jokirannassa, yrittänyt epätoivoisesti täyttää typötyhjää jääkaappiani, juonut hieman punaviiniä leikkipuistossa, tutkinut uutta asuinseutuani pyörän selästä, sisustanut, etsinyt verokorttia pahvilaatikkohelvetistä ja mitäs vielä... Niin, olen tietysti myös aloittanut työt.

Niin että on tällä hetkellä hieman liian kiire. Ilma on kaunis, minä olen huoleton ja elämä on jossain ihan muualla kuin Bloggerissa. Toivokaa siis synkkiä sadepäiviä, niiden aikana voisin ehkä jaksaa tulla tänne jakamaan kuvia uudesta asunnostani!

Viisi metriä lakua ja muita tärkeitä vappuelementtejä

Sitä tietää toden teolla tulleensa vanhaksi, kun vapusta toipuminen kestää yhtä kauan, kuin sen juhliminen. Tänään olen pikkuhiljaa saanut viimeisetkin serpentiinit siivottua pois korvista, pyyhkinyt sokerin suunpielistä ja ulkoillut ilman kirkuvanoranssia haalaria ja takaraivolla keikkuvaa, surkeasti aivan liian pientä yo-lakkia. Tokenin siis sopivasti lauantai-illaksi. Mitäs sitä tänään keksisi?

Mutta olipahan vappu. Siinä olivat edustettuna kaikki viisi tärkeintä vapun elementtiä:

1. Haahuilu ulkona
Epämääräinen seilaaminen puistosta toiseen ja mäkiä pitkin ylösalas on hyvin olennainen osa vappua. Tavataan sattumalta kavereita, tutustutaan uusiin ihmisiin, hukataan osa omasta seurueesta ja löydetään heidät sattumalta myöhemmin samoista bileistä. Vappuhaahuiluun sisältyy kihelmöivää yllätyksellisyyden ja spontaaniuden mahdollista. Koskaan ei voi tietää, mistä itsensä vielä illan kuluessa löytääkään.
Haahuilu on tietysti helpompaa silloin, kun ei tarvitse sonnustautua kumisaappaisiin, sydvestiin tai pilkkihaalariin. Siksi niin monet kyttäävät Forecan sääennustuksia jo viikkotolkulla etukäteen ja lähettävät suuremmille voimille ja Pekka Poudalle toiveita aurinkoisesta ilmasta. Tai jos ei nyt aurinkoista ole, niin olisi edes muuten lämmintä. Tai vaikka poutaa. Tai jos jotain sataa, niin mielellään ei kuitenkaan räntää tai rakeita.

2. Vapputori
Lapsuudestani muistan hämmentävän suuren vapputorin. Se jatkuin silminkantamattomiin ja oli kutkuttavan jännittävä. Lähinnä siksi, että koko ajan sai pelätä eksyvänsä vanhemmistaan ikiajoiksi. Torilla tuoksui sokerilta ja paistuvalta popcornilta. Lisäksi siellä myytiin juuri sellaisia tavaroita, joita pieni turhuuksia rakastava sydämeni halajasi. Vedettäviä mekaanisia hiiriä. Paukkuserpentiiniä. Tekosilmiä. Vilkkuvia jojoja. Vihreää hiusväriä. Tekoneniä. Kumisia käärmeitä. Superpalloja. Kaasupalloja. Hyrriä. Kaikenlaista vilkkuvaa, tööttäilevää, värisevää muovikamaa, joka hajosi iltaan mennessä.
Vapputoriin liittyy tietysti myös vapun kulinaristinen herkkupuoli: hattaraa, jäätelöä, popcornia ja omaa henkilökohtaista suosikkiani metrilakua.

3. Brunssi/Piknik
Vappupäivän kohokohta. Onnistuminen riippuu täysin siitä, kuinka paljon on ehtinyt nukkua. Tai saattaa se nautittujen kuohuviiniämpärillisten määräkin hieman vaikuttaa asiaan. Pisteet vähenevät myös siitä, jos piknikkaverit nukkuvat tapaamisen ohi, tai siitä, että joku käy yöllä jääkaapilla syömässä piknikille varatun pastasalaatin.

4. Kuohuviini Taidemuseonmäellä
Tälle ei vaan voi mitään. Sinnikkäästi olen koettanut juhlia vappua niin Tampereella, Göteborgissa kuin Kankaanpäässäkin, mutta aito vapputunnelma tulee siitä, kun Taidemuseonmäellä tuhannet ihmiset painavat valkolakin päähänsä samaan aikaan. Sen jälkeen ympäriltä kuuluu melko messevä POKS, kun niiden samaisten tuhansien ihmisten tuhannet kuoharipullot poksahtavat auki. (Huom. Suuri silmävaurioiden vaara. Vältä katsekontaktia pullojen kanssa.)

5. Perinneruuat
Tippaleipä on varmasti jonkun henkisesti sairaan kondiittorin kosto jälkimaailmalle, mutta muut vappuperinneruuat ovat maistuvia. Olen muutenkin perinnefriikki, ja rakastan sitä nostalgista tunnetta, joka tulee, kun uskollisesti vuodesta toiseen syö samoja ruokia pääsiäisenä, vappuna, juhannuksena ja jouluna.
Vappuruoka on muista juhlaruuista poiketen myös ilahduttavan iisiä. Helppo pakata sinne piknikkoriin ja kipittää puistoon nautiskelemaan. Ruokalistalle kuuluvat perunasalaatit, pastasalaatit, grillatut nakit, patongit, juustot, munkkirinkilät ja ennen kaikkea sima. (Ilman rusinoita, tietysti. Mikä hinku ihmisillä on pilata täysin hyviä ruokia rusinoilla? Siman lisäksi esimerkkejä tästä ovat pullat ja maksalaatikko.) (Tai no nyt kun tarkemmin ajattelen, niin maksalaatikko on pahaa joka tapauksessa. Lisätkää siihen ihan mitä haluatte.)

Bonuksena omaan vappuuna voi lisätä jonkin verran myös seuraavia asioita: serpentiinit, ilmapallot, hassut hatut, opiskelijahaalarit, marssit, puheet, kotibileet, grillikauden avaaminen, talviturkin heittäminen ja karkaavan ilmapallon perään itkeminen.

Glada vappen!